Kehitysyhteistyössä Namibiassa 1991 - 1993

                                                    

ESIPUHE

 

Namibia, noin kaksi ja puoli kertaa Suomen kokoinen valtio lounais-Afrikassa, itsenäistyi  21. 03.1990. Tämä kuuma, kuiva ja karu maa on saanut jopa 70 % vientituloistaan kaivosteollisuudesta, mutta laskeneet maailmanmarkkinahinnat ja vähitellen ehtyvät  kaivokset varjostavat nyt maan tulevaisuutta.

Suomi, samoin kuin useat muutkin maat, antaa Namibialle kehitysapua projekteina eri aloilta , kuten metsätalous, opetus, terveydenhoito ja vesihuolto.

Suomella on myös yli 120 vuotta vanhat lähetystyön perinteet Ambomaalla, pohjois-Namibiassa, ja siellä on tälläkin hetkellä on noin 30 Suomen Lähetysseuran työntekijää perheineen etupäässä opetus- ja terveydenhoitotehtävissä.

Geologian tutkimuskeskus käynnisti 1991 geologisen kartoitus- ja karttatuotantohankkeen yhteistyössä Namibian vastaavan tutkimuslaitoksen kanssa.

Rahoituksesta vastaa Suomen Ulkoministeriön Kehitysyhteistyöosasto Finnida. Namibiassa on työskennellyt seitsemän asiantuntijaa, joista kaksi on edelleen paikalla. Hankkeeseen liittyen Suomi kouluttaa Helsingin Yliopistossa viisi namibialaista opiskelijaa geologeiksi, jotta maa saisi kipeästi tarvitsemaansa asiantuntemusta hyödyntämään Namibian kallioperässä olevia runsaita mineraalivaroja. Maan talous tulee jatkossakin olemaan riippuvainen kaivosteollisuudesta.

Espoossa  31.10.1994    Kalevi Hokkanen

 

 

SISÄLLYSLUETTELO

 

Maahantulo                                                                                

Hotellielämää                                                                             

Windhoek                                                                                  

Asuntoja ja toimistoja                                                               

Tavallinen työpäivä                                                                  

Autonomistajan taivas ja helvetti                                              

Automiehen taivas                                                                    

Ja helvetti                                                                                  

Koti-ikävää                                                                               

Diaz Street 164                                                                        

Stefi                                                                                         

Seurapiirielämää                                                                      

Käypäläisiä                                                                              

Naapurin braai                                                                           

Karjavarkaita ja hillorosvoja                                                    

Etoshan luonnonpuisto                                                            

Ensimmäinen joulu                                                                   

Toinen joulu                                                                              

Central Tennis Club                                                                  

Oryx, hyvää konjakkia                                                              

Väiski ja Irmeli                                                                        

Autoilla pitkin erämaata ja joenpohjia                                     

Paniikki erämaassa                                                                    

Kuisebin kanjoni                                                                      

Jaloja kiviä                                                                               

Vilma, Valma ja keksijä-Kalle                                                  

Rahaliikennettä                                                                         

Sulo ja Elisabeth                                                                      

Uutisia sieltä ja täältä                                                               

Lomalla Etelä-Afrikassa                                                       

Seeheimin viinakauppa                                                            

Ai-Ais, kuuma kylpylä                                                              

Kuuluisa suomalainen                                                              

Kohti Kapkaupunkia                                                                

Maailman äärellä                                                                       

Takaisin Suomeen                                                                    

Mitä annoin, sainko mitään?                                                    

Namibia syyskuussa 1994                                                         

Ambomaa                                                                                 

Näkemiin Namibia                                                                   

 

 

 

MAAHANTULO

 

Olin toivonut olevani hereillä lentokoneen ylittäessä päiväntasaajan. Aamulla oli muistissa kuitenkin vain hämärä mielikuva leiskuvista salamoista, joita olin johonkin aikaan puolihorroksessa nähnyt allamme sysimustassa yössä. Kuuma tuuli löi vastaani astuessani alas koneesta vaikka oli vielä varhainen aamu, ja pukukin tuntui heti hiostavalta. Tullissa oli vaikeuksia - paitsi ylimääräisen viskipullon takia - myös matkatavaroinani olevista kahdesta tehtaan pakkauksessa olevasta kamerasta. Kamerat oli ostettu Suomesta projektimme käyttöön, ja jostain syystä ne olivat nyt molemmat minulla matka- ja lentolaukun lisäksi. Viski oli hankittu Frankfurtin lentokentältä henkilökohtaiseen käyttöön. Eihän se siellä kovin halpaa ollut, mutta suomalainen ostaa melkein mitä tahansa saadessaan sen verovapaasti. Myöhemmin sitten selvisi, että täällä Namibiassa sai samat viskit verollisesti vielä paljon halvemmalla. Tulli oli kuitenkin enemmän kiinnostunut kameroistani ja siitä, miksi toin useita uusia kameroita maahan, aioinko ehkä myydä ne?  En olisi siitä yksin selvinnyt vielä pitkään aikaan, mutta onneksi lentoasemalla oli vastassa virkansa puolesta lähetystöneuvos Lauri Kangas Suomen suurlähetystöstä, joka toimen miehenä riensi auttamaan kun huomasi tukalan tilanteeni. Hyvin nopeasti hän selvitti, että tässä on maahan tulossa Suomen kehitysyhteistyön asiantuntija, jolla on oikeus tuoda tullitta maahan yhtä sun toista. Nyt unohtui tullimieheltä jo ylimääräinen pullokin, ja niinpä pääsin Afrikan kamaralle väsyneenä ja särkevin päin. Esimieheni, projektipäällikkö Yrjö Pekkala eli Yypee, jonka kanssa olin maahan saapunut, näytti sensijaan epämiellyttävän reippaalta, 10 tunnin lento ja huonosti nukuttu yö ei näyttänyt pystyvän tähän vanhaan projektikonkariin. Tämän tulin vielä monesti kokemaan myöhemminkin, hauska ilta tuo kalpean aamun vain osalle porukasta. Täällä siis olimme ja keräsimme kimpsumme ja kampsumme, pakkasimme ne lähetystön autoon, jota Lauri asettui ajamaan. Lentokentältä on puolen tunnin ajomatka kaupunkiin, joten ehdimme jo vähän katsella ruskeaa, kumpuilevaa ruohotasankoa ja taivaanrannassa siintäviä komeita vuoria. Vasemmanpuoleinen liikenne tuntui aluksi oudolta, mutta kun liikennettä oli hyvin vähän, eikä vaarallisia villieläimiäkään näyttänyt olevan tiellä haitaksi asti, keskityin kuuntelemaan kahden Afrikantuntijan keskustelua rauhallisin mielin. Ensimmäisenä selvisi se, että saimme varautua melko pitkään hotelliasumiseen, sillä Namibialla ei ollut osoittaa asuttavaksemme vielä tässä vaiheessa kuin yksi talo. Mikäpäs siinä, ajattelin, hotellielämä on aina tuntunut mukavalta, silloin kun olemme vaimoni kanssa olleet viikon tai kahden lomamatkoilla etelän aurinkorannoilla. Lähikuukausina kyllä selvisi, että on eri asia asua hotellissa ja tehdä työtä kuin pelkästään asua lomaillessa. Majoituimme Safari-hotelliin, joka on muutaman kilometrin päässä maan pääkaupungin, Windhoekin keskustasta.

 

Myöhemmin iltapäivällä Lauri ajelutti vielä pienen kaupunkikierroksen. Tällöin saimme mielikuvan pienestä, siististä ja hyvin nykyaikaisesta kaupungista, jossa näytti olevan vähän ihmisiä, silmämääräisesti puolet mustia ja puolet valkoisia. Windhoek sijaitse 1600 metriä merenpinnan yläpuolella tasangolla, jota pohjoisesta suojaavat Eros-vuoret ja idästä ja etelästä  Auas-vuoret, joiden korkeimmat huiput ovat noin 2500 metriä merenpinnan tason yläpuolella. Tasanko on avoin vain länteen päin. Korkeasta sijainnista johtuen täällä ei ole malariasääskiä, mitkä maan pohjoisosassa ovat yleinen vitsaus. Kävimme myös katsomassa mustien kaupunginosaa, Katuturaa sekä värillisten Khomasdalia. Vaikka rotuerottelua ei maassa olekaan, asettavat jo talojen hinnat mustien asumiselle käytännön rajoituksia. Mielestäni Katutura näytti eksoottiselta ja vähän vaaralliseltakin, vaikka todellisuudessa se on asuntoalue siinä missä muutkin, eikä läheskään mikään slummi. Mustia ihmisiä oli siellä vain paljon enemmän kuin itse kaupungissa. Naiset kantoivat pikkulapsia kankaaseen käärittyinä selässään, ja päänsä päällä milloin mitäkin, pesuvadista appelsiinilaatikkoon. Khomasdal oli sensijaan hyvinkin siisti, vaikka talot ovatkin pieniä, korkeintaan kolme-neljä huonetta. Katuturassa kaikki talot ovat laatikkomaisia ja tehty samoilla piirustuksilla. Tontit ovat vain vähän isompia kuin valkoisten huvilakaupunginosissa talot. Taloissa on kaksi huonetta, lattiapinta-alaa ehkä 20-30 m2. Näitä ihmetellessä kului ensimmäinen päivä ja koitti ensimmäinen yö eteläisellä pallonpuoliskolla.

 

 

HOTELLIELÄMÄÄ

 

Saimme huoneet ja asetuimme taloksi. Tasoltaan Safari oli parempi kuin yksikään niistä missä olin majaillut lomamatkoilla. Melkoinen yllätys oli hotellin aamupala, sillä pöydät notkuivat ruokaa. Murojakin oli useita eri laatuja, samoin jugurtteja, kalaa, leikkeleitä, pekonia, kananmunia, pihvejä, makkaroita ja leipää. Jälkiruuaksi oli hedelmiä ja kahvia tai teetä. Tällähän olisi elänyt koko päivän, ehkä jotkut hotellivieraat elivätkin. Olimmeko ihan oikeasti nälkää näkevässä Afrikassa?

 

Ensimmäinen tehtävä oli vuokrata auto, jotta pääsisimme liikkumaan kaupungissa. Julkisia kulkuvälineitä ei ole kuin Katuturasta kaupunkiin tulevat ja menevät linja-autot. Takseja oli, mutta niitä näyttivät käyttävän vain mustat kimppakyyti-periaatteella, taksiin otetaan matkan varrelta kaikki halukkaat. Saimme vuokrattua pienen Toyotan, jossa luonnollisesti ratti oli oikealla puolella, joten Yypee sai toimia kuljettajana vielä pitkään. Kestää aikansa ennekuin oppii hahmottamaan vasemmanpuoleisen liikenteen pelisäännöt, mutta hän oli ajanut Keniassa ja muuallakin väärää puolta, joten sekaan vain liikenteen vilinään.

 

Sen lauantaipäivän kiertelimme kaupunkia, vaihdoimme paikallista rahaa, (joka tuolloin oli vielä Etelä-Afrikan randi, vakaa valuutta) ja katselimme nähtävyyksiä. Totuttelimme myös lämpöön, joka meistä pohjolan lopputalvesta tulleista tuntui varsin mukavalta, jollei peräti liiankin kuumalta. Sunnuntaiaamuna saapui geomatemaatikkomme Pentti Elomaa eli Pena lentokentälle, josta hänet haimme. Koko valmisteleva ryhmä oli nyt koossa ja kyntämätön työsarka edessä.

 

Maanantaina tutustuimme paikalliseen Geologian tutkimuslaitokseen ja sen yhteentoista geologiin, jotka ovat kaikki valkoisia, sekä kaivosministeriön johtohenkilöihin. Näistä Leake Hangala, Suomessa tohtoriksi geologiasta väitellyt, oli Yypeen vanha tuttu, ja auttoi meitä myöhemmin monissa asioissa. Kaivos- ja energiaministerin, kuuluisan Swapon vapaustaistelijan Andimba Toivo ja Toivon, joka joutui istumaan Robben Islandin vankilasaarella lähes 20 vuotta vakaumuksensa tähden, tapasimme vasta myöhemmin.

 

Viikon varrella kävimme esittäytymässä myös Suomen suurlähetystössä, jossa suurlähettiläs Kirsti Lintonen ja toimiston muu henkilökunta, Hilkka Lampen, Marja Rosilo ja Helena Selkäinaho suhtautuivat meihin myötämielisesti. Aluksi jouduimmekin käyttämään heidän apuaan monissa pikku- ja muutamissa vähän isommissakin asioissa. Pääasiallinen neuvonantajamme oli lähetystössä kuitenkin Lauri Kangas. Opimme myös tuntemaan Windhoekin ensimmäisen suomalaisen kehitysyhteistyöläisen, metsänhoitaja Björn Finnen, hänen vaimonsa Leenan ja tyttärensä Mimman, kaksivuotiaan pikkuneidin. Finnet olivat tulleet helmikuussa 1991, kolme kuukautta ennen meitä, ja heidän asuntoasiansa olivat monien mutkien kautta jo kutakuinkin järjestyksessä, - ainakin heillä oli talo Olympian kaupunginosassa mitä kunnostaa asumiskelpoiseksi.

 

 

WINDHOEK

 

Pääkaupunki, jossa on asukkaita noin 150 000, sijaitsee käytännöllisesti katsoen Namibian keskipisteessä ylätasangolla vuorten kainalossa, josta johtuen korkeuserot kaupungissa ovat paikkapaikoin aikamoiset. Jyrkkiä mäkiä on paljon. Kun lentokentältä saavutaan kaupunkiin, on sitä lähestyttäessä ensin viitisen kilometriä leveä huvilakaupunginosa pienine ostoskeskuksineen. Itse kaupungin keskustassa on muutamia korkeita toimistorakennuksia, joista 14 kerroksiset Sanlam Center ja hotelli Kalahari Sands ovat näyttävimmät. Kaunein rakennus keskustassa on punatiilistä vuosisadan alussa rakennettu evankelis-luterilainen Christus Kirche, joka pienellä mäennyppylällä hallitsee kaupunkikuvaa piparkakkumaisella ulkonäöllään. Keskusta on halkaisijaltaan vain muutamia kilometrejä, ja sitä ympäröi omakotitaloasutus, joka on jakaantunut eri kaupunginosiksi, joita hyväkuntoiset asvaltoidut kadut yhdistävät. Kaupungissa on runsaasti hyvinhoidettuja puistoja. Puista yleisimpiä ovat palmut ja jakarandat, kaupungin ulkopuolella piikkiset akaasiat. Havupuita ei ole. Keskustan liikkeistä ja tavarataloista on saatavissa kaikkea, jopa ruotsalaista näkkileipää. Uudenaikaiset ostoskeskukset olisivat kunniaksi mille tahansa suomalaiselle kaupungille. Kuukauden ensimmäisenä ja kolmantena lauantaina on ydinkeskustan kävelykadulla "street market", eräänlaiset markkinat, jossa on myytävänä käsityötuotteita tai muuta pikkutavaraa. Nämä toritapahtumat ovat varsin suosittuja kaupunkilaisten keskuudessa.

Herman Göringin, natsi-Saksan valtakunnanmarsalkan isä oli aikanaan Windhoekin pormestarina. Ei ole tiedossani, asuiko pikku Herman koskaan täällä, mutta isän muistoksi kaupungissa on edelleen Göring Strasse. Tuskin menee montakaan vuotta, kun kadun nimi muutetaan afrikkalaiseksi. Pääkatu, Kaiserstrasse on jo nimetty Independence Avenueksi, Itsenäisyyskaduksi. Leutwein Strassesta tehtiin Robert Mugabe Avenue Zimbabwen presidentin vierailun kunniaksi, ja myöhemmin lentokentältä kaupunkiin tuleva Gobabis Road nimettiin oman presidentin kunniaksi Sam Nujoma Driveksi. Olympian kaupunginosan kaikki kadut on nimetty eteläafrikkalaisten valkoihoisten olympiaurheilijoiden mukaan. Nyt on kuulema myös Frankie Frederics saanut sinne oman nimikkokatunsa. On selvää, että suuri nimenmuutos on  edessä, ja on ihme, ettei sitä toteutettu jo maan itsenäistyessä. Luulisi olevan masentavaa, kun katujen nimissä ovat kaikki entiset Saksan suurmiehet Lutherista Bismarckiin. Myös eteläafrikkalaisia merkkimiehiä on katujen nimissä, mutta ainakaan minulle ne eivät sanoneet mitään. En ollut aikaisemmin koskaan kuullutkaan Van der Mervestä tai Van Rhijn:sta. Ainoa alkuperäisväestön edustaja, joka jo alunalkaen sai nimensä katukilpeen, Jan Jonker Afrikaner, oli huomattava nama-päällikkö viime vuosisadan puolivälissä ja perusti nykyisen Windhoekin paikalle leirinsä. Namat taistelivat maahantunkeutuvia eurooppalaisia vastaan yhdessä herero-heimon kanssa. Hereroille kävi sodissa erittäin huonosti, sillä kaksi kolmasosaa heistä tapettiin tai kuoli nälkään ja janoon erämaassa, lähes 70 000 ihmistä. Namoille kävi lähes yhtä huonosti. Pohjoisessa owambot ottivat osaa vain yhteen taisteluun heimopäällikkö Nehalen johdolla. Vuonna 1904 seitsemän saksalaista sotilasta puolusti Namutonin linnaketta yli 500 owambosoturia vastaan Etoshan itäosassa. Yön pimeydessä joutuivat saksalaiset kuitenkin pakenemaan, ja linnake tuhottiin. Myöhemmin se on rakennettu uudelleen. Mielellään ajattelisi, että siihen, etteivät owambot olleet innokkaita sotimaan saksalaisia vastaan, vaikutti Martti Rautasen, ensimmäisen suomalaisen lähetyssaarnaajan läsnäolo Ambomaalla. Mutta tuskin ansio sentään oli pelkästään yhden miehen, vaan syyt olivat jossain muualla. Muistoina vuosisadan vaihteen taisteluista, joissa kaikkiaan sai surmansa noin 450 valkoihoista sotilasta, on ympäri maata pieniä hautausmaita, joihin heitä on haudattu. On muistettava, että täällä sotivat myös buurit ja englantilaiset keskenään maan omistuksesta. Alkuperäisväestön soturien hautoja emme sensijaan nähneet missään. On varmaan helpompi pystyttää muistokivi muutamalle kymmenelle haudalle kuin useille tuhansille. Länsimaissa on tapana kunnioittaa maan puolustajia eikä maahan tunkeutujia. Mutta siirtomaavalta on vasta päättynyt, ja Namibialla on nyt mahdollisuus muistaa sankareitaan.

 

 

ASUNTOJA JA TOIMISTOJA

 

Maiden välisessä projektisopimuksessa sanottiin, että Namibia osoittaa projektihenkilökunnalle asunnot. Ensimmäinen talo, joka meille oli varattu, sijaitsi myös Olympiassa, mutta se oli niin huonokuntoinen, ettei siihen voinut muuttaa ilman isoa remonttia. Koska talo oli suhteellisen iso, kolme makuuhuonetta ja muut tarpeelliset tilat, siitä päätettiin tehdä projektinjohtajan asunto. Remonttia palkattiin tekemään Harri Seppänen, entinen YK-joukkojen yliluutnantti, joka oli jäänyt Namibia-operaation jälkeen Afrikkaan käymättä edes välillä  Suomessa. Tänne oli jäänyt kolme niistä 900:sta suomalaisesta, jotka olivat täällä olleet vaalirauhaa turvaamassa.

 

Toinen asunto, joka meille osoitettiin, sijaitsi laitakaupungilla pienen punatiilisen kerrostalon ensimmäisessä kerroksessa. Siinä oli kolme huonetta ja keittiö, lattiapinta-alaa oli ehkä 70 m2, mutta ympäristö oli siinä määrin epäsiisti, että päätimme tehdä siitä tilapäisen toimiston siksi aikaa kunnes rakenteilla oleva varsinainen toimistomme valmistuisi. Toimistoksi tuo tila olikin varsin sopiva, sillä koko tietokonekalustomme ja digitointipöytä mahtuivat olohuoneeseen ja työrauhaa voi hakea makuuhuoneista. Maisemaa, joka ikkunoista näkyi, ei voi sanoa kauniiksi, koska vastassa oli toisen, erittäin huonokuntoisen talon seinä ja hiekkaa pölisevä piha. Etupiha oli betonia. Huonekalut saimme paikallisesta tutkimuslaitoksesta, mutta paljon oli myös ostettava itse, varsinkin kaikkea toimistotavaraa.

 

Olimme palkanneet sihteeriksi namibialaisen Maria Mutelon. Erityissuosituksena hänellä oli Suomen kielen taito, jonka hän oli hankkinut opiskellessaan Suomessa kuusi vuotta silloin kun Swapolaiset joutuivat olemaan maanpaossa. Aluksi tosin sihteerin toimeen ei paljon muuta kuulunut kuin kahvin keitto, sillä suuri osa tietokonetarvikkeistamme oli pintarahtina vielä matkalla, eikä työvälineitä juuri ollut. Marian kanssa opin kulkemaan kaupungilla, asioimaan virastoissa ja kaupoissa. Hän puhui Suomen lisäksi sujuvaa englantia, kohtalaista afrikaansia sekä tietysti omaa kieltään ndongaa, jolla myös monet asiat tässä kaupungissa selvisivät. Itse puhuin vain huonoa englantia, jota useinkaan en olisi kehdannut millään käyttää, koska sanavarastoni oli niin suppea. Vierasmaalainen saa tässä kaupungissa parhaan palvelun puhuessaan saksaa, jolla on täällä pitkät perinteet ja noin puolet kauppiaista on saksalaisia. Toinen puoli on buureja, jotka puhuivat afrikaansia. Englantilaisia ja portugalilaisia kauppiaita on myös muutamia. Englanti on maan virallinen kieli ja sitä tuntuvat kaikki osaavan.

 

Marialla oli kotonaan kahden kouluikäisen lapsensa lisäksi seitsemän viikon ikäinen poika, joten hänellä oli töiden jälkeen kiire kotiin katsomaan, oliko lapsenkaitsija vielä paikalla, vai oliko vauva jätetty sisarustensa hoitoon, kuten myös toisinaan tapahtui. Niinpä tuli tavaksi, että ajoin hänet projektin autolla Katuturaan työpäivän päätteeksi, sillä muuten matkaan olisi kulunut häneltä kävelyineen toista tuntia. Opin tässä pakostakin vasemmanpuoleisen liikenteen säännöt ja samalla näin Katuturan arkipäiväistä elämää. Aluksi eksyin paluumatkalla sokkeloisilla hiekkateillä muutaman kerran, mutta mitään vihamielisiä eleitä en paikallisissa ihmisissä havainnut. Yöaikaan en kyllä olisi täällä ajellut. Myöskään liftareita en ottanut kyytiin; siitä oli Yypee erityisesti varoittanut. Marian ystäviä kyllä toisinaan poimittiin mukaan matkan varrelta.

 

Kolmas asunto, jota tarjottiin, oli myöskin kerrostalossa. Tämä oli meille vaikea paikka, ottaako vai hylätä tarjous. Yypee oli ehdottomasti sitä mieltä, että ei, me emme asu kerrostaloissa. Perusteluina oli talojen turvattomuus ja rauhattomuus. Lisäksi, myöhemmin paikalle saapuvat vaimomme ja perheemme eivät millään saa aikaansa kulumaan, jollei ole pihaa minkä kanssa puuhastella. Jos otamme tämän, niin muunlaisia ei sitten enää tarjotakaan, ja lopulta kaikki myöhemmin tulevatkin asuvat kerrostaloissa. Lauri Kangas oli tässä asiassa vaikeassa välikädessä, ja jätti päätöksen teon meille. Yypee piti päänsä ja joillakin perusteluilla hylkäsimme tämän tarjouksen. Sitä yritettiin kyllä saada asunnoksi Marialle, mutta se taas ei alkuunkaan sopinut namibialaiselle osapuolelle.

 

Asuntoasiassa tunteet tuntuivat kuumenevan puolin ja toisin. Toimistossamme kävi tuon tuostakin paikallisen asuntokomitean virkailijoita kyselemässä, onko se asunto vai toimisto. Vaikeahan sitä olisi ollut asunnoksi väittää, kun ei siellä ollut sänkyjäkään, joten koetimme vain rauhoitella tilannetta ja painostaa projektimme toista osapuolta osoittamaan lisää taloja. Niistä ei sinänsä kaupungissa  ollut pulaa, sillä hallituksen taloja oli tyhjillään ympäri kaupunkia. Ne tunnisti ulkoseinään kiinnitetystä mustasta erf-numerosta. Emme ymmärtäneet, mistä asia oikein kiikasti. Olimmeko sittenkin väärän värisiä, vai mitä vaalilupauksia  talojen suhteen oli annettu? Lopulta päädyimme asumaan kaikki kolme siihen ainoaan taloon joka oli saatu, vaikka remontti oli vielä pahasti kesken. Sitä viivästytti materiaalipula, sillä lattiaparketti oli tilattava Zimbabwesta, kosta lähempää sitä ei saanut. Nyt lähetys makasi  jossain unohdettuna, eikä vihon viimeisestä pölyävästä ja erittäin likaisesta kokolattiamatosta  päästy millään eroon. Torakkalauma oli sentään keittiöstä saatu nujerrettua lattiapäällysteen ja keittiökalusteiden uusimisen aikana. Lopetimme hotellielämän juhannuksen aaton aatona, asuttuamme sitä ennen yli kolme kuukautta Safarissa. Nyt asuimme "Pekkalan" talossa syyskuun alkuun asti kolmestaan poikamiestaloudessa.

 

Loppukesällä tuli lopulta kaksikin uutta tarjousta, komea talo läheltä keskustaa ja taas, kerrostaloasunto. Harkinnan jälkeen Yypee hyväksyi talon, vaikka sen remontointiin tulisikin menemään paljon rahaa, ja sen pihapiiri oli pelkkää hiekkaa ja kivikkoa. Kerrostaloasunto hylättiin pitkän ja hyvin perustellun kirjelmän avulla. Tämä asunto olisi ollut aivan kaupungin laitamilla, lähellä Katuturaa. Kiusallisinta oli se, että siinä oli aikaisemmin asunut valkoinen geologi, jolla ei ollut ollut mitään huomauttamista asunnostaan tai sen sijainnista. Mutta ajat olivat muuttumassa. Jos joku talo oli vielä ilman ikkunakaltereita tai hälytyslaitteita, niitä oltiin nyt kiireesti asentamassa. Totesimme tässä vaiheessa, että nyt ei varmaankaan tule enää uusia tarjouksia, joten päätimme vuokrata talot vapailta markkinoilta. Niin teimme, ja jokainen sai mieleisensä. Vuokrat olivat suhteellisen korkeita uuden valtion perustamisvaiheessa pääkaupunkiin saapuvasta ulkomaalaisten diplomaattien suuresta määrästä johtuen. Vuokrataloista oli kovasti kysyntää.

 

Olisi ehkä ollut edullisempaa ostaa talot projektin rahoista, sillä niistä olisi saanut myöhemmin sijoituksensa pois. Siihen emme kuitenkaan saaneet Finnidalta, rahoittajaltamme, valtuuksia. Tietyt välttämättömät huonekalut saimme kuitenkin, ohjesäännön puitteissa, ostaa jokaiseen uuteen asuntoon. Kaikki muu kodin irtaimisto oli itse kustannettava, mukaanlukien vesi- ja sähkömaksut.

 

Uusi toimistomme valmistui elokuun puolivälissä, ja muutimme välittömästi sinne. Vanha menikin heti seuraavalle tarvitsijalle, tällä kertaa asunnoksi. Projekti sai kuitenkin sen remonttiin sijoittamansa noin 10 000 markkaa takaisin mukisematta seuraavalta haltijalta.

 

Uusi toimisto oli tehty entiseen teollisuushallimaiseen rakennukseen, johon oli väliseinin tehty toimistohuoneita. Olimme siihen suhteellisen tyytyväisiä, varsinkin sen jälkeen kun joka huoneeseen oli saatu ilmastointilaite. Liiallinen kuumuus uhkasi keskeyttää tietokonetyöskentelymme, sillä koneet eivät pidä siitä, että lämpötila nousee yli 30 asteen, kuten se aluksi teki. Myöhemmin kyllä huomasimme pikku puutteita, esimerkiksi sadekaudella vettä tuli sisään ulko-oven alta aivan solkenaan, koska kynnys oli liian matala ja ulko-oven eteen painanteeseen muodostui pieni lampi. Nostimme lattialla olevat koneet vähän ylemmäksi ja jatkoimme työskentelyä. Toinen asia, jolle emme voineet mitään, oli kaupungin toisen lentokentän ainoan kiitoradan sijainti. Nousevat ja laskevat koneet ylittivät toimistomme hyvin matalalla lentäen, ja tuntui välillä siltä, että laskutelineet hipoivat toimistomme kattoa. Usein perjantaisin nousi kentältä isoja kuljetuskoneita, joiden sanottiin vievän ruokaa Angolaan. Veivätpä ne mitä tahansa, oli moottoreiden jyly aikamoinen niiden noustessa toimistomme yli. Onneksi lentoliikennettä oli kuitenkin suhteellisen vähän.

 

 

TAVALLINEN TYÖPÄIVÄ

Meitä geologisen projektin palveluksessa olevia olivat: projektinjohtaja Yypee, geomatemaatikko Pena ja minä, tutkimusassistentti, jotka olimme tulleet huhtikuussa. Syyskuussa tulivat kenttägeologimme Matti Lehtonen ja Tuomo Manninen. Samalla koneella tulivat myös vaimoni Tuula ja Matin vaimo Hilkka. Yypeen vaimo Lea oli tullut vähän aikaisemmin. Vuotta myöhemmin tuli, Pekkaloiden jo palattua takaisin Suomeen, heidän taloonsa asumaan geologi Jarmo Kohonen perheineen, ja samoihin aikoihin tuli geologi Markku Tiainen perheineen, joka ensin asui laitakaupungilla vuokralla, mutta sittemmin muutti meiltä vapautuneeseen taloon. Matista tuli Yypeen jälkeen projektinjohtaja. Väkeä siis tuli ja meni. Enimmillään meitä suomalaisia oli yhtä aikaa toimistossa viisi henkilöä. Lisäksi siellä olivat namibialaiset geologit Charlie Hoffmann ja Roger Swart, ja myöhemmin tulivat saksalainen Ute Schreiber ja eteläafrikkalainen Colin Constance namibialaisten palkkaamina. Piirtäjinä ja tietokoneen käyttäjiksi koulutettavina oli neljä namibialaista ja sihteerinä Maria Mutelo. Lisäksi projektissamme vieraili aika ajoin suomalaisia atk-asiantuntijoita, joista jotkut viipyivät siellä kuukausiakin, sillä käytimme alan viimeisintä tekniikkaa, ja ongelmat olivat monimutkaisia. Päätehtävänämme oli tuottaa uusia ja saattaa painokuntoon aikaisemmin tehtyjä geologisia karttoja. Aluksi keskityimme muuttamaan numeeriseen muotoon yhdeksän käsinväritettyä 1:50 000 mittakaavaista kallioperäkarttaa, joista oli vain yhdet kappaleet olemassa, ja joista lopulta koottiin yksi 1:250 000 mittakaavainen kartta. Osan työstä muodosti myös satelliittikuvien tulkinta sekä maastossa suoritettava geologinen kartoitus. Satelliittikuvat soveltuvat erinomaisesti täällä käytettäviksi, koska kallioperä on hyvin paljastuneena eikä peittävää kasvillisuutta juurikaan ole. Sopivasti tietokonemuodossa olevia kuvia käsittelemällä niistä saatiin valtava määrä geologista tietoa, joka sellaisenaan sopi syötettäväksi koneiden edelleen muokattavaksi. Tietokone teki hetkessä työn, jota geologi olisi joutunut maastossa tekemään vuosikausia. Vain kiperimmät kohteet piti käydä tarkistamassa paikan päällä.

 

Henkiset paineet olivat alkuaikoina kovat, sillä asunnoista ei ollut tietoakaan eikä työkään aluksi sujunut oikein suunnitelmien mukaan, koska osa laitteistakin oli vasta tulossa. Ilmapiiri työpaikalla oli ajoittain erittäin kireä, mikä ovien paukkuessa sai Marian pyörittämään päätään ja sanomaan "joo joo, taas on ukkonen ilmassa". Kun työssä oli päästy alkuun ja alkoi näkyä myös tuloksia, niin paineetkin vähän helpottivat. Uusi toimisto antoi omat työhuoneet kaikille, mikä lisäsi viihtyvyyttä ja vähensi konfliktien määrää.

 

Työaika oli 7.30 - 16.30 ja ruokatunti klo 13.00 - 14.00. Alkuaikoina kävimme kaupungilla syömässä ruokatunnilla, mutta kun vaimomme olivat tulleet, kävi jokainen kotonaan. Liukuvaa työaikaa ei tunnettu, joten koko kaupunki täyttyi autoista neljä kertaa päivässä, koska kaikilla oli sama aikataulu. Viikonloput olivat vapaat. Harmillinen pikkuseikka, joka lankesi osakseni oli, että uusi toimistomme sijaitsi sellaisella teollisuusalueella, jonne ei päässyt julkisilla linja-autoilla. Siten aamuin illoin oli piirtäjät ja Maria haettava tai vietävä kaupungille projektin pikkubussilla. Eihän se matkana paljon mitään ollut, muutama kilometri, mutta se pienikin matka oli eri suunnassa jossa itse asuin. Tein kyllä tiettäväksi, että en aamuisin odottele yhtään, - jos joku ei ole paikalla 7.20, niin kävelköön. Tuskin koskaan kukaan myöhästyi kuljetuksesta. Suhteet namibialaisiin geologeihin olivat viileän asialliset. Olimme selvästi tulleet sotkemaan heidän ympyröitään, tekemään sellaista mistä he eivät saisi sulkia hattuunsa, vaikka työ valmistuisikin aikataulussaan. Heidät oli komennettu tähän projektiin, mihin me olimme vapaaehtoisesti hakeutuneet. Roger oli jo valmis tohtori, mutta Charliella oli väitöskirjatyö kesken, eikä hän siihen paljon ehtinyt paneutuakkaan jouduttuaan mukaan projektiimme. Ristiriitoja siis oli, mutta tästä oli se hyöty, että työmoraali pysyi korkeana kun jokainen teki lujasti omia töitään, eikä aikaa tuhlattu turhanpäiväiseen seurusteluun tai kahvinjuontiin. Sitä Yypee ei olisi kyllä muutenkaan sallinut tapahtuvan.

 

 

AUTONOMISTAJAN TAIVAS JA HELVETTI

 

Suomesta lähtiessäni olin ostanut verovapaan auton, Audi 90 merkkisen. Auton jouduin rahoittamaan kokonaan pankkilainalla, jota siihen aikaan jaeltiin joka luukulta avokätisesti, - tosin hirvittävällä korolla. Entisestä autostani oli vielä vähän autolainaa maksamatta, ja käytettyjen autojen hinnat olivat tuolloin erittäin alhaiset, joten myin sen pojalleni sillä ehdolla, että hän maksaa jäljellä olevan pankkilainan pois. En siis saanut siitä rahaa, mutta pysyipähän hyvä auto edes perheessä. Herttoniemen VV-Autossa oli sovittu, että ilmoitan milloin olen saapunut perille Namibiaan, ja he lähettävät auton tulemaan, jotta se olisi mahdollisimman nopeasti siellä käytössäni. Heillä oli kokemusta tästä laivalinjasta, sillä myös heidän autojaan oli myyty Namibiassa palvelleille suomalaisille YK-joukoille. Maan pohjoisosassa oli ollut vartioitu pysäköintialue 600 verovapaalle autolle, jota soturit kutsuivat "motivaatio-kentäksi". Näistä verovapaista autoistahan oli siellä syntynytkin suuri kohu; kuinka rauhanturvaajat, nuoret miehet, ajelevat niin uusilla ja kalliilla autoilla? Sain tätä asiaa monesti vielä selitellä samoinkuin omaakin autoani, jossa sikäläisittäin oli ratti väärällä puolella. Projektisopimuksessamme oli sovittu, että me kehitysyhteistyössä olevat saimme tuoda maahan tai ostaa siellä verovapaasti ensimmäisen kuuden kuukauden aikana tiettyjä tavaroita, kuten auton, television, radion ynnä muuta pienempää tavaraa. Auto oli siis saatava maahan puolessa vuodessa sinne saapumisestamme, tai muuten sitä ei olisi voinut rekisteröidä paikalliseen autorekisteriin maksamatta sikäläistä autoveroa. Mutta oli toinenkin syy pitää kiirettä. Koska tämä oli ensimmäinen ulkomaan komennukseni, en etukäteen tiennyt, kuinka tulen siellä viihtymään tai edes selviytymään afrikkalaisissa olosuhteissa. Niinpä, jos joutuisin omatoimisesti lopettamaan jostain syystä leikin kesken ennen kahden vuoden sopimuskauden päättymistä olisi auto ainakin ollut siellä käytössä vähintään sen yhden vuoden ajan minkä Suomen laki edellyttää verovapaalle Suomeen saapuvalle tuontiautolle. Jälkikäteen ajatellen olisi ollut viisaampaa ostaa verovapaa auto sieltä ja myydä se siellä poislähtiessä, jolloin olisin saanut ehkä autoveron verran voittoakin. Olisin säästynyt kalliilta laivarahtimaksuilta ja ankaralta paperisodalta, ja kotiinpalatessa olisi ollut tukku rahaa millä ostaa Suomesta auto (tai maksaa jäljellä oleva autolaina pois). Mutta auto oli ostettu, joten ilmoitin myyjälle että hep, nyt saa tulla. Ensin ei kuulunut mitään pitkään aikaan, mutta kesäkuun alussa tuli tukku asiakirjoja ja tieto, että Audi on Walvis Bayn satamassa kesäkuun 9. päivänä ja laivan nimi on Makedonija. Toimitin Suomesta saamani asiakirjat ja Namibiasta hankkimani muut tarpeelliset selvitykset paikalliselle Woker Freight Services huolintaliikkeelle, joka kohtuullista korvausta vastaan lupasi hoitaa paperisodan ja maahantuonnin. Olisi tietysti ollut mahdollista mennä itse satamaan, etsiä Makedonija niminen laiva ja hoitaa kaikki muodollisuudet itse, mutta luotin tässä asiassa enemmän alan ammattilaisiin. 

 

Walvis Bay kuului vielä tuolloin hallinnollisesti Etelä-Afrikalle, joten päästäkseen sinne tarvittiin viisumi. Hakemuksessa tiedusteltiin matkan tarkoitusta, ja kyseessähän tässä tapauksessa ei ollut turismi vaan bisnes. Viisumi myönnettiin viikoksi, onneksi, sillä laiva oli neljä päivää myöhässä.

 

 

AUTOMIEHEN TAIVAS

 

Kesäkuun 13. päivän aamuna ennen päivän valkenemista lähti Windhoekin linja-autoasemalta Mainliner, linja-auto, kohti Swakopmundia ja Walvis Bayta. Olin innolla mukana, sillä tämä olisi ensimmäinen kerta kun pääsisin ylittämään kuuluisan Namibin aavikon. Matkaa oli lähes 400 kilometriä, mutta bussi piti hyvää vauhtia, ja ennen puoltapäivää olimme Swakop-joen raja-asemalla, jossa Namibian tulli viittasi vain linja-autoa jatkamaan matkaansa. Etelä-Afrikan kopissa tarkastettiin passit ja viisumit ja täytettiin maahantulo-kaavakeet.  Auton harvoilla matkustajilla olivat paperit kunnossa, ja kuljettaja ajoi viimeiset 30 kilometriä Walvis Bayhin. Pääteasemalla jäin muiden tavoin pois autosta ja aloin etsiä Wokerin toimistoa. Niin pienessä kaupungissa se löytyikin nopeasti, ja sain ystävällisen vastaanoton esittäessäni asiapaperinippuni. Heille oli postitettu kopiot samoista asiakirjoista etukäteen, ja kuulin auton olevan jo heidän makasiinissaan satamassa. Virkailija ajoi minut sinne ja näin ensimmäisen kerran auton jonka olin ostanut. Se oli äärettömän pölyinen, tuskin korin punainen väri näkyi lian alta, mutta paikalle kutsuttiin musta mies, jolla oli ämpärillinen vettä ja jonkunlainen riepu kourassaan. Oikein sydäntä riipoi katsella pesutapahtumaa, olisin mieluummin ottanut sen pölyisenä ja pessyt itse. Mutta pesty mikä pesty, nyt ajoin virkailijan perässä poliisiasemalle, sillä täytyi saada siirtokilvet, muuten en pääsisi läpi raja-asemalta. Niinpä se rekisteröitiin Kapkaupunkiin, johon Walvis Bayn alue kuului muodollisesti, ja etu- ja takaikkunoihin liimattiin paperiset rekisterikilvet, jotka olivat voimassa 10 päivää. Suomalaiset siirtokilvet peitettiin pakkausteipillä. Kiittelin ystävällistä virkailijaa ja lähdin ajamaan kotia kohti.

 

En koskaan aikaisemmin ollut omistanut aivan tuliterää autoa, joten paloin halusta tutkia sitä vähän tarkemmin. Kaupungissa en kehdannut sitä tehdä, sillä autoni herätti muutenkin siellä huomiota, sillä tätä korimallia ei valmistettu Etelä-Afrikassa, josta kaikki Namibian autot olivat peräisin. Pidin silmällä mahdollisia sivuteitä johon voisin ajaa ja pitää tutkimistauon. Tie Walvis Baysta Swakopmundiin seurailee meren rantaa, joten aluksi voimistuva kalan haju sai siitä mielestäni luonnollisen selityksen, mutta lopulta haju kävi sangen voimakkaaksi, joten otin ensimmäisen sivutien rannalle ja pysäköin. Joku leikkisä merimies oli sijoittanut sillin näköisen kalan autoni konepellin alle, ja siellä se nyt moottorin lämmetessä oli ruvennut tuoksuamaan. Olin kuitenkin niin innoissani uudesta autosta ja varsinkin siitä, että kaikki oli sujunut todella hyvin ja nopeasti, että en pannut tuota pikku pilaa pahakseni. Mittarissa oli 66 kilometriä, siis varsin vähän ajettu peli. Päällisin puolin kaikki näytti olevan kunnossa. Muutama pikku naarmu tosin oli, ja epäilin niiden syntyneen vasta autoa pestessä, mutta mitäpä tuosta, auto oli nyt tässä ja ehjänä. Tutkittuani tarpeeksi aloin kääntää autoa ympäri kapealla asvalttitiellä, jolloin etupää putosi pehmeälle hiekalle, ja hetkessä olivat vetävät pyörät kaivaneet itsensä syvälle hiekkaan. Auto oli pohjastaan kiinni asvaltin reunassa ja aikalailla etukenossa. Mutta en ollut edes saanut vielä tunkkia esille kun paikalle tuli lauma nuoria miehiä rannalta. He olivat eteläafrikkalaisia asevelvollisia, jotka olivat nähneet tapahtuman ja tulivat auttamaan. Niinpä miesvoimin auto saatiin takaisin tielle. Yksin en olisi sitä millään saanutkaan, ei siinä olisi tunkki auttanut kun ei ollut lautaa eikä lapiota. Pojat olivat kovasti kiinnostuneita autostani, ja mielelläni ja kiitollisena sitä heille esittelinkin. Jatkoin matkaa ja seuraava pysähdys oli taas raja-asemalla, Etelä-Afrikan kopilla. Nyt, kuten monesti myöhemminkin, oli hupaisaa seurata tullimiehen ilmeitä kun hän ensin vanhasta tottumuksesta kävelee sen ikkunan luo, jossa odottaa kuljettajan istuvan. Tällä kertaa kuljettajan paikalla ei istunut ketään, ja rattikin näytti olevan apukuskin käsissä. Tietysti näitä heille aina silloin tällöin sattuu kohdalle, mutta eivät ne niin jokapäiväisiä tapahtumia ole, ettei siitä kasvonilmeet edes vähän muuttuisi. Nyt kaikki sujui kuitenkin hyvin, tarvittavat asiapaperit olivat kunnossa. Täytin maastapoistumiskaavakkeen ja matka jatkui Namibian kopille. Täällä meni vähän enemmän aikaa, koska auto oli vieraan maan rekisterissä väliaikaisilla kilvillä. Mutta he ymmärsivät kyllä, että kun kyseessä on maan ainoa syväsatama, niin sieltä tulee milloin mitäkin. Pääsin nopeasti jatkamaan matkaa. Pidin kiirettä, sillä en halunnut ajaa pimeässä tiellä vaanivien pahkasikojen ja kudujen takia. Sanotaan, että pahkasika on niin kovaluinen, että joutuessaan auton alle se vie autoa kuin kuulalaakeri. Kudu taas on lähes hirven kokoinen antilooppi, johon törmääminen tekee rumaa jälkeä. Nämä molemmat ovat yleisiä villieläimiä sisämaan ylängöllä. Namibin aavikolla niitä ei sentään ole. Ajelin reipasta vauhtia, muistaen kuitenkin että auto oli vielä sisäänajossa, joten en joutanut pitämään taukoja päästäkseni ajoissa kotiin. Nyt kävi ilmi, että yksin ajaessa on vaikea ohittaa edelläajavaa, jos ratti on väärällä puolella. Kertakaikkiaan ei näe mitä on edelläajavan edessä. Onneksi liikenne oli hyvin hiljaista ja tie hyväpintainen ja suora. Ohituksessa joutui kuitenkin aina ottamaan pienen riskin, kun ei ollut apukuskia kurkkimassa edelläajavan eteen. Varsinkin rekka-autojen, joita päiväliikenteestä on valtaosa, ohittaminen oli vaarallisen tuntuista. Mutta millään en olisi viitsinyt madella sitä 80-90 kilometrin tuntinopeutta,  mitä ne ajoivat. Hyvin matkasta kuitenkin selvisin, ja ennen pimeän tuloa olin taas hotellissa.  Myöhemmin kävi ilmi, että olin ollut onnekas autoni laivauksen suhteen, kun mitään ei ollut varastettu tai autoa muuten kolhittu. Vaihdetangon nupit ja lasinpyyhkijän sulat olivat usein kadonneet laivamatkalla, ja Björnin Mersun yli oli reippaasti kävelty niin että katossa ja konepellillä näkyivät kengänpohjien painumat.

 

 JA HELVETTI

Jos aamupäivä oli ollut lähes onnentäyteinen, niin ilta kyllä tasapainotti päivän saldon, täydellisesti. Kävimme Yypeen kanssa syömässä Safarin ravintolassa, jonka jälkeen halusin lähteä ajelulle uudella autollani. Olin ostanut myös pullon hyvää viskiä, josta aioin tarjota harjakaisia myöhemmin illalla Finnellä. Päätimme ensin käydä toimistolla katsomassa onko kaikki hyvin, ja sieltä voisin soittaa Tuulalle Suomeen, että Audi on vihdoinkin perillä. Pysäköin toimistomme eteen, koska en uskaltanut jättää uutta autoa pimeälle pysäköintipaikalle, semminkin kun siellä oli keskellä kirkasta päivää jo rikottu projektiautomme ikkuna ja yritetty varastaa radio. Olin juuri saanut vaimoni langanpäähän ja muutaman sanan vaihdettua kun pamahti. Katkaisin puhelun ja lupasin soittaa pian uudelleen, sillä tiesin mitä oli tapahtunut. Autoni päälle oli ajettu, nyt vain kiireesti katsomaan, kuinka pahasti. Autoni vasempaan etukulmaan oli peruutettu vauhdilla. Etulamppu oli tuhannen säpäleinä, konepelti vääntynyt ja  vasen lokasuoja oli rutussa. Pahannäköisiä teräviä kulmia uuden auton pelleissä. Peruuttajana oli nuorehko nainen, joka äitinsä kanssa oli menossa kaupungintalolla pidettävään konserttiin, jossa tytär soitti huilua. Jollei Yypee olisi ollut niin jyrkkänä, olisivat nämä ladyt vain heti jatkaneet matkaansa, sillä heidän autolleen ei ollut käynyt juuri kuinkaan. Saimme heidät uskomaan lopulta, että ei siitä nyt niin vain lähdetä, ja otimme ylös nimet, osoitteet ja rekisterinumeron. Jo tässä vaiheessa ilmoitti tämä topakka vanhempi buurinainen, että syy on meidän, koska katuun on maalattu pysäköimiskieltomerkki, heillä ei ole vakuutusta eivätkä he maksa mitään. Minä soitin poliisiasemalle ja pyysin virkavaltaa saapumaan selvittämään tilannetta. Kun he kuulivat, ettei henkilövahinkoja ollut, eivät he joutaneet tulemaan paikalle koska oli perjantai-ilta ja puukot heiluivat Katuturassa. Tämän ajan Yypee oli keskustellut naisten kanssa ja  pyrki nyt lievästi hiiltymään koska nämä hyväkkäät käänsivät päivänselvän asian päälaelleen. Niin naiset lähtivät ja me jäimme manailemaan tapahtunutta. Menimme kuitenkin vielä varmuuden vuoksi poliisiasemalle tekemään asiasta kirjallisen ilmoituksen. Siellä me jonotimme rosvojen ja rosvottujen seassa jotta saisimme asiamme paperille. Onnistuimme lopulta ja pääsimme ajamaan Finnelle, toinen etuvalo pimeänä. Nyt ei ollut kuitenkaan mitään syytä juhlia, mutta viskipullo kuitenkin tyhjeni eikä tainnut yksi pullo riittääkään. Eniten jäi harmittamaan se, että olisin kyllä jättänyt autooni parkkivalot päälle pysäköinnin ajaksi, jollei valojen päällejäämisestä varoittava summeri olisi ruvennut soimaan. "Olisit perkele jättänyt vaikka torven soimaan" sanoi Yypee synkkänä myöhemmin illalla. Tietysti olisin näin tehnytkin jos olisin tiennyt mitä tapahtuu. Pohdimme asiaa monelta kannalta, ja päädyimme siihen tulokseen, että kyllä peruuttajan oli täytynyt nähdä autoni, sillä muuten olisi törmäys ollut täydellisempi kuin se oli. Tyttö oli vain kokematon ratissa ja kiirekin oli olevinaan.

 

Ja niinhän siinä loppujen lopuksi kävi, että päälleajajalta en saanut penniäkään, vaan maksoin kaiken itse. Kirjoitin hänelle kirjeen, jossa esitin vaatimukseni, mutta hän palkkasi asianajajan joka vastasi, että  syytetty myöntää tapahtuneen mutta kiistää pysäköintikieltoon vedoten korvausvaatimukset. Kävin itsekin asianajajan luona, mutta hänen neuvonsa oli: voin viedä asian oikeuteen, jolloin juttu käsitellään n. vuoden kuluttua, ja lopuksi tyttö maksaa vahingoistani 60 % ja loput maksan kuitenkin itse, joten hän ei suosittele. Ilokseni tämä asianajaja, buuri muuten hänkin, ei veloittanut tästä neuvostaan mitään. Liekö ollut läheistäkin sukua syylliselle? Kaiken huipuksi Harri näki seuraavalla viikolla paikallisessa  buurien lehdessä, Republikein'ssä, neljälle palstalle vedetyn kirjoituksen, jossa herrat Pekkala ja Hokkanen "van die Finse ambassade" olivat pienen mitättömän kolarin seurauksena pidättäneet ja uhkailleet kahta viatonta ja hyvämaineista naista Windhoekissa. Eli jos aion aiheuttaa jotain seuraamuksia, niin kyseessä on diplomaattinen konflikti, koska tämä on buurien, ei ulkomaalaisten kaupunki.

 

Kesti kuukausia, ennenkuin opin alistumaan tappiooni, ja meni puoli vuotta ennenkuin olin saanut autooni uuden lampun Saksasta ja pellit oikaistua ja maalautettua. Onneksi sain sen kuitenkin vajavaisenakin heti rekisteröityä Windhoekiin. Toisinaan vaadittiin ensin katsastustodistus paikallisesta katsastuskonttorista, jotta voi rekisteröidä, mutta aina sitä ei vaadittu. Enhän olisi voinut katsastuttaa autoa josta puuttui toinen etuvalo. Lohdutus tuntui kuitenkin laihanlaiselta. Auton matkamittarissa oli 587 kilometriä kun siitä tuli "kolariauto".  

 

 

KOTI-IKÄVÄÄ

 

Kun minä kotoani läksin oli edessä ero vaimosta viideksi kuukaudeksi ja pojastamme Mitristä kahdeksaksi. Pääsiäispyhät oli juuri saatu kotona vietettyä. Mitri makasi Tilkan sotilassairaalassa nilkkaleikkauksen jäljiltä telottuaan jalkansa armeijassa. Äitinikin odotti leikkaukseen pääsyä, eikä taudin laadusta ollut täyttä selvyyttä. Mieli ei ollut erityisen kevyt, varsinkaan kun en tiennyt mihin olin joutumassa. Olin viimeiset viikot ennen lähtöä kotona ja työpaikalla aika lailla hermostunut, eikä ajatus tahtonut pysyä koossa. Paikan päällä kaikki kuitenkin oli odotettua paremmin, jos nyt olin osannut mitään erityistä odottaakaan. Ainakaan käärmeitä eikä skorpioneja ollut läheskään niin paljon kun työkaverit olivat arvelleet. Aika lähti soljumaan omaa verkkaista tahtiaan. Illat hotellihuoneessa olivat toisinaan pitkäveteisiä, pelailtiin Yypeen kanssa korttia tai katseltiin paikallisia televisiolähetyksiä. Tanssiravintoloita ei kaupungissa ollut yhtään. Katuturassa oli kaupungin ainoa disko, mutta meno oli siellä niin villiä, ettei siellä uskaltanut käydä kuin suurella joukolla. Yypee teki usein hotellihuoneessa iltaisin kirjallisia töitä. Kirjoitinkin kotiin, että huvituksia on tasan kaksi, syöminen ja suihkussa käynti, ja illan kohokohta on, kun saa päättää kumpi on ensin. Kirjoitin kotiin viikottain. Kävimme iltaisin kastelemassa niin sanotun Pekkalan talon nurmikoita ja seurasimme, miten remontti edistyy siellä. Pelattiin tennistä. Usein istuttiin iltaa Finnellä, koska Leena teki erinomaisia ohukaisia, - "äiti keittää lettuja" kuten Mimma sanoi. Joskus ryypiskeltiin. Tätä se oli alkuaikoina. Toisinaan otimme osaa johonkin isompaan tilaisuuteen, kuten kansainvälinen urheiluiltapäivä tai Lauri Kankaan läksiäiset, jotka molemmat järjestettiin suurlähettilään virka-asunnossa. St. Pauls Collegen, roomalaiskatolisen kirkon ylläpitämän koulun myyjäiset oli kaupungissa iso tapahtuma, josta mieleeni jäi erityisesti Irish Coffee teltta ja saksalaistyylinen oluen juonti. Vappu meni juhlahumussa yhdessä muiden suomalaisten kanssa, joita saatiinkin kokoon yli 20 henkeä sillä kertaa. Tästä seurasi se, että minut ja Björn vapautettiin Vapunpäivän virallisista tilaisuuksista Katuturassa ja valtuutettiin lapsenlikoiksi Mimmalle. Mikä olikin oikein hyvä, sillä siellä oli ollut perinneruokapäivät, vuohensisälmyskeittoa pääruuaksi. Näin sitä ainakin Leena jälkeenpäin kuvaili. Meillä oli sentään sillivoileipiä ja olutta. Juhannus oli vaikea paikka, ja tuolloin tunsin oikeastaan ainoan kerran niin suurta koti-ikävää, että tuli itku. Istuimme Finnen pihalla kovassa tuulessa, ja hiekka pöllysi joka puolella. Oli aika kolea päivä muutenkin. Vaikka aurinko paistoikin täydeltä terältään se ei lämmittänyt, koska oli keskitalvi paikallista aikaa. Grillasimme tilapäisgrillissä lihaa ja makkaroita, mutta hiekka ratisi hampaissa niitä pureskellessa. Kun ei oikein voinut syödä niin piti sitten juoda sitä enemmän. Kun sitten pantiin radiosta soimaan mukanani tuoma Georg Otsin "Saarenmaan valssi", en pystynyt pidättelemään kyyneleitäni. Sen tunsi yhtäkkiä sisällään, että nyt ollaan kaukana kotoa. Vakavina näyttivät siinä muutkin kuuntelevan. Sama toistui seuraavana juhannuksena, vaikka kaikki oli silloin jo paljon paremmin, Tuula oli tullut, oli lämmintä ja tyyntä ja iloinen suomalaisseurue ympärillä. Mutta se oli tuo "Saarenmaan valssi", mikä aiheutti moisen tunteenpurkauksen, mille en voinut mitään. Vaikutus oli kylläkin lyhytaikainen, se ei toiminut kuin juhannusaattona, soittelin sitä kasettia joskus muulloinkin, mutta silloin se oli vain yksi kappale muiden joukossa.

 

 

DIAZ STREET 164

 

Pitkällisen etsiskelyn jälkeen päädyin vuokraamaan talon Suiderhofin kaupunginosasta rauhallisen kadun, Diaz Streetin varrelta. Neuvottelut talon omistajan, herra Van Rensburgin kanssa sujuivat leppoisasti, sillä hän auliisti lupasi tehdä ne pikku korjaukset joita talossa oli tehtävä. Osan hän teettikin, mutta osa jäi Harrin tehtäväksi, sillä vaikka puhelimessa sai vastauksen: kyllä, korjataan heti huomenna, niin mitään ei tapahtunut. Lopulta ei itse herraakaan löytynyt enää mistään. Omistaja oli iältään alle viisikymppinen, hyvin tumma mutta kuitenkin valkoinen mies. Kovin luotettavalta hän ei alunalkaenkaan vaikuttanut. Kuvaavaa oli, että olimme ehtineet asua vasta muutaman päivän talossamme, kun sähkölaitos katkaisi siitä sähkön. Olin kyllä tehnyt oman liittymissopimuksen, mutta entistä maksamatonta sähkölaskua oli ollut toista tuhatta randia, josta ei ollut tietoa sopimusta tehdessäni. Saimme sähköt kuitenkin nopeasti selviteltyämme asiaa omistajan kanssa. Hän sentään ymmärsi sen, että kyllä talossa sähköt pitää olla.

 

Osa vastoinkäymisistä oli myös piharakennuksen asukas Carol, ehkä 25 vuotias nuori valkoinen nainen, jolla kävi paljon vieraita. Hänestä koitui myöhemmin monenlaista kiusaa ja harmia, erityisesti hänen kahdesta pikkuisesta sekarotuisesta koirastaan ja ystävistään. Tie hänen asuntoonsa kulki makuuhuoneemme ikkunan ohitse, ja vieraat kulkivat myös yöaikaan.

 

Talo sinänsä oli mukava, ja kalteritkin olivat jo valmiina kaikissa ikkunoissa. Tilaa oli ehkä 150 m2, makuuhuoneita oli kolme, mikä oli meille liikaa, joten vain yksi niistä kalustettiin. Mutta jos halusi talon hyvältä alueelta, ne olivat vähintään tämän kokoisia. Erityistä arvoa annoimme tilavalle ja suojaiselle, kalteriovin varustetulle katetulle patiolle, jossa kuumimman ajan käytännöllisesti katsoen asuimmekin. Söimme, luimme tai vaan oleilimme kuunnellen radiota tai kas-kas sirkkojen loputonta sirinää. Oli mukava istuskella, kun trooppinen sadekuuro paukutti kattopeltiä tai ukkosmyrsky sattui iltayöstä. Keittiö oli täysin nykyaikainen keraamisine liesineen ja erillisine uuneineen. Pyykinpesukonekin oli. Koska olin nähnyt Pekkalan talossa sekä myös vanhassa toimistossamme, että torakka on täällä yleinen kotieläin, päätimme varmuuden vuoksi myrkyttää myös oman keittiömme. Ostimme pullon sumutetta ja huiskimme kaikki keittiön kaapit myrkyllä. Kun torakat sitten lähtivät liikkeelle, niitä tulikin kaappien alta ja kaikista mahdollisista raoista lattialle lähemmäs sata, kaiken kokoisia, - suurimmat yli kolme senttisiä. Siinä ne henkitoreissaan sätkyttelivät lattialla, josta lakaisimme ne jätesankoon ja sumutimme ne hengiltä. Varjopuolena talossa oli kokolattiamatto joka huoneessa. Wall-to-wall carpet oli asumisen viimeinen sana Namibiassa. Kylmänä vuodenaikana siitä oli jonkunlainen ilo paljasjalkaiselle, mutta silloin se muodosti kävellessä staattista sähköä, koska ilma oli hyvin kuivaa. Tartuitpa mihin tahansa metalliesineeseen, niin aina tuli lievä sähköisku, pimeässä ne jopa näkyivät pieninä salamoina. Ylipäätään se pölysi ja oli vaikea pitää puhtaana. Mutta taloa ympäröi tilava tontti, jolla oli, kuten sanottu, pienempi rakennus, jossa oli  palvelusväen asunto ja kaksi erillistä autotallia. Aluksi pihalla oli pari autonromua, mutta pitkällisten keskustelujen jälkeen omistajan kanssa ne hävisivät, ja sain toisen tallin käyttööni. Talli tai aurinkosuoja onkin tässä ilmastossa välttämättömyys, sillä jos auto seisoo keskipäivän paisteessa muutaman tunnin niin rattiin ei voi ilman käsineitä koskea, niin kuuma se on. Ja auton sisälämpötila on sen mukainen. Tontilla oli myös hedelmäpuita; sitruunaa, persikkaa, appelsiinia, viikunaa ja yksi joka tuotti erittäin runsaasti makeita, karhunvatukan näköisiä marjoja. Sanoimme sitä mulperiksi, emme tienneet, mikä se oikeasti oli. Tuoreille viikunoille, joita puu tuotti kymmeniä kiloja, emme keksineet mitään käyttöä, koska ne ovat verrattain mauttomia ennen kuivattamista, emmekä osanneet niitä kuivattaa. Appelsiinit ja sitruunat sensijaan osasimme tarkkaan käyttää hyödyksi, ja puutarhurimme oli myös suuri appelsiinien ystävä. Puutarhassa oli myös maahan kaivettu kastelujärjestelmä hedelmäpuita varten, josta koirat erityisesti pitivät. Niiden mielipuuha oli järsiä suuttimet poikki puiden juurilta, joten niitä sai alituiseen olla uusimassa. Etupihalla oli pieni nurmikko ja kaksi komeaa, monihaaraista jakarandaa, jotka kukkiessaan loka-marraskuussa antoivat sinisen sävyn koko tienoolle. Jakaranda kukkii ennen lehtien tuloa ja sen kukkaterttu muodostuu kymmenistä kissankellon näköisistä kukista ja terttuja on yhdessä puussa tuhatmäärin. Valitettavasti ne myös varisevat lopulta alas, jolloin kertyy jätesäkeittäin kukkasilppua poiskuljetettavaksi.

 

Tämä oli siis talomme puolentoista vuoden ajan, jossa viihdyimme erinomaisesti. Puhelimen saimme nopeasti, muutamassa viikossa. Televisiota meillä ei ollut ennekuin Pekkalat palasivat Suomeen ja ostin sen heiltä. Naapureina meillä oli vanhahko buuripariskunta toisella puolella ja toisella puolella oli iso rakentamaton, akaasioita  ja korkeaa heinää kasvava tontti, jota vasten meillä oli tukeva muuri. Useimmat kadun asukkaat olivat buureja, mutta joukossa oli myös muutama saksaa kotikielenään puhuva perhe. Kaksi mustaa perhettä asui myös katumme hallituksen taloissa, ja heidän talonsa tunsi siitä, että piha oli pelkkää hiekkaa, koska he eivät pitäneet mistään vihreästä tai kukkivasta. Mutta myös heillä, kuten muillakin katumme asukkailla, oli vähintään kotiapulainen, joka piti lapset kurissa ja talon siistinä. Monilla oli myös puutarhuri. Me emme katsoneet kotiapulaista tarvitsevamme, koska Tuula valmisti ruuat ja siivosi saadakseen edes jotenkin aikansa kulumaan. Istutimme pihalle myös komeita ruusuja silmän iloksi ja Carolin koirien mieliharmiksi.

 

Olimme jo asuneet yli vuoden, kun eräänä päivänä ihmisiä rupesi uteliaina kurkkimaan pihallemme, ja lopulta jotkut tulivat jopa sisälle kysyen, saavatko he vähän katsella. Heti arvasimme, että talo oli nyt menossa myyntiin, koska vuokraisäntää ei enää aikoihin ollut saanut kiinni mistään, ja vuokrankin haki aina joku muu, valtakirjalla tosin. Lopulta tuli eräs herrasmies ilmoittamaan, että sinä ja sinä päivänä on talomme pakkohuutokauppa. Sitä ei kuitenkaan ollut, sillä edellisenä päivänä oli herra van Rensburg maksanut velkansa, kenelle sitten lieneekin ollut velkaa. Tästä taas ei kulunut kuin muutama viikko, kun kuulimme naapureilta, että nyt talon omistaja on kuollut, sydänkohtaukseen, sanottiin. Emme tulleet tietämään, mihin hän oikeasti kuoli, mutta jatkoa seurasi vielä.

 

Namibiassa on tapana julkaista lehdessä oikeuden käynneistä yksityiskohtia, samoin kuin myös testamentit ja perunkirjoitukset. Lehdestä kävi ilmi, että vainajalta oli jäänyt huomattavan suuri omaisuus, eikä testamenttiä ollut löytynyt. Joten talo jäi hänen alaikäisille lapsilleen, jotka asuivat äitinsä kanssa kadun toisella puolella taloamme vastapäätä. Saimme siis asua kotonamme sopimuskautemme loppuun asti. 

 

 

STEFI

 

Meillä Windhoekin suomalaisilla kehitysyhteistyöläisillä oli yhteinen puutarhuri, Stefi, joka varsinaisesti oli ollut Harrin apumiehenä remonttitöissä, mutta vähitellen siirtyi hoitamaan pihojamme, kun Harri ei enää saanut työlupaansa uusittua ja joutui lähtemään pois maasta. Näin työllistimme Stefin - päivä kullakin ja Finnellä kaksi. Tämä isokokoinen ja iloluontoinen nuorimies, joka muutamia vuosia sitten oli tullut Ambomaalta pääkaupunkiin työnhakuun, teki puutarhatöitä tai mitä milloinkin hänelle tehtäväksi osoitettiin. Päiväpalkkaa maksoimme noin 40 markkaa, ja sen lisäksi hänelle annettiin ruoka ja juotava talon puolesta. Palkka oli vähän parempi kuin siellä muuten oli tapana maksaa. Joskus työn tekemisen selittämiseen tahtoi mennä enemmän aikaa kuin jos sen olisi tehnyt heti itse, koska kielitaidolla ei Stefiä oltu siunattu. Merkilliseen tapaansa hän lausui ällät ärrinä ja päinvastoin. Oli siis Halli mutta Kalle oli jostain syystä Karro. Joskus oli vaikea tietää mistä puhuttiin, mutta jos ei ymmärretty niin asia kuitattiin naurulla ja sillä siisti. Stefi asui alkuaikoina Katuturassa, mutta myöhemmin hänelle annettiin asuttavaksi projektin toisen, Lehtosten talon, palvelusväen asunto Leutwein Strassella. Se oli pieni koppero mutta jossa oli kuitenkin oma käymälä. Meidän suomalaisten puolta hän piti tiukasti jopa omiaan vastaan. Lehtosten talon pihalle oli kerran pystytetty iso teltta muutamaksi päiväksi kokeilumielessä, ja joka oli nyt kiinnittänyt ohikulkeneiden joutomiesten huomiota. Stefi oli kuullut heidän suunnitelmistaan aidan yli sen verran, että varoitti Mattia, että teltta lähtee ensi yönä kävelemään, on parasta korjata se pois. Merkillistä on että Stefin pikku asuntoon murtauduttiin ja varastettiin matkaradio ja keittolevy, lähes hänen koko maallinen omaisuutensa, mutta meiltä, joilla olisi ollut paljon enemmän vietävää, ei keneltäkään kotoa varastettu mitään. Eräänä iltana soitti Lehtosten naapuri, iäkäs vanharouva meille kotiin ja sanoi, että hänen ovellaan on musta mies joka haluaa että minä tulen heti sinne. Arvasin, että kyseessä on Stefi ja ihmettelin mitä ihmettä on tapahtunut. Perillä selvisi, että Matti ja Hilkka olivat aamulla lähteneet Swakopmundiin, mutta eivät olleet kytkeneet talonsa hälytysjärjestelmää päälle. Sen päälläolon näki talon ulkoseinässä olevasta pienestä punaisesta lampusta, joka ei tosiaankaan nyt palanut. Stefi tiesi että minulla on avain ja osaan kytkeä hälytyksen päälle. Kiittelin häntä ilmoituksesta ja hän näytti kovin iloiselta kun lamppu taas paloi. Stefi kulki työmatkansa kävellen, (joskus jopa juosten) säästääkseen muutaman randin linja-automaksuissa, joten päätimme yhteistuumin ostaa hänelle joululahjaksi polkupyörän. Pyörä oli Intiassa valmistettu, Hero merkkinen, eikä se maksanut paljon.

 

Lisäksi ostimme metrin erittäin vahvaa kettinkiä ja annoimme suomalaisen Abloy lukon, joten omaisuus oli turvattu. Ihmettelimme kuitenkin, kun hän ei ottanut rungon suojana olleita kuplamuoveja pois, huomautinkin niistä hänelle, kunnes ymmärsin, että vain uusissa pyörissä voi olla suojamuovit. Kai ne lopulta itsestään kuluivat pois.

 

Monet asiat olivat hänelle uusia ja outoja. Niinpä esimerkiksi hän ei millään tahtonut ymmärtää, että sähkökäyttöistä ruohonleikkuria ei voi pestä vesisuihkulla, ei ainakaan jos töpseli on vielä seinässä. Ja pieni matkaradio, silloin kun se vielä hänellä oli ja jota hän kuljetti aina mukanaan, tuli hänen mielestään aina auki ollessaan olla täysillä auki. Stefi ei suostunut syömään perunaa, vaan väitti että hänen vatsansa tulee siitä kipeäksi. Emme olleet koskaan kuulleet, että peruna voi aiheuttaa vatsavaivoja, ja naiset yrittivät taivuttaa hänen mieltään ja todistella, että on mahdotonta että vaivat johtuisivat perunasta. Mutta hän piti päänsä, ja niinpä oli keitettävä joko riisiä tai makaroonia, jota kyllä tietysti sitten itsekin söimme. Kukaan suomalaisista ei osannut valmistaa mahango-puuroa, hänen perinneruokaansa. Mutta työasiat tulivat kyllä useimmiten hoidettua, kun vähän pidimme silmällä mitä hän puuhasteli. Varsinkin oksien leikkaamista piti vahtia silmä kovana, muuten puusta ei jäänyt kuin runko jäljelle. Pidimme hänet työllistettynä, vaikka työtä ei joka päivä oikein olisi ollutkaan.

 

Kerran kuljetin Stefiä Finneltä kotiinsa kaupunkiin ja ajelimme hiljakseen ikkunat avattuina. Yhtäkkiä hän päästi hirvittävän huudon ja hyökkäsi ylitseni avoimeen ikkunaan nyrkki pystyssä. Olin saada halvauksen, mutta Stefi vain tervehti omalla kielellään kadulla kävelevää tuttavaansa. Oli varmaankin tärkeätä näyttää, että tässä sitä vaan Audin etupenkillä istutaan näin lauantai-iltana.

 

 

SEURAPIIRIELÄMÄÄ

 

Alkuaikoina olimme ystävystyneet Finnen perheen kanssa, ja vietimme siellä usein iltaa. Jos olo tuntui yksinäiseltä voi aina mennä Finnelle katsomaan, tapahtuiko siellä mitään. Yleensä tapahtui. Jos muuten näytti rauhalliselta saivat Leena ja Björn kyllä kaksistaankin aikaan tarvittaessa sellaisen mekkalan, että sivullisia hirvitti. Kerran tuli kiistaa, tuleeko Stefin panna pihalaatat pitkittäin vai poikittain. Neuvottelun ääni kohosi sellaiselle tasolle, että Stefikin meni jo kalpeaksi, ja me Harrin kanssa katselimme vapaata pakotietä. Yhtäkkiä Björn sanoi kuitenkin tapansa mukaan täysin rauhallisena " eläpäs vaimo nyt huuda, laatat pannaan näin". Riita loppui siihen eikä asiasta enää puhuttu. Björnin työpaikka oli metsäministeriössä eikä siellä työskennellyt muita suomalaisia. Leena kyllä seurallisena ihmisenä helposti tutustui Windhoekissa tapaamiinsa, pohjois-Namibiassa työskenteleviin suomalaisiin, ja usein tarjosi yösijaakin näiden käydessä pääkaupungissa asioillaan. Myös muissa Afrikan maissa työskenteleviä Björnin työtovereita kävi heillä usein kylässä. Joten heidän talostaan tuli eräänlainen kokoontumispaikka, ilman että heidän suostumustaan kysyttiin. Ehdotinkin joskus hankittavaksi seinään isoa julistetta: "Windhoekin vanhin suomalainen majatalo, perustettu 1991".

 

Illat kuluivat heittäen englantilaisittain tikkaa, korttia pikku kolikoilla pelaten tai muuten vain istuskellessa. Varsin suosittu ajankulu oli väitellä, mitkä pimeällä taivaalla loistavista miljoonista tähdistä olivat ne neljä, jotka muodostivat sen kuuluisan, mutta näöltään melko vaatimattoman Etelän Ristin.

 

Vasta lokakuussa, kun vaimomme ja muut suomalaiset olivat saapuneet, pääsivät Finnet meistä rauhaan ja saivat itsekin paikkoja missä kyläillä.

 

Ainakin viikonloppuisin, mutta usein viikollakin käytiin suomalaisten luona piipahtamassa, joten yhteiselämä oli varsin tiivistä. Joskus tuli pientä riitaakin, eihän kaikista asioista päästy yksimielisyyteen. Ehkä näistä riidoista jäi mielenpohjalle jotain kytemään, sillä aikaa myöten alettiin pitää toisista ihmisistä enemmän kuin toisista, vaikka kaikkien kanssa oli pakko tulla toimeen. Tämähän on tuttua psykologiasta, sen nimi on retkikuntatauti, tai nykyisin kai puhutaan henkilökemiasta. Kun on pitkän aikaa tekemisissä saman pienen ihmisryhmän kanssa, saavat merkityksettömät asiat luonnottomia mittasuhteita, ja joku tapa tai pikkuasia voi ärsyttää suunnattomasti.

 

Kerronpa omakohtaisen esimerkin kuinka se käy: Yypeellä oli kaksi musiikkikasettia, Arja Saijonmaa ja Tapani Kansa. Niitä soitettiin usein, koska jotkut pitivät näistä lauluista. Ei minullakaan aluksi ollut kovin paljoa niitä vastaan. Mutta kun kerran tulin huomauttaneeksi, että soitetaan nyt välillä jotain muutakin, käänsi Yypee vain  kasetin toisen puolen soimaan. Raivostuin heti silmittömästi ja läksimme välittömästi kotiin. Meni jonkun aikaa, ja asia oli mielestäni jo unohdettu. Mutta kerran illanistujaisissa joku kysyi hitaasti ja harkiten: "Kalle, pannaanko Kansaa vai Saijonmaata soimaan?" Siitä oli siis puhuttu. Ehkä kysyjä teki sen leikillään, käsittämättä kuinka kertakaikkiaan kyllästynyt olin näihin lauluihin, mutta seurauksena oli taas, että menetin malttini. Nyt he ainakin tiesivät, millä meikäläisen saa suuttumaan. Näitä samantapaisia asioita oli lukemattomia, mutta aina ne eivät menneet yli kipukynnyksen. Useimmat orastavat potutuksen aiheet saatiin pois päiviltä puhuen, joskus jopa huutaen, mutta ne selvisivät. Muistaakseni tämä oli ainoa kerta kun meillä Yypeen kanssa tuli isompi riita, vaikka olimme päivittäin tekemisissä toista vuotta. Muutamille muille suutuin kyllä useammin. Välillä ihmettelinkin, kuinka juuri minä olin aina riidan toisena osapuolena!

 

Tuulalla on samantapaisia kokemuksia tiiviistä yhteiselosta. Hänen kohdallaan tilanne kärjistyi siitä, että hän oli ainoa suomalaisrouvista, joka ei suostunut ajamaan autoa. Ei ollut ajanut Suomessakaan enää vuosikausiin. Tuntui kuitenkin siltä, että häntä nyt painostettiin tarttumaan rattiin. Niinpä kerran, kun joku otti asian taas puheeksi hän kimpaantui ja sanoi, että "helketti, hän ei ole tässä kenenkään kyytiä norkoilemassa, kyllä hän voi yhtä hyvin olla päivät kotonakin", ja niin taas meitä vietiin. Eihän ajamattomuus tosiaan ollut tasapuolista eikä reilua, koska muutkaan Leenaa lukuunottamatta eivät mielellään siellä ajaneet. Windhoekissa ei päässyt mihinkään ilman autoa, ja jos rouvat halusivat päivällä mennä jonnekin, auto oli välttämätön. Tuula kävi kerran kävellen kaupassa, mutta jokainen ohiajava pysähtyi ja tarjosi kyytiä, täällä ei valkoinen nainen kävele yksin kauppakassien kanssa muualla kuin kaupungin keskustassa, siihen ei ole totuttu.

Pieniä riitoja siis oli, mutta täällä ne eivät saaneet sellaisia mittasuhteita kuin esimerkiksi Tansanian "Onnelassa" oli aikoinaan suomalaisten keskuudessa tapahtunut.

 

 

KÄYPÄLÄISIÄ

 

Aappo Halonen, atk-insinööri, oli useaan eri otteeseen muutamia kuukausia toimistossamme rakentamassa atk-verkkoa ja virittämässä tietokoneita. Aapeli ja Pena innostuivat ostamaan "mountain biket", monivaihteiset maastopyörät, joilla he ajelivat kaupungin ympäristön kukkuloilla. Eräällä tällaisella retkellä sattui onnettomuus, jossa olisi voinut käydä huonomminkin kuin lopulta kuitenkaan kävi. Jyrkässä alamäessä Aapon pyörän etupää tökkäsi kiveen, ja Aappo teki voltin eteenpäin pyöränsä kanssa päätyen erittäin teräväpiikkiseen repivään pusikkoon. Otsa oli kolahtanut mylläkän aikana kiveen, joten verta tuli joka puolelta ja mies oli vaatteet riekaleina ja puolittain tainoksissa. Pena talutti loukkaantuneen ihmisten ilmoille, ja lähti hakemaan autoa, Aapeli jäi istumaan maantien pientareelle. Ensimmäisenä paikalle saapui nuori nainen, joka totesi kotinsa edustalla istuvan verisen miehen ulkomaalaiseksi, lausui muutaman sanan suomeksi ja yllättyi, kun vieras vastasi samalla kielellä. Maailma on pieni kun sikseen tulee. Paikalle oli osunut Atti Bunger,  joka asui Windhoekissa saksalaisen miehensä kanssa, joka työskenteli Saksan lähetystössä. Kuljetus järjestyi nopeasti paikalliseen sairaalaan, jossa Aapeli kursittiin taas kokoon. Myöhemmin Aapeli väitti naureskellen, että leijona oli hänet raadellut, mikä olisi ollut ehkä uskottavaakin, ellemme olisi tienneet, mitä oli tapahtunut. Arvet olivat komeat, mutta myöhemmin ne paranivat aika hyvin. Aapeli teki viikonloppuisin junamatkoja Lüderitziin ja Swakopmundiin, joista me vakituiseen siellä asuvat olimme monesti haaveilleet, mutta tekemättä ne meiltä jäivät. Hän myös autoili ylös pohjoiseen sellaista reittiä, jota mekin olimme kyllä joskus suunnitelleet ajavamme, mutta aina päätyneet ajamaan pitkin nopeinta mahdollista, eli asvalttiteitä pitkin. Miksi ne lähettävät Suomesta liian innokkaita nuoria miehiä tänne meidän harmiksemme?

 

Toinen usein toimistossamme vieraillut atk-mies oli Hannu Kairakari. Hän toi kerran pyynnöstäni tuliaisiksi paketin suomalaista lenkkimakkaraa, josta olin pitkään haaveillut. Aivan vastaavaa ei saanut paikallisista kaupoista. Söimme Tuulan kanssa sen salaa, koska ei siitä olisi ollut useammalle jakaa. Kyllä uunilenkki vain on poikaa, kun tarpeeksi kauan on ollut sitä ilman. Hannu myös salakavalasti anasti minulta Namibian suomalaisten tikanheiton kuninkuustittelin pysyttelemällä irti alkoholipitoisista virvokkeista, joita kilpailun aikana oli yleensä tapana juoda. Tämä luvallinen douppaus kuului oleellisena osana tikanheittoon, sen olimme nähneet televisiosta. Jos se oli kohdallaan, tuli hyviä tuloksia, mutta liian vähäinen tai varsinkin liiallinen oli tuhoisaa tuloksille. Näin menetin viekkaudella ja vääryydellä muovisen kruunun, joka oli ollut mestaruuden merkkinä hallussani jo jonkun aikaa. Ja Hannu kyllä muisti muistuttaa, kenellä se nykyisin oli, - kas kun ei pitänyt työssäkin sitä päässään.

 

Finnellä tapasimme kerran nuoren suomalaisen pariskunnan, jonka sijoituspaikka oli Angolan pääkaupunki Luanda. He olivat lyhyellä lomalla Windhoekissa, ja Leena oli tavannut heidät kaupungilla ja kutsunut kylään. Angola eli tuolloin lyhyttä rauhan aikaa kahden ankaran sodan välillä, ja sinne oli lähetetty myös suomalaisia kehitysyhteistyöläisiä, vaikka se yleisen käsityksen mukaan oli silloinkin "hard ship", kova paikka. Ainakin hinnat hipoivat pilviä, sillä lautasellinen tavallista spagettia saattoi maksaa satakin US dollaria hotellissa, ja juuri mikään ei toiminut edes pääkaupungissa. Tämä mukavantuntuinen nuoripari oli asettunut asumaan Kalahari Sands hotelliin, ja rauhallinen kaupunkielämä tuntui heistä rauhoittavalta kuumeisen Luandan jälkeen. Heille oli sattunut hauska väärinkäsitys, mikä kyllä saattaa Afrikassa sattua kenelle tahansa, jos tulee maasta, missä rahaa on kannettava mukana kassikaupalla mennessään maitokauppaan. Olivat antaneet Sandsin portierille laukunkantamisesta juomarahaa 70 randia, noin 140 markkaa. Portimo oli katsonut kummissaan näitä  nuoria, ja palauttanut 20 randin setelin mutta pitänyt itse viisikymppisen. Olihan siinä tippiä jo siinäkin.

 

Valtiosihteeri Martti Ahtisaari kierteli keväällä 1992 Namibiassa, sillä hänet oli juuri valittu maan kunniakansalaiseksi, ja hänet tunnuttiin muistavan täällä hyvin. Hän kävi myös tutustumassa työhömme ja toimistoomme. Virallisten tilaisuuksien vastapainoksi hänelle oli järjestetty Vapunpäivä vapaaksi, ja oli sovittu, että se vietetään suomalaisseurassa Finnellä, jonne oli kutsuttu kaikki Windhoekin suomalaiset. Me olimme kuitenkin Tuulan kanssa sopineet menevämme Vapuksi rannikolle, koska halusimme hetkeksi irti kaupungin hälinästä. Opetus: tarkkaile lähimmäisiäsi ja ota tilaisuudesta vaarin, sillä etukäteen ei voi tietää, kenestä tulee Suomen seuraava presidentti.

 

 

NAAPURIN BRAAI

 

Emme olleet asuneet montakaan viikkoa talossamme, kun vastapäisen talon rouva, jonka tiesimme olevan talomme omistajan entinen puoliso, tuli kutsumaan meitä puutarhajuhliinsa. Varsinainen syy oli paikallinen "neighbour watch" järjestelmä, johon myös meidän toivottiin liittyvän. Lisääntyvien varkauksien ja asuntomurtojen takia olivat useimpien katujen asukkaat perustaneet vartiointijärjestelmän, jolla pidettiin silmällä ketä kadulla liikkui ja mitä ylipäätään oli tapahtumassa. Täällä ei toistaiseksi vielä oltu jouduttu muissa Afrikan maissa yleiseen yövartija-käytäntöön. Joka talossahan oli kyllä koira ellei useampikin, jotka sitten joskus yöllä innostuivat kaikki haukkumaan satunnaista ohikulkijaa tai vapaana juoksevaa koiraa kuorossa, jolloin nukkumisesta ei tullut mitään. Silloin oli paras kurkistaa ulos ikkunasta, kuka oli liikkeellä. Koirilla oli jonkunlainen oma järjestelmänsä, valkoisia kulkijoita ne eivät niinkään haukkuneet. Harva valkoinen tosin kulkikaan jalkaisin, ei yöaikaan ainakaan. Monilla naapureilla oli myös kanoja ja kukkoja, jotka puolestaan herättivät aamuisin kiekumisellaan turhankin varhain. Myös kaneja oli monilla pihalla häkissä, ei lemmikkeinä vaan tositarkoituksella.

 

Niinpä sovittuna lauantai-iltana menimme naapuriin mukanamme omat lihavartaat, makkarat ja pullo viiniä. Näin oli sovittu, sillä kutsut olivat osittain nyyttikestien luonteiset. Puutarhaan kerääntyi vähitellen asukkaita useimmista katumme taloista, yli 30 henkeä kuitenkin. Ehkä he olivat uteliaita näkemään uudet naapurinsa. Tietysti he jo tiesivät meistä yhtä ja toista, me emme tienneet heistä juuri mitään.

 

Useampia grillejä, joita täällä kutsutaan nimellä "braai", sytytettiin, ja jokainen pani omat syötävänsä kypsymään. Tilaisuus alkoi iltahartaudella. Meiltä kysyttiin kohteliaasti, haluammeko että hartaus pidetään englanniksi vai sopiiko että käytetään afrikaansia. Meille sopi oikein hyvin, että käytettiin heidän kotikieltään, ja niinpä kuuntelimme puheet, rukoukset ja virret kielellä josta emme ymmärtäneet sanaakaan. Tämän jälkeen tuotiin puutarhaan useita boolimaljoja, joista sai ammentaa juotavaa, ja niinpä harras tunnelma alkoi  pian sulaa, ja puheensorina valtasi lämpimänpimeän puutarhan. Meiltä kyseltiin kaikenlaista, mutta ennen kaikkea näytti kiinnostavan kenen rahoista palkkamme maksettiin. Kun perusteellisesti selvitin, että toiminnastamme ei ole Namibialle kuluja vaan päinvastoin saattaa olla suurikin hyöty, oli kohtelu selvästi ystävällisempää kuin aikaisemmin. Hehän varmasti tiesivät, kuinka paljon me maksoimme talostamme vuokraa, ja se oli paljon heidän mittapuunsa mukaan, ja vastasi lähes keskitason  virkamiehen kuukausipalkkaa. He olivat ilmeisesti kateellisia talon omistajalle, joka oli saanut niin hyvät vuokralaiset, ja josta he selvästikään eivät pitäneet. Myöhemmin illalla paikalle saapui kutsuttuina kaksi poliisia, jotka pitivät lyhyen esitelmän paikallisista huumeista. Ongelma oli kovaa vauhtia yleistymässä, ja siitä haluttiin tiedottaa ja varoittaa varsinkin paikalla olevaa nuorisoa. Perinteinen huume Namibiassa on hassiksen tapainen dacha, jota poltetaan piipuissa, tai piipun puutteessa käy katkaistu olutpullokin. Näytettiin myös kuinka sitä kuljetetaan paikasta toiseen leivän sisällä ja muita salakujetuskikkoja. Pääasiassa dacha tulee Etelä-Afrikasta, mutta ilmeisesti paikallista tuotantoakin on. Sanomalehdistä sai aika ajoin lukea, mitä hirveyksiä huumehoureissaan toikkaroivat saivat aikaan. Loppuilta meni muuten mukavasti, mutta emme millään tahtoneet saada syödyksi heidän tarjoamiaan ja suuresti rakastamiaan sitkeitä ja lähes raakoja maustamattomia pihvejään. Omissa eväissäkin oli jo kylliksi ollut syömistä. Aivan loppuillasta tapahtui vielä pieni välikohtaus, kun eräs vanhempi saksalainen herrasmies, saatuaan ehkä hieman liikaa boolia, suuttui meille ja sanoi, että Namibia on jo vuosisadan alussa kartoitettu tarkkaan saksalaisten toimesta, hän itse on nähnyt sen kartan, eikä hän ymmärrä mitä varten suomalaiset tulevat tänne tekemään samaa asiaa. Tällaisiin ajatuksiin olen törmännyt usein Suomessakin, joten siinä ei ollut minulle mitään uutta, mutta muut läsnäolijat vaikuttivat kiusaantuneilta. Kun herra oli poistunut paikalta portti paukkuen, jatkoimme illanistujaisia ikäänkuin mitään ei olisi tapahtunut. Muistoksi ja tositteeksi liittymisestämme neighbour watchiin saimme ikkunoihin ja porttiin liimattavia keltaisia varoitustarroja ja maksukaavakkeen, jolla maksettiin pieni jäsenmaksu, millä toimintaa pidetään yllä.

 

KARJAVARKAITA JA HILLOROSVOJA

 

Olimme naapurin puutarhajuhlissa tutustuneet mukavantuntuiseen, keski-ikäiseen pariskuntaan, joka asui muutaman talon päässä omastamme. Mies oli sanonut olevansa poliisi ja vaimo työskenteli jossakin konttorissa. Eräänä lauantaiaamuna oli tämä mies sitten portillamme poliisiautonsa kanssa ja kysyi, lähtisimmekö hänen kanssaan pidättämään karjavarkaita Heusis nimisestä paikasta. Olimme aika lailla hämillämme, miten tähän nyt pitäisi suhtautua. Emme tienneet, missä tuollainen paikka oli, ja muutenkin ihmettelimme koko ajatusta. Mutta mies, konstaapeli Daan Viljoen, etunimeä emme enää muistaneet, oli niin vakavissaan, että emme voineet kieltäytyä ja lupasimme lähteä, kun kerran pyydettiin. Ahtauduimme poliisiauton koppiin, jossa oikeastaan oli vain tilaa kahdelle, koska se oli pick-upista tehty. Lavalle oli rakennettu koppi, jossa oli kalteri-ikkunat. Tämä oli yleinen poliisiautomalli kaupungilla. Matkalla saimme tietää, että kolme karjavarasta oli pidätetty lähellä Daan Viljoen'in (sama nimi kuin ystävällämme) eläinpuistoa, ja jonne oli matkaa kaupungista  20 kilometriä. Olimme käyneet siellä sunnuntairetkellä muutaman kerran. Ajellessa puhuimme niitä näitä, hän kertoi työstään ja minä puolestani siitä, mitä olin täällä tekemässä. Hänen englanninkielensä oli huomattavasti parempaa kuin omani. Karjavarkaudet olivat kuulema täällä lisääntymään päin, koska Katuturaan muutti koko ajan lisää väkeä pohjoisesta, eikä työtä ollut saatavilla. Niinpä nuoret miehet henkensä pitimiksi varastivat karjaa lähiseutujen farmeilta. Tästä oli nytkin kysymys. Ajettuamme arviolta 15 kilometriä, oli tien reunassa pieni seurue ihmisiä meitä odottamassa. Oli valkoinen vanha farmari, olallaan haulikko, sekä vanha musta mies kädessään oikea suomalaisen näköinen kirves. Tien kaiteella istui kolme nuorta mustaa poikaa, arviolta 15-20 vuotiaita. Yhdellä oli kahden litran muovinen vesipullo kädessään, josta pojat vuorotellen kostuttivat suutaan. Pienen keskustelun jälkeen pojat määrättiin poliisiauton koppiin, missä ei ole penkkejä, vain paljas peltinen lava, ja sinne he hiljaisina menivätkin. Olivat kuulema tappaneet pangalla, viidakkoveitsellä, lehmän ja piilottaneet sen lähellä olevaan rotkoon, mutta olivat jääneet kiinni odottaessaan tien vierellä kuljetusautoa. Sekä pojat että poliisi olivat täysin ilmeettömiä tapausta selvitellessään, tämä taisi olla tuttua puuhaa molemmille osapuolille. Ainoastaan lehmän omistaja vaikutti jonkin verran vihaiselta. Pojat olivat nyt selkäni takana kopissa, johon oli myös ohjaamosta pieni kalteri-ikkuna ilman lasia, ja lähdimme ajamaan. Mutta ihmeeksemme emme takaisin kotiin vaan eteenpäin maaseudulle. Ajaessaan kertoi kujettaja, että käydään vielä vilkaisemassa Heusiksessa, mikä siellä oli hätänä. Ajettuamme ehkä 20 kilometriä lisää, oli tien varrella pieni kylä, pari isompaa rakennusta ja muutama kymmen pieniä hökkeleitä, ja tänne nyt menimme. Pian auton ympärillä oli sankka parvi mustia lapsia ja muutama vanhempi nainen. Kävi ilmi, että toinen isommista rakennuksista oli koulu, ja sen ruokavarastosta oli varastettu leipää ja hilloa. Kävimme joukolla tutkimassa paikkaa, ja näin tosiaan näytti olevan. Seinästä oli irroitettu lauta, ja tuosta raosta oli, ilmeisesti kepillä, keploteltu ulos leipää, mutta 10 litran hillopurkki oli kumollaan lattialla ja hillo oli valunut maahan. Poliisi piti ankaran nuhtelun naisille, puhui vihaisesti ja sanoi lopuksi, että ruokkikaa paremmin nämä lapset, nälkäänsä ne ovat tämän tehneet. Mammat kuuntelivat syyllisen näköisinä, ja heti kun saarna oli loppu, kysyivät kärkkäästi, että pääsevätkö he nyt samalla kyydillä Windhoekiin sukulaisiin. Tässä rupesi poliisiakin jo naurattamaan, ja niin pari naista kömpi lavalle rosvojen seuraksi. Ajoimme takaisin kaupunkiin, jossa karjavarkaat vietiin poliisilaitokselle ja naiset lähtivät jalan jatkamaan matkaa. Herra Daan Viljoen halusi nyt näyttää meille työhuoneensa, ja vei meidät ylempiin kerroksiin omaan toimistoonsa. Siellä hän esitteli valokuvin miten karjavarkaat toimivat. Kun käytössä on vain panga tai pieniä veitsiä, ei tappojälki ole kovin kaunista katsottavaa. Ensin rosvot yleensä katkaisevat kinnerjänteet, jotta eläin ei pääse pakoon, ja rupeavat sitten nyrhimään sitä hengiltä. Useimmat kuvat esittivät lehmiä ja lampaita, hän oli erikoistunut karjavarkauksiin, mutta joukossa oli myös muutamia kuvia ihmisistä. Tuula ei välittänyt niitä katsoa, ja itseänikin nuo kuvat rupesivat kuvottamaan. Emme tämän jälkeen vielä kuitenkaan päässeet kotiin, sillä nyt hän halusi esitellä meille kaupungin vesilaitoksen ja jätevedenpuhdistamon. Takaisin ahtaaseen auton koppiin ja taas maantielle. Parinkymmenen kilometrin päässä kaupungista on patoallas joka tuottaa osan Windhoekin vesijohtovedestä. Lähistöllä on myös jäteveden puhdistuslaitos, johon tutustuimme ensin. Haju ei ollut niin paha kuin olin pelännyt, ja laitoksen lopputuotteena näytti olevan puhdasta multaa. Vesilaitos suodattaa patoaltaasta veden ensin useiden hiekalla täytettyjen isojen säiliöiden läpi ja lopuksi on jonkinlainen kemiallinen puhdistus vielä lisäksi. Koska prosessi oli jostain syystä nyt pysähdyksissä, halusi hän näyttää meille miltä se näyttää toimiessaan. Hän etsi laitoksen käyttömestarin käsiinsä ja pyysi lupaa saada käynnistää laitoksen. Minä yritin estellä, että eihän toki meidän takia tarvitse, uskotaan tässä nyt vähemmälläkin, mutta ilman vaikutusta. Lopulta käyttömestari afrikaansiksi selitti jotain, ja laitosta ei sillä kertaa käynnistetty. Mutta meille selvisi tällä retkellä, että vettä kierrätetään täällä loputtomasti, likavesi johdatetaan puhdistettuna patoaltaaseen, josta siitä tehdään vesijohtovettä. Olimme tähän asti käyttäneet juomavetenä suoraan hanasta otettua, mutta tähän se loppui, ja siirryimme pullotettuun veteen. Tämän jälkeen hän vielä ajelutti meitä poliisiautolla Khomasdalin takaisilla "metsäteillä", läpi parimetriä korkeiden akaasiapusikoiden johtavia huonokuntoisia polkuja. Aikamme ajeltuamme ajoi hän kotiinsa, ilmeisesti työpäivä oli tullut täyteen. Hän pyysi peremmälle ja tarjosi kylmää mehua heidän patiollaan. Hänen vaimonsa esitteli harrastuksenaan tekemiään silkkikankaalle maalattuja pieniä tauluja, jotka olivat meistäkin hyvin kauniita. Mehut juotuamme läksimme kotiin, koska iltapäivä oli jo pitkällä. Pyysimme heitä piipahtamaan vastavierailulla, mutta eivät he koskaan tulleet. Kotona mietimme, mitä mahtoi olla kaiken tämän takana, mutta se ei meille selvinnyt. Ehkä herra konstaapelilla oli vain tiedossa tylsä lauantaipäivä, ja hän kaipasi hieman vaihtelua. Meille ainakin siinä oli vaihtelua yllinkyllin.

 

 

ETOSHAN LUONNONPUISTO

 

Suomalaisperheiden jälkikasvua tuli jouluksi 1991 Windhoekiin useitakin. Meille tuli poikamme Mitri, Pekkaloille tulivat Tiina, Mikko ja Elina sekä Rosilon Marjalle tuli Anne. Etukäteen oli sovittu yhtä ja toista yhteistä toimintaa, joista ensimmäisenä pantiin toimeen Etoshan retki yhteistyössä Pekkaloiden kanssa. Etosha on yksi Afrikan laajimpia eläisuojelualueita ja eläimistöltään varsin monipuolinen. Se on pinta-alaltaan lähes 23 000 km2, joista noin 5000 km2 on täysin tasaista, hohtavan valkoista muinaisen suolajärven pohjaa, jossa ei kasva mitään. Tämän altaan etelä- ja itäreunalla on hyvin hoidettu tieverkosto ja lähes 40 juomapaikkaa (waterholes), joten autoilla liikkuen on mahdollista tarkkailla eläimiä niiden omassa elinympäristössään. Siellä on 1500 norsua, 300 sarvikuonoa, 2000 kirahvia, 6000 seepraa 2500 gnu-antilooppia (joita täällä sanottiin wildebeesteiksi, ja meille ne tietenkin sitten olivat village peopleita), 20 000 hyppyantilooppia sekä lukuisa määrä muita antilooppilajeja. Petoeläimistä siellä on 300 leijonaa sekä tuntematon määrä leopardeja, gepardeja, hyeenoita ym. Joten meillä oli hyvät mahdollisuudet suorittaa onnistunut luontoretki. Matkaan lähdettiin varhain aamulla kahdella autolla, sillä ensin oli ajettava yli 500 kilometriä päästäksemme ensimmäiseen tukikohtaamme, Namutoniin puiston itäosassa. Yypee, Lea ja tytöt olivat Mersussa, ja me, Hokkaset ja Mikko, olimme Audissa. Poikia tietysti harmitti suuresti, koska meillä ei ollut ilmastointilaitetta autossa mutta Pekkaloilla oli. Levitimme penkeille froteepyyhkeitä, joita aina taukojen aikana sitten ulkona kuivattelimme, sillä ilma oli tietysti taas tavallisen kuuma. Autossa oli lämpöä yli 50 astetta, mutta suuren ajonopeuden vuoksi (130-150 km/t) ei ikkunoita voinut pitää auki ajon aikana. Yypee paahtoi menemään vielä meitäkin kovemmin, mutta he odottelivat meitä sitten etukäteen sovituilla taukopaikoilla. Ennen eläinpuistoon menoa kävimme Oshivelon portilla. Tämä maan sisällä oleva raja-asema on muisto siirtomaakaudesta, sillä siinä on kulkenut pohjoisen "kotimaan" ja eteläisen Lounais-Afrikan erottanut aita. Virallisesti se oli olemassa estääkseen pohjoisessa esiintyvien karjatautien leviämisen etelään, mutta samalla tarkkailtiin väestön pysymistä omilla asuinalueillaan pohjoisessa. Rajan ylittämiseen tarvittiin ennen passi, nyt riittää pysähtyminen portilla tarkastusta varten. Tarkastamatonta lihaa eikä karjaa saa tuoda rajan yli. Virkistäydyimme rajan pohjoispuolella olevassa kylässä kylmällä juotavalla, ja tämä tulikin sitten olemaan ainoa kerta kun kävin Ambomaan puolella, käännyimme tästä takaisin. Namutoniin tulimme puolenpäivän maissa, majoituimme junanvaunun tapaisiin rivitaloihin ja hetken huokasimme, koska kaikkein kuumimpaan aikaan päivästä ei kannattanut lähteä eläimiä etsimään. Iltapäivällä ajoimme peräkkäin ensimmäiselle eläinbongausmatkallemme. Pekkalat olivat Kenian vuosinaan jo tottuneet eläinpuistoihin, mutta meille tämä oli ensimmäinen safarimme. Tuona vuonna oli ollut täällä maan pohjoisosassa erityisen hyvä sadekauden alku, joten vihreää ruohoa oli joka puolella, ja valitettavasti myös uusia lampia oli syntynyt painanteisiin, joten eläimet eivät nyt olleet riippuvaisia pysyvistä vesireijistä. Tietkin olivat paikkapaikoin kuraisia ja huonossa kunnossa. Ensimmäiset kirahvit, jotka näimme heti porttien ulkopuolella, tekivät meihin suuren vaikutuksen, samoin seeprat ja antilooppilaumat. Mutta parhaat, kuten pojat niitä Tarzania mukaillen kutsuivat, tantorit ja numat, jäivät ensimmäisenä päivänä näkemättä. Numa, leijona, näyttäytyi kyllä meille seuraavana päivänä useanakin eri yksilönä, mutta tantorista, norsusta, näimme koko matkalla vain paskaa. Sitä oli usein tiellä vielä lähes höyryävinä kekoina, jotka koostuivat noin jalkapallon kokoisista keltaisista pyöreistä jätöksistä. Ne olivat juuri ylittäneet tien, mutta sankka lehvästö esti meitä niitä näkemästä. Silloin kajahti aina automme takapenkiltä taisteluhuuto "tantorit kehiin", mutta ei se nyt auttanut. Samoin jäi näkemättä reino (rhino) eli sarvikuono. Me ajelimme aikaisin aamulla, aamupäivällä, iltapäivällä ja illalla mutta ei, nyt ei ollut onni myötä. Mutta muuta eläimistöä tuli kyllä nähdyksi paljon. Seuraavan yön oleilimme puiston länsipäässä, Okaukuejon retkeilykeskuksessa, jossa majoitustilat ovat mukavammat ja siellä on myös yöaikaan valaistu eläinten juomapaikka, jonka elämää voi seurata turvallisesti ja mukavasti leirialueelta käsin. Yöaikaan autoilu onkin puistossa kielletty, portit avataan auringon noustessa ja suljetaan sen laskiessa.

 

Seuraavana vuonna teimme taas joulun alla saman kierroksen Mitrin ja serkkunsa Kimin kanssa. Nyt oli ollut erityisen kuiva ja huono sadekausi ja koko maa poti ankaraa vesipulaa, joten myös Okaukuejon yövesireijällä kävi reinoja ja tantoreita, ja pääsimme näkemään ne aivan lähietäisyydeltä. Sarvikuono on pienestä koostaan (norsuihin verrattuna) peloton herra, joka vain tunki itsensä norsujen välistä juomaan ja kohteliaasti sille annettiin tilaa. Useilla eläimillä huomasimme olevan täällä kummallisen tavan. Tullessaan juomaan ne kusta losauttivat ensin veteen, jonka jälkeen ne vasta joivat. Varsinkin reino onkin varsinainen vesitykki, tosin se saattaa ampua myös taaksepäin. Mutta kyllä mahtaa maistua kamalalle tuo juomapaikan vesi. Silti tässä, läpimitaltaan ehkä noin 20 metriä halkaisijaltaan olevassa lammessa asustelee pysyvästi vesikilpikonnia.

 

Ajellessamme pitkin puistoa hitaasti eläimiä tarkkaillen, rupesi Audi yllättäen niinsanotusti keittämään, eli puhalsi osan jäähdyttäjän nesteestä ulos. En ollut ollenkaan osannut tällaista odottaa, enkä tarkkaillut moottorin lämpötilamittaria. Nyt oli pakko pysähtyä ja mennä tekemään jotain. Autosta poistuminen eläinpuistossa on ankarasti kiellettyä, mutta joskus on tilanteita, jolloin on pakko rikkoa lakia. Edellisenä vuonna olimme joutuneet vaihtamaan renkaan. Lisäsin jäähdyttäjään vettä, mitä piti aina olla autossa mukana riittävästi. Kun mitään vikaa ei moottorista löytynyt, päättelimme että hiljainen ajo pienillä vaihteilla oli aiheuttanut kiehumisen. Niinpä pidimme vesireijillä pitempiä taukoja moottori sammutettuna, mutta silti sama tapahtui vielä kaksi kertaa ajelumme aikana. Moottori ei jäähdy kovin nopeasti kun lämpöä on lähes 40 astetta. Pysähdysten aikana seisoivat pojat auton vieressä pangat kourasaan leijonavahteina kun minä hääräilin konepellin alla. Tuula lohdutteli autosta käsin että "ei ole leijonia lähellä kun kirahvikin seisoo tuossa noin rauhallisena". Mistä hän sen muka tiesi, saalistavathan ne leijonat kai joskus kirahvejakin.

 

 

ENSIMMÄINEN JOULU

 

Joulumarkkinat alkavat paikallisissa kaupoissa ja tavarataloissa jo hyvissä ajoin marraskuussa. Eurooppalainen ja amerikkalainen joulumusiikki soi kovaäänisistä joka puolella kaupunkia. Pääkatu, Independence Avenue, koristellaan värivaloin joulukaduksi, ja sen varrella oleviin palmuihin ja sypresseihin rakennetaan lampuista kynttilöitä, tähtiä ja kelloja. Suklaakäpy ja -joulupukki ovat täälläkin myynnissä, samoin ilmestyy markkinoille jouluolut. Kuusikauppiaat näyttävät kuitenkin puuttuvan, vaikka muovikuusia on tietysti saatavilla. Meille ensimmäinen joulu oli sikäli suuri tapahtuma, että poikamme saapui lomailemaan kuukaudeksi. Emmehän olleet nähneet häntä moniin kuukausiin. Myös itse pidin osan tuosta ajasta vuosilomaa, ja Tuulallehan se oli sitä kaiken aikaa. Saapumispäivä oli joulukuun kuudes, joten ensimmäinen tapahtuma oli Suomen itsenäisyyspäivän vastaanotto suurlähettilään virka-asunnossa, mihin myös kaikki paikalla olevat suomalaiset oli kutsuttu. Juhla on arvokkaan hillitty, kuten asiaan kuuluu, ja kaikki pukeutuvat parhaimpiinsa.

 

Olin ollut onnekas, ja saanut Rosilon Marjan avustuksella vuokratuksi Swakopmundista asunnon jouluviikoksi. Swakopmund on namibialaisten lomakaupunki, ja varsinkin joulun maissa se on ääriään myöten täynnä lomalaisia, kun kaikki pakenevat sisämaan hellettä rannikolle joulupyhien ajaksi. Me saimme kuitenkin kalustetun kolme huonetta ja keittiön kaikilla mukavuuksilla, missä oli hyvä valmistautua joulun tuloon. Saksalaisesta lihakaupasta Tuula hankki kimpaleen oikeaa kinkkua, rosollit ja muut tarpeelliset jouluruuat hän valmisti itse. Myös joitakin lahjoja ostimme toisillemme. Aattoiltana kävimme viemässä kynttilöitä hautausmaalle, missä tietojemme mukaan on siunattuina haudan lepoon kuusi suomalaista, lähetystyöntekijöitä ja heidän lapsiaan. Löysimme haudoista viisi, ja sytytimme kynttilän jokaiselle. Tämä pieni, kaunis hautausmaa oli tyhjä kävijöistä tuona iltana, ei liene kuulu täällä tapoihin vierailla siellä jouluna. Jotain harrasta ja kotoista tunsimme kyllä siellä kävellessämme, tuntui jouluiselta ulkonaisista eroista huolimatta. Tämän iltakävelyn jälkeen kokoonnuimme asuntoomme Marjan ja Annen kanssa viettämään aattoiltaa. Marja oli kokenut Namibiassa toisenkinlaisia jouluja työskennellessään Ambomaalla Lähetysseuran palveluksessa ja Anne oli käynyt osan koulustaankin pikkutyttönä ollessaan täällä Swakopmundissa suomalaisten lähetystyöntekijöiden lasten "koulukodissa". Koulukodin rakennukset ovat edelleen Suomen Lähetysseuran hallinnassa, ja olimme saaneet luvan käydä aikaisemmin päivällä siellä joulusaunassa. Kyllä maistuivat löylyt makealle, vaikkei vihtaa ollutkaan. Illalla söimme jouluaterian ja jaoimme muutaman lahjapaketin kullekin suomalaisten joululaulujen soidessa kasetilta. Mutta koska sisällä oli niin kuuma ja ilta oli kaunis, menimme loppuillaksi istuskelemaan kaupungin matkailunähtävyydelle, "Jettylle". Tämä teräsrakenteinen, lähes 200 metriä pitkä laituri on muisto niistä ajoista kun saksalaiset yrittivät tehdä Swakopmundista satamakaupungin. Hanke kariutui meren pohjalla vaeltaviin hiekkakinoksiin  ja Atlantin koviin tyrskyihin. Oli mukava nauttia lämpimästä tuulesta ja ajatuksesta että lähin kaupunki suoraan lännessä on Rio de Janeiro, matkaa sinne on tosin 8000 kilometriä. Kirkas oli Luojan taivas täälläkin, joskin hanget korkeat nietokset oli tehty kuumasta autiomaan hiekasta. Mutta ei puhettakaan että olisimme ikävöineet "sinne Suomeeni kaukaiseen". Tämä johtui tietysti siitä, että koko perhe oli koossa. Joulupäivänä olimme kaupungin uimarannalla sulattelemassa kinkkua muiden lomalaisten seassa. Meri täällä ei juuri koskaan lämpene yli 16 asteen, joten uimassa kävivät vain karaistuneimmat. Seuraavina päivinä kiertelimme kaupunkia ja kävimme katsomassa ja haistelemassa Cape Crossin turkishyljeyhdyskuntaa. Mikään maailmassa ei voi haista pahemmalle kuin 100 000 märkää hyljettä sulloutuneena pienelle alalle. Polvet notkahtivat, kun ensi kerran tuuli toi tuon löyhkän nenäämme. Täällä asuu pysyvästi myös pingviinejä (Jackass penguin). Mahtaakohan olla maailman pohjoisimpia yhdyskuntia? Eräs retkikohteista oli  "dyyni No: 7", Walvis Bayn puolella oleva turistidyyni, jonka laelle hyväkuntoinen kapuaa noin puolessa tunnissa. Uroteon voi suorittaa vain aamupäivisin, iltapäivällä hiekka on liian kuumaa. Dyynialueen raja kulkee täällä terävänä pitkin Walvis Bayta ja Swakopmundia erottavaa Swakop jokea, joten kaikki dyynit ovat Etelä-Afrikan puolella. Lomakaudella rajanylitys oli kuitenkin suhteellisen vapaata.

 

TOINEN JOULU

 

Seuraavaksi jouluksi saapui Mitri serkkunsa Kimin kanssa kuukaudeksi lomailemaan. Teimme taas retken Etoshaan, mutta nyt vietimme joulun kotona ja Swakopmundiin menimme vasta uudeksi vuodeksi, josta olimme saaneet vuokratuksi kaksi hotellihuonetta kaupungin keskustasta. Joulun aattoaamuna läksimme joulukuusen hankintaan, innoissamme tietenkin. Ajelimme kaupungin ulkopuolella olevalle hylätylle kaatopaikalle, mistä arvelin voivamme ottaa puun ketään häiritsemättä. Kun kuusia ei näkynyt, päädyimme yhteistuumin akaasiaan. Muita puulajeja ei siellä ollutkaan. Otimme noin parimetrisen, erittäin teräväpiikkisen puun, jonka kotona sijoitimme seisomaan 20 litran vetoiseen vedellä täytettyyn muovikanisteriin. Koristelimme kuusemme sähkökynttilöin, palloin ja kimaltelevin hopealangoin, ja latvaan tuli tähti. Illalla huomasimme ikäväksemme, että puu, joka oli tottunut jatkuvaan kuivuuteen, rupesi väkevästi tuoksumaan saatuaan kerrankin vettä ylenmäärin. Mitään ei ollut kuitenkaan tehtävissä, joten haju piti vain sietää. Onneksi jo kuumuudenkin takia olivat useimmat ikkunamme auki yötäpäivää, joten tuuletus pelasi. Tänä vuonna oli saatu hankituksi ihan oikea kinkku raakana, jota sitten aatonaattona paistettiin. Myös muuta jouluruokaa oli valmisteltu jo viikkoja, joten joulupöytä oli taas runsaanlainen. Me miehet pukeuduimme juhlan kunniaksi valkoisiin paitoihin, mutta pitkiä housuja ei kukaan suostunut jalkaansa laittamaan, joten olimme "lyhytvartisissa", kuten Björn tapasi shortseja kutsua. Ennen jouluateriaa kävin joulupukin ominaisuudessa viemässä lahjasäkin Kohosen Sallille ja Finnen Mimmalle. Ajelin kaupungilla täydessä joulupukin sotisovassa, joten oli siinä kyllä muillekin ihmettelemistä. Salli Sapukalle varmaan parasta koko joulussa oli se, ettei joulupukki pyrkinyt käymään käsiksi eikä tullut terassia pitemmälle sisään, mutta toi silti lahjoja. Myös Mimma, vaikka oli vuoden vanhempi, oli hyvin vakavana nähdessään ilmestyksen kotinsa portilla. Tilanne oli kuitenkin karata kokonaan hallinnasta, koska heidän muuten niin rauhallinen, isokokoinen vahtikoiransa Luttis oli syödä pukin suihinsa. Koira sai hirvittävän raivokohtauksen, vaikka hajun perusteella sen olisi pitänyt minut tunnistaa. Mitähän sen päässä mahtoi liikkua? En kiusannut Mimmaakaan kovin paljon, vaan luovutin lahjasäkin  heti kun pakolliset muodollisuudet oli suoritettu ja palasin kotiin jouluherkkujen ääreen.

 

Patiollamme, jonne aurinko ei koskaan paistanut suoraan, meillä oli lämpömittari, jonka asteikko ylti 30 asteeseen. Oli tapana, että milloin oli tuota lämpimämpää, eli mittarin viisari oli niin sanotusti tapissa, oli tappijuhlan aika. Silloin oli lupa avata ylimääräinen oluttölkki. Joulun aikaan olutta kului paljon, kun mittari yöksikään ei suostunut laskemaan kuin muutaman pykälän.

 

 

CENTRAL TENNIS CLUB

 

Heti maahan saavuttuamme rupesi Yypee innokkaana urheilumiehenä ottamaan selvää tenniskentistä. Laurin ja Björnin suosituksesta päädyimme Central Tennis Clubin kerholle, jossa oli kahdeksan sementtipohjaista, hyväkuntoista kenttää, joista kolme oli myös iltaisin valaistu. Yypee ja Björn olivat pelanneet paljon ja olivat siten ylivoimaisia meihin muihin nähden. Itse tunsin kyllä pelin säännöt mutta olin lähes aloittelija kuitenkin. Silti pyrimme pelaamaan vähintään kahdesti viikossa, joskus useamminkin. Lohduttauduin sillä, että oma taitoni kasvoi paljon nopeammin kuin Yypeen. Ajan mittaan tuli edullisemmaksi liittyä kerhon jäseneksi kuin maksaa erikseen joka pelivuorosta muutama randi, joten jätimme jäsenanomukset sisään, ja ennenpitkää meidät myös hyväksyttiin tämän kansainvälisen kerhon jäseniksi, vaimoinemme. Useimmiten pelasimme nelinpeliä, varsinkin kaikkein kuumimpina aikoina, sillä kaksinpeli vei kyllä nopeasti mehut siinä helteessä, ja olimmehan 1600 metriä merenpinnan yläpuolella. Jos oli oikein kuuma, ehdotettiin joskus pelattavaksi "kävelyn säännöillä", toisen jalan piti olla aina maassa ja juosta ei saanut. Kenttien lisäksi kerholla oli klubirakennus, josta sai pelin jälkeen ostaa kylmää olutta tai muuta juotavaa. Joskus meillä suomalaisilla oli varattuna  kolmekin kenttää yhtäaikaa, koska useimmat meistä pitivät tenniksestä. Onneksi kerhossa oli suhteellisen vähän jäseniä, joten melkein aina pääsi pelaamaan kun kentälle tuli mentyä. Kerholla oli myös turnauksia, juhlia ja illanviettoja, mutta niihin emme osallistuneet. Sen sijaan monesti vierähti pelin jälkeen tunti tai parikin istuskellessa lämpimässä illassa olutta siemaillen ja auringonlaskua ihaillen. Valomerkkinä toimi isokokoinen lepakko, joka lähti klubirakennuksesta liikkeelle juuri vähän ennen kun aurinko laski vuorten taakse. Silloin oli aika pakata kassinsa ja lähteä kotiin suihkuun. Lauri tuli kerran taas istuskellessamme maininneeksi Kalahari Yachting Clubista, Kalaharin pursiseurasta, ja meistä se oli mainio oivallus, yhdistää eräs maailman kuumimmista ja kuivimmista autiomaista purjehdukseen. Myöhemmin kuulin toimistomme geologin, Charlien, olevan kyseisen seuran jäsen. Se oli siis oikeasti olemassa. Seura piti kotivetenään Okahandjan lähellä olevaa Von Bach Dammia, patovesiallasta. Ilmeisesti siellä oli jotain optimisti-luokkaa tai vastaavia jollia  ja purjelautoja käytössä. Mutta harrastetaanhan Etelä-Suomessakin esimerkiksi pujottelua.

 

Pelasimme kuumuuden vuoksi aina iltaisin, - Pekkalat ja Lehtoset tosin myös sunnuntaiaamuisin. Kerran päätimme kokeilla, miltä tuntuu pelata keskellä päivää. Urhokkaasti menimme kentälle, silloin olivat mukana myös Mitri ja Kim. Kentät olivat tyhjät ja baari oli kiinni, mutta päätimme silti yrittää. Mutta ei siitä tullut mitään, kentän pinta oli niin kuuma että paksujen tossunpohjienkin läpi rupesi jalkapohjia polttamaan, joten se jäi kokeiluksi.

 

Samalla viikolla sama seurue oli jälleen kentällä yrittämässä, nyt illalla. Tällä kertaa olivat esteenä lentävät termiitit. Niitä oli ilma sakeanaan, ja ne laskeutuivat kentille peittäen ne ruskeaan liikkuvaan massaan, josta pallo ei enää kunnolla pompannut. Lisäksi ne olivat vaarallisen liukkaita jalan alla. Niillä oli parveiluaika, ja niitä oli muuallakin kaupungissa tuolloin, yhtenä iltana, valtavia määriä. Tämä tapahtui joulun alla 1992, edellisenä vuonna en ollut tiennyt enkä havainnut tällaisia otuksia olevan olemassakaan.

 

 

ORYX, HYVÄÄ KONJAKKIA

 

Björn oli saanut Laurilta lahjaksi pullollisen namibialaista konjakkia. Meille jäi epäselväksi, mistä Lauri oli sen saanut. Oletimme hänen tislanneen sen itse autotallissaan puutarhansa ylikypsistä viikunoista. Siinä oli oikein etikettikin, keihäsantiloopin eli oryxin kuva ja jotain tekstiä. Tämä oli kyllä pahinta viinaa, mitä kukaan meistä oli koskaan maistanut, vaikka harrastusta olikin ylläpidetty vähän joka puolella maailmaa. Tässä asiassa olimme kerrankin yksimielisiä. Niinpä Björn kehitteli, omien sanojensa mukaan aukottoman kehäpäätelmän:

 

1. Kaikki viina on pahaa

 

2. Kaikki viina on pahaa mutta tekee hyvää

3. Jos paha tekee hyvää, niin sen parempaa mitä pahempaa

4. Oryx on erityisen hyvää viinaa koska se on erityisen pahaa.

Jotenkin tähän tapaan se päätelmä kuului, ja käytännössä se tuli kerran kokeiltuakin. Oli jotkut isommat, oikein ruokajuhlat Finnellä, ja vieraita oli paljon. Oli syöty snapsiruokaa viineineen ja lopuksi oli tietenkin kahvia ja konjakkia. Silloin Björn toi muiden pullojen joukkoon myös tämän Oryxin, ja kysyi, haluaako kukaan ottaa konjakkia. Kaksi halukasta ilmaantui oitis, me muut tiesimme jo minkämakuista tuo aine on, ja valitsimme muun merkkistä juotavaa. Kun nämä rohkeat huomasivat, että pidimme heitä jotenkin erityisesti silmällä, heille kehkeytyi jostain selittämättömästä syystä kilpailu, kumpi juo enemmän näin pahanmakuista ainetta. Pullo ei kokonaan kuitenkaan ehtinyt tyhjentyä, kun toinen kilpailijoista oli jo lähes kantokunnossa, ja sijoitettiin lepäämään sisätiloihin. Myöhemmin yöllä aineen jälkijäristykset olivat tehneet tehtävänsä ja Finnen vessa oli yltäpäältä oksennuksessa. Ei Leenaa laulattanut, kun hän ensinnäkin joutui pitämään silmällä tätä sairastunutta koko yön ja vielä siivoamaankin aiheutuneen sotkun. Lopun Oryxin hän kaatoi vihaisena pihalle kukkapenkkiin. Tästä taas Björn oli hyvin pahoillaan, koska ainetta oli vaikea saada. Paljon myöhemmin kuitenkin taas sellainen pullo oli täytenä hänen baarikaapissaan, eli kyllä sitä jossain valmistettiin, vaikka Windhoekissa sitä ei yksikään viinakauppa myynyt. Ei ehkä olisi ollut kysyntää.

 

Namibiassa viinakaupan pito on luvanvaraista kauppatoimintaa siinä missä muukin kauppa. Tavarataloissa tai supermarketeissa ei myydä mitään kevytolutta vahvempaa, vaan juotava on haettava erikoisliikkeistä. Näitä on kaupungissa riittävästi, ja niiden välillä on ankara kilpailu asiakkaista, joka aika ajoin johtaa hintasotaan ja erikoistarjouksiin. Vanhat saksalaiset perinteet ovat pitäneet yllä olutkulttuuria, joten olutpanimoita on lähes joka kaupungissa. Olut onkin erityisen hyvää ja hinnaltaan edullista. Viinit tulevat Etelä-Afrikasta, jolla on kauppasaarrosta johtuen ollut vaikeuksia saada tuotteitaan maailmanmarkkinoille. Tästä puolestaan hyötyvät lähimpien naapurimaiden viininystävät, sillä valikoima on runsas ja laadukas mutta hintataso on suorastaan halpa. Myös väkevämmät juomat ovat useimmiten valmistettu Etelä-Afrikassa lisenssillä, mutta myös Eurooppalaisia alkuperäisiä merkkituotteita on saatavilla. Ja niitäkään ei tietysti ole voitu hinnoitella kovin kalliiksi, koska kilpailevat merkit ovat edullisia.

 

Matti ja Tuomo saivat kerran Suomesta 200 markkaa, millä piti ostettaman viinaa ja joukolla juotaman tämän lähettäjän 60-vuotispäivien kunniaksi. Kun raha ensin oli vaihdettu randeiksi, sillä saatiin: yksi pullo brandyä, neljä pulloa giniä, kaksi pulloa punaviiniä ja kaksi litraa valkoviiniä. Loppurahalla sai vielä litran tonic-vettä, mixeriksi. Tulkoon mainituksi, että juhla oli oikein hyvä ja onnistunut, mutta kaikkea tuota viinamäärää ei juotu sinä iltana.

 

 

VÄISKI JA IRMELI

 

Jos suomalaiset lähetystyössä mukana olleet ovat tehneet hyvää ja kunnioitettavaa työtä Namibiassa, niin samalle tasolle on nostettava myös Väinö Myllymäki. Molemmat tekivät pyyteetöntä työtä pienen ihmisen hyväksi. Tämä entinen seppä ja porakaivontekijä pakkasi eläkkeelle jäätyään kairauskalustonsa laivaan ja lähti ensin Angolaan tekemään kaivoja pakoilaisleireille ja myöhemmin uudestaan, nyt itsenäiseen Namibiaan. Tapasimme Väiskin ja hänen vaimonsa Irmelin ensimmäisen kerran Finnellä, jonne he olivat tulleet Ambomaalta hiukan levähtämään. Väiski oli tuolloin jo 70 vuotta täyttänyt, mutta vielä voimissaan. Irmeli oli hänellä tulkkina, koska Väiski ei puhunut kuin muutaman sanan englantia. Pariskunta työskenteli tuolloin Tsandissa, keskellä puskaa Ambomaan länsiosassa, josta lähimpään kauppaankin oli matkaa 140 kilometriä, mutta jossa silti asui paljon ihmisiä. Vesiongelma oli siellä huutava, ja puhtaan juomaveden puutteesta aiheutuivat useimmat seudun asukkaita kiusaavista taudeista. Asuttavanaan heillä oli huonokuntoinen talo ilman mukavuuksia. Mutta Väiski teki seudulle kaivoja, koska oli niin päättänyt. Ja samalla opetti muutamia paikallisia miehiä käyttämään porakalustoa. Koska oletan, että hänen vaiheistaan tulee vielä parempikin kirja kuin tämä on, ainakin aihetta olisi, niin kerron vain muutamia pikku tapauksia kohtaamisistamme. Väiski oli iästään huolimatta terävässä kunnossa, ja seurasi tarkasti, mitä milloinkin oli tapahtumassa. Koska kuulo oli kuitenkin jo huonontunut, oli Irmeli tottunut puhumaan tavallista kovemmalla äänellä, myös muille kuin Väiskille. Kova ääni auttoi myös silloin, kun Väiskin takataskusta varastettiin lompakko Windhoekissa. Rahaa meni paljon, mutta koska hänellä juuri silloin oli Mimma sylissään, ei hän ehtinyt saada varasta kiinni. Niinpä vain poliisilaitokselle tekemään ilmoitusta, jossa ensin ei oltu ollenkaan innostuneita tekemään mitään katoamispapereita, mutta kun Irmeli vielä hieman korotti ääntään, niin rupesi paperia syntymään. Mutta eihän niitä rahoja silti saatu takaisin. Toisenkin kerran Väiski yritettiin ryöstää, mutta vanhan sepän käsissä oli vielä voimaa, ja rosvo ei olisi päässyt karkuun jollei Väiski olisi tahallaan laskenut. Kerran mennessäni illansuussa Finnelle oli koko tienoon yllä omituinen, paha haju. Kävi ilmi, että Myllymäet olivat tulleet kylään. Tuliaisiksi oli  tuotu puolikas vuohta. Leena oli sitä keittiössä kirveen kanssa paloitellut ja erotellut lihoja luista. Tuore vuohi ei oikein ollut Leenan mieleen, mutta kaalisoppaa siitä kuitenkin keitettiin, ja siitä oli tuo outo haju peräisin. Maistoin sitä minäkin. Mutta kun Björn tuli illemmalla kotiin työmatkalla, hän oitis julisti vuohisopan snapsiruuaksi, ja snapsit piti silloin tarjota tavallista isompina, juomalaseista.

 

Myllymäiltä ei totisesti vaikeuksia puuttunut pohjoisessa, mutta sitkeästi he siellä olivat ja työtä tekivät. Irmeli kuitenkin laihtui silmin nähden, sillä kuuma ilma ja yksinäisyys kävivät voimille. Hän jäi kesälomamatkan päätteeksi Suomeen. Niinpä Väiski teki Namibiassa viimeisen työrupeamansa ilman Irmeliä sukulaistyttärensä toimiessa nyt tulkkina. Tatekulu, isoisä, kuten hänen työmiehensä ja kyläläiset häntä kunnioittavasti kutsuivat. Myllymäet olivat siinä määrin kunnioitettuja täällä, että saivat kutsun itse presidentiltä tulla tapaamaan ja juttelemaan, ja ministeri Toivo ja Toivon kanssa Väiski oli hyvä kaveri.

 

 

AUTOILLA PITKIN ERÄMAATA JA JOEN POHJIA

 

Matti ja Tuomo olivat tehneet Swakopmundin pohjois- ja koillispuolella geologista kartoitusta jo muutamia kuukausia, kun päätettiin järjestää tutkimusmatka kyseiselle alueelle. Oppaaksi lähti Roger Swart, joka itse oli tehnyt kartoitusta samoilla alueilla jo aikaisemmin. Minäkin pääsin mukaan. Itse asiassa toimenkuvaani olisi kuulunut myös kartoitus, mutta työpanostani tarvittiin enemmän toimistossa. Kenttägeologeilla oli tuolloin tukikohta Hentiesbaaissa, 70 kilometriä Swakopmundista pohjoiseen. Tästä pienestä loma- ja kalastajakylästä oli vuokrattu heille talo nimeltään "Sonne Sorge" eli vapaasti suomennettuna "jatkuvaa juhlaa". Hilkka piti taloutta pystyssä ja samalla päivysti lyhytaaltoradiota, joilla Matti ja Tuomo pitivät päivittäin häneen yhteyttä. Pitkien ajomatkojen vuoksi aina ei ollut mahdollista palata illaksi tukikohtaan, vaan miehet yöpyivät usein erämaassa, kumpikin tahollaan. Niinpä Tuulan kanssa ajoimme Hentiesbaaihin ja etsimme geologien tukikohdan. Oli tammikuun puoliväli, siis keskikesä, mutta täällä rannikolla kylmä Benguelan merivirta piti ilmaston siedettävänä kunhan ei mennyt liian pitkälle sisämaahan. Seuraavana aamuna lähdimme liikkeelle kolmella maastoautolla. Roger oli ottanut mukaansa kaverinsa Billin, luonnontieteilijän, joten kolmas auto tarvittiin, koska tilaa oli kussakin pick-upissa vain kahdelle. Tuula ja Hilkka jäivät tukikohtaan. Istuin vuorotellen Matin ja Tuomon kyydissä. Meillä oli käytössä projektimme Mazdat, Roger ajoi vanhaa ja kapearenkaista Toyota Hi Lux'ia. Jo muutaman kymmenen kilometrin ajon jälkeen jätimme rannikkoa seurailleen tien, ja suuntasimme itään pitkin Orawab joen pohjaa. Vettä ei tässä joessa ollut ollut vuosikausiin, joten siinä oli hyvä ajella. Erämaassa tutustuimme erilaisiin geologisiin kohteisiin, joiden synty- ja ikäsuhteista koitettiin päästä yksimielisyyteen. Maisemallisesti mieleenjääviä olivat erityisesti sora-aavikkoa halkovat doleriittijuonet, jotka mustina ja viivasuorina halkoivat autiutta, jossa ei kasvanut juuri mitään. Eroosio on kuluttanut pois sen kivilajin, jonka rakoihin ne aikoinaan olivat tunkeutuneet, ja nyt ne ovat muutaman metrin kohollaan erämaan pinnasta. Niinpä maisema on kuin luomisen jäljiltä. Ilman doleriittijuonia täällä olisi voinut karttana käyttää hiekkapaperiarkkia. Namibin autiomaan iäksi on arvioitu 60 miljoonaa vuotta, eli sen ilmasto on pysynyt samanlaisena koko tuon ajan. Sitä pidetäänkin maailman vanhimpana autiomaana. - On ollut tuulella aikaa temmeltää.  Siellä on myös kivettyneitä dyynejä, jotka ovat syntyneet kymmeniä miljoonia  vuosia sitten.  Illalla hyvissä ajoin ennen auringon laskua perustimme leirin suojaisen kallion juurelle keskelle vanhaa, yli 100 miljoonaa vuotta sitten sammunutta tulivuoren kraateria. Valmistimme ruokaa nuotiolla, polttopuut oli ostettu kaupasta, ja syötyämme kävimme yöpuulle. Valitsin turvallisen tuntuisen auton lavan mieluummin kuin olisin nukkunut hiekalla, kuten Roger ja Bill tekivät. Matilla ja Tuomolla oli työnsä puolesta retkivuoteet. Täydellinen, suorastaan humiseva hiljaisuus ja kirkas tähtitaivas valvottivat aluksi, mutta lopulta uni voitti. Seuraavana aamuna matka jatkui yhä syvemmälle erämaahan, jonka kuivissa jokiuomissa kasvoi paikoin ihmeellistä Welwitschia-kasvia ( W. mirabilis). Tämä kasvi muodostuu kovasta, maljamaisesta rungosta, josta lähtee kaksi pitkää ja kapeaa lehteä. Lehdet ovat repeilleet liuskoiksi, joten se näyttää tuuheammalta kuin pitäisi. Welwitschia on korkeintaan puolitoista metriä korkea, eikä sitä kasva missään muualla kuin Namibin autiomaassa. Se ei myöskään ole läheistä sukua millekään muulle kasville, vaan sen on tavallaan "elävä fossiili". Täällä niitä oli kuitenkin satamäärin, hajallaan pitkin kuivia joenuomia. Se elää hyvin vanhaksi, jopa yli 1000 vuotta vanhoja on tavattu. Näimme myös bushmannien tai vielä varhaisempien kansojen tekemiä kalliomaalauksia ja sileille kallion pinnoille hakattuja eläimen kuvia. Lisäksi maasta löytyi paikoittain heidän piikivestä tekemiään nuolenkärkiä ja kaapimia sekä strutsin munan kuoren kappaleita. Ehkä ne olivat olleet heidän astioitaan. Täällä ei kukaan nykyajan ihminen selviäisi viikkoakaan hengissä, mutta nuo muinaiset pienet ihmiset ovat pystyneet asumaan täällä pysyvästi luonnon antimin. Matkareitti vei välillä sellaisiin kivikoihin, joihin uskoin matkamme päättyvän, mutta kytkemällä nelivedon päälle ja hyvin,  hyvin varovasti ajaen niistäkin sitten selvittiin. Tosin auton ratti pamautti Tuomolta peukalon sijoiltaan, koska autoissa ei ollut ohjaustehostimia. Paikoin oli dyynejä ja pehmeää hiekkaa, joista Roger ihmeeksemme meni autollaan yli helpon näköisesti, mutta joihin meidän leveärenkaiset maastoautomme jäivät lopulta kiinni. Juju oli siinä, että rengaspainetta täytyy pudottaa dyynihiekkaa varten. Rogerin neuvo oli: tulitikulla painetaan kunkin renkaan venttiiliä 45 sekuntia kutakin. Aikamme lapioituamme ja rengaspaineita laskettuamme lopulta pääsimme yli noiden upottavien kohtien. Toinen kokemuksen tuoma oiva neuvo jonka Rogerilta saimme oli, miten erämaassa saadaan kuumat oluttölkit jäähdytettyä: kääritään tölkin ympärille muutama kierros vessapaperia, joka kastellaan. Aavikon kuuma tuuli haihduttaa veden nopeasti, ja haihtuminen puolestaan sitoo lämpöä sisällöstä. Muutaman kastelukerran jälkeen olut olikin virkistävän viileää. Eläimiä näimme vähän, koska eihän täällä ollut mitään syötävääkään. Muutamia strutseja sekä pieniä antilooppeja sentään näkyi sekä yksinäinen kirahvi erään tavallista vehreämmän kuivan joen rantapusikossa. Kerran edellämme ajava Roger pysäytti keskelle ajouraa ja odotti meitä näyttääkseen sarvikuonon kavion jäljet pölyävässä hiekassa. Niitäkin siis oli täällä. Toisen yön vietimme lähellä Brandbergiä, Namibian korkeinta vuorta. Sen laki kohoa parhaimmillaan 2580 metriä merenpinnan tason yläpuolelle, ja kyllä se vaikuttavalta näyttikin, vaikka koko tasankokin on täällä n. 1000 metriä korkealla. Brandbergillä kävimme katsomassa lisää bushmannien kalliomaalauksia, joista kuuluisin on "White lady", jonka aikoinaan luultiin esittävän valkoista naista. Se esittääkin kuulema kaoliinilla itsensä maalannutta bushmannimiestä, joten se siitä. Erikoinen tapaus ennen Brandbergille kiipeämistä oli, että tämän muistomerkin vartijoina toimineet kaksi mustaa miestä oli unohdettu huoltaa, ja heidän ruokansa ja juomavetensä oli loppumaisillaan. Näin he ainakin itse kertoivat. Lähimpään asutukseen täältä on matkaa noin 30 kilometriä. Vettä kyllä olisi saanut vuorelta, mutta ruuasta emme olleet varmoja, joten annoimme heille kaiken ylimääräisen, koska olimme samana iltana taas saapumassa sivistyksen piiriin. Saavuimmekin iltapäivällä Uis nimiseen kaivoskaupunkiin. Kaivostoiminta on täältä aivan äskettäin lopetettu, joten runsaasti asukkaita on vielä jäljellä, ja muutama kauppakin on vielä toiminnassa. Valkoisten kaivostyöläisten siisti ja hyvinhoidettu, keinokastelulla vihreäksi saatu kaupunki oli kuitenkin lähestulkoon autiona. Sillä aikaa kun muut tankkasivat autoja, piipahdin paikalliseen bottle storeen ostaakseni kylmää olutta, ja sainkin sitä tarvittavan määrän. Ovella hieraisin pölyt silmälaseistani, sillä en koskaan Alkossa ole nähnyt pullearintaisen myyjättären imettävän lastaan samalla kun hän itse palvelee asiakkaita. Siinä se vauveli kuitenkin tiskillä pötkötti tyytyväisen näköisenä, sillä syötävää näytti riittävän vaikka useammallekin. Uisin tinakaupungissa on työssä vielä "koputtelijoita", jotka vasaralla koputellen irrottavat malmikivestä tinamineraalirakeita ämpäreihin, ja myyvät näin saamansa rikasteen ostajalle, joka käy täällä viikottain. Tämä tapa on muuallakin Namibiassa käytössä, olin nähnyt sitä käytettävän Karibibin lähistöllä olevassa kaivoksessa.  Uisissa tiemme erkanivat Rogerin ja Billin kanssa, he ajoivat Windhoekiin ja me rannikolle, Hentiesbaaihin.

 

 

PANIIKKI ERÄMAASSA

 

Vietettyämme iloisen illan Sonne Sorgessa lähdimme Tuulan kanssa takaisin kotiin Windhoekiin, ja muut jäivät jatkamaan työtään erämaahan. Ajoimme suorinta soratietä erämaan läpi Spitzkoppen kautta Usakokseen, koska oli sovittu, että yritämme hakea illanistujaisissa tarvittavaa "bushmannin kynttilää", jota tiesin kasvavan Karibibin takaisilla vuorilla. Bushmannin kynttilä, (Sarcocaulon patersonii), on matala, erittäin öljy- tai vahapitoinen pensas, joka tuoreena palaa kuin soihtu, levittäen samalla suitsukkeelta vivahtavaa miellyttävää tuoksua. Paljon myöhemmin kuulimme, että on sillä kyllä toinenkin nimi, "anopintappaja", johon tarkoitukseen sitä oli kai myös joskus ammoisina aikoina käytetty, savu on nimittäin hyvin myrkyllistä. Ostimme Usakoksesta vähän evästä, ja lähdimme ajamaan etelään päin, kohti Karibibia sorateitä pitkin. Olin aikaisemmin ajanut tämän matkan Yypeen kanssa toisinpäin, Karibibistä Usakokseen, joten tie on kyllä olemassa, ja oletin löytäväni sen helposti. Minulla oli maantiekarttojen lisäksi alueen peruskartta mittakaavassa 1: 100 000, johon oli merkitty kaksikin vaihtoehtoista tietä tuolle matkalle. Päätietä pitkin näiden kahden pikkukaupungin välinen matka on 30 kilometriä, ja oletin pikkuteitä sen olevan korkeintaan 50 kilometriä. Kun olimme ajaneet muutamia kymmeniä kilometrejä, aloin katsella karttaa, sillä tien haaran olisi jo pitänyt tulla näkyviin. Muutamia haarautumia oli ollutkin, mutta ne veivät selvästi näkyville farmeille, joten ajelin vain eteenpäin, koska mitään tienviittoja ei ollut. Manailin mielessäni, että en ollut pannut Usakoksessa auton kilometrimäärää muistiin, sillä en oikein saanut nyt kartasta kiinni, kun maisemassa ei ollut mitään selvästi tunnistettavia kiintopisteitä. Menimme yhä etelään, sen näin auringosta, joka tänään paistoikin erityisen kuumasti ja lämpöä oli ulkona lähemmäs 40 astetta, eikä varjoa ollut missään. Tie huononi pikkuhiljaa, alkoi tulla myös pehmeitä hietikkoja ja erittäin huonokuntoisia kuivien purouomien ylityksiä. Olimme nyt liikkeellä projektimme VW Jetalla, joka ei ole mikään maastoauto. Arvasin jo tässä vaiheessa, että olimme liian pitkällä, eikä täältä enää mitään sivutietä lähtisi vaan tie johtaisi vihonviimeiselle farmille erämaahan ja loppuisi sinne. Niinpä selvittyäni nipin napin monta kymmentä metriä pitkästä, pahasta pehmeiköstä, päätin kääntää auton ympäri niin kauan kun maa allamme oli kovaa, ja palata takaisin. Olin jo vähällä joutua paniikkiin, koska pelkäsin automme juuttuvan kiinni. Mutta eihän tässä kuitenkaan vielä hengenlähdöstä ollut kysymys, sillä jos auto uppoaisi hiekkaan, niin kyllä näinkin kuumassa pystyy muutaman kymmenen kilometriä kävelemään lähimmälle farmille. Jotenkin se tuntui kuitenkin huonolta ajatukselta. Ja auto olisi kuitenkin saatava täältä pois. Pidettyämme pienen tauon läksimme uusin voimin takaisin, ja nyt tie sitten vuorostaan parani kaiken aikaa. Mutta yhtään tietä, mistä olisi päässyt Karibibiin, ei lähtenyt itään päin, ja kaikkien farmiteiden sulkuna oli portti. Tulimme lopulta takaisin Usakokseen, ajeltuamme arviolta sadan kilometrin lenkin erämaassa. Jatkoimme matkaa vauhdilla ohi Karibibin, sillä en jaksanut enää lähteä seikkailemaan sorateille. Pitäköön bushmannit kynttilänsä, ajattelin mielessäni. Kun jälkeenpäin Yypeen kanssa asiaa pohdittiin kartan ääressä, ei sille löytynyt mitään selitystä. Ainakin toinen tie oli varmasti olemassa, eikä siinä silloin mitään porttia ollut kun sen viimeksi ajoimme. Myöhemmin Matti ja Tuomo toivat monta säkillistä tuota kaivattua pensasta, sillä sitä kasvoi paikkapaikoin heidän kartoitusalueellaan.

 

 

KUISEBIN KANJONI

 

Jos vaihtelun vuoksi halusi ajaa rannikolle hieman lyhyempää reittiä kuin Okahandja-Karibib-Usakos asvalttitie oli, voi valita toisen kahdesta eri soratievaihtoehdosta. Molemmat veivät keskusylängöltä autiomaan läpi Walvis Bayhin, ja niillä oli omat mielenkiintoiset nähtävyytensä. Molempien huonona puolena oli, että Walvis Bayn kautta kulkemiseen tarvittiin Etelä-Afrikan viisumi, mitä ei tarvittu ajettaessa pohjoisinta reittiä suoraan Swakopmundiin. Soratiet olivat leveitä ja hyväkuntoisia, joskin erittäin pölyäviä ja paikkapaikoin oli niinkutsuttua nimismiehenkiharaa kymmeniä kilometrejä. Myös yksi jyrkkä sola serpentiineineen oli laskeuduttaessa ylängöltä autiomaahan, ja tämä puolestaan rajoitti reitiltä pois rekka-autot ja asuntovaunut. Muutakaan liikennettä ei juuri ollut, joten jatkuvasti lentävistä kivenmurikoista ei ollut suurtakaan vaaraa paitsi oman auton alustalle. Mitään asutusta ei ollut viimeisellä 200 kilometrin matkalla, joten erämaan ylitykseen oli paras varustautua omin eväin ja tankki täytettynä. Aikaa meni yleensä vähintään tuplasti sorateillä, sillä mielenkiintoista katsottavaa oli paljon eikä matkavauhti ollut verrattavissa nopeaan ajoon asvalttitiellä.

 

Eteläisen reitin komein nähtävyys on Kuisebin kanjoni, jossa joki on uurtanut pehmeään kalkreettiin ja liuskeisiin polveilevan uoman satojen metrien syvyiseksi usean kymmenen kilometrin matkalla. Pääjokeen liittyy useita sivuhaaroja, jotka myös ovat syvällä tasangon pinnan alapuolella, joten kanjoniverkosto on hyvin laaja ja sekava, eikä toisin paikoin voi tietää, missä joen pääuoma on virrannut. Vettä on uomissa vuosittain, mutta aikoinaan on sadesumman täytynyt olla paljon suurempi, koska nykyisillä sademäärillä ei kalliota näin paljon kaiverreta. Pääkanjonin partaalle on opasteet ja sinne on helppo päästä autolla. Varjopuolena pysäköintipaikalla on, ettei varjoa ole missään, on vain muutamia polvenkorkuisia pensaita. Alhaalla kanjonissa kasvaa paikkapaikoin isojakin lehtipuita ja on jonkinverran heinää ja ruohoa, jonka varassa täällä elävät vuoriseeprat (ne, joilla on leveäraitaiset uimahousut), pienet hyppyantiloopit, kudut, keihäsantiloopit, paviaanit ja strutsit. Yleisiä eivät nämäkään eläimet täällä ole, mutta hyvällä onnella niitä pääsee sillointällöin näkemään, ja niiden polkuja risteilee alhaalla runsaasti. Kanjonin historiaan liittyy luku, josta on olemassa kirjoitettua tietoakin. Toisen maailmansodan aikana Namibiassa työskennelleet saksalaiset geologit, Henno Martin ja Herman Korn sekä koira Otto eivät halunneet osallistua sotaan, vaan pakenivat palvelukseenastumismääräystä Kuisebin kanjoniin. Siellä he asustivat luolissa ja muutenkin alkeellisissa oloissa  kaksi ja puoli vuotta eläen erämaan antimilla. Se on ollut melkoinen suoritus, sillä päällisin puolin elämä täällä näyttää kuumuuden ja kuivuuden takia mahdottomalta, mutta jotenkin he siitä kuitenkin selvisivät hengissä. Otto-parka ei varmaan ymmärtänyt, että se oli mukana vararavintona, mutta onneksi sille, ravintoa riitti juuri ja juuri muutenkin.  Sodan loputtua he ilmestyivät taas ihmisten ilmoille, ja muutaman päivän vankeuden ja toipumisen jälkeen heidät määrättiin ensi työnään kenttätöihin - erämaahan. Henno Martin on kirjoittanut miesten kokemuksista kirjan " The sheltering desert", suojeleva erämaa ( RSA Scientific Society, Cape Town, 1974 ).

 

 

JALOJA KIVIÄ

 

Namibia on maailmanlaajuisesti merkittävä timanttien tuottajamaa. Vuosituotanto on keskimäärin 2 miljoonaa karaattia jalokiviluokan timantteja (1985). Niitä saadaan Lüderitzistä etelään maan rajalle Oranjemundiin asti ulottuvalta, alle 10 kilometriä leveältä asumattomalta rannikkokaistaleelta. Lisäksi timanttituotantoon on varattu rannikkokaista kaivosalueesta pohjoiseen, jota koskee samat määräykset kuin tuotantoaluettakin. Nämä alueet on aidattu, ja liikkuminen on niillä kielletty ankarin ukaasein, joskin nämä dyynialueet ovat muutenkin hyvin vaikeasti kuljettavia ilman erikoiskulkuneuvoja, joten vahingossa sinne ei kukaan joudu, paitsi meren puolelta. Rannikko tunnetaankin Skeleton Coastina, Luurankorannikkona, vaikka kartoille nimi on sijoitettu paljon pohjoisemmaksi. Mutta haaksirikkoisille oli aikoinaan aivan sama, mihin kohtaan rannikkoa ajautui, koska juomavettä ei ollut missään saatavissa. Nykyisin maalla olevat tunnetut esiintymät on tyhjennetty isoimmista timanteista, ja jätekasat ovat liian köyhiä pienempien kivien taloudellisesti kannattavaan uudelleentutkimiseen, vaikka niissä tiedetäänkin vielä timantteja olevan. Tämä on se perintö, jonka CDM (De Beers) yhtiö jättää nuorelle Namibialle. Timanttiyhtiön nykyinen toimintansa on keskittynyt timanttialueen rantaterassien ja merenalaisen osan seulomiseen, mikä tapahtuu patoamalla vedenalainen rannikkokaista pala palalta ja pumppaamalla merivesi pois, jonka jälkeen alkavat mittavat maansiirtotyöt ja timanttipitoisen soran seulonta. Timantit eivät ole alkuperäisellä syntypaikallaan, vaan muinaiset joet ovat ne tänne rannikolle kuljettaneet sisämaasta. Niin, kunpa vain tietäisinkin, mistä ! Joet, joiden voidaan katsoa olleen nykyisen Oranjen esivanhempia, ovat sittemmin muuttaneet uomaansa ja kadonneet maastosta jäljettömiin, kun vaeltava dyynihiekka on peittänyt vanhat uomat. Etsintää vaikeuttaa lisäksi se, että merenpinta on vuosimiljoonien kuluessa noussut ja laskenut, joten jo kerran kerrostuneet timantit ovat rantavaiheessa lähteneet uudelleen liikkeelle, ja kerrostuneet jonnekin muualle.

 

Timanttien lisäksi Namibia tunnetaan puolijalokivistään, joista merkittävin on turmaliini, ja varsinkin sen arvostetuin, vihreä muunnos. Muita merkittäviä korukiviä ovat topaasi, berylli, jaspis, malakiitti, ametisti ja muut kvartsin värimuunnokset. Jokaisessa maan kaupungissa on vähintään yksi kiviin ja mineraaleihin erikoistunut myymälä, joka ostaa kivet pieniltä yksityisiltä louhoksilta tai yksityishenkilöiltä. Ainoastaan timanttikauppa on niiltä kielletty, vaikka sitäkin kuuluu tapahtuvan ankarista rangaistuksista huolimatta. 20 vuotta vankeutta pläjähtää niin ostajalle kuin myyjällekin automaattisesti ilman suurempia muodollisuuksia.

 

Karibibin keskustassa on autoturistin kannalta erittäin mukava hengähdyspaikka. Kadun toisella puolen on kaupungin paras bottle store ja toisella Henckertin kivi-, koru- ja matkamuistomyymälä. Tämä turistirysä vaatii aina pysähdyksen, varsinkin kun se on automatkan puolivälissä matkalla rannikolle. Täällä sattui eräällä lomamatkalla hauska sattuma, jossa Tuulan merkillinen kasvomuisti yllätti jopa hänet itsensäkin. Olimme pysähtyneet, mutta vielä autossa, kun hän sanoi erään Henckertille menevän vanhan miehen olevan suomalaisen. Emme uskoneet, koska mitään selitystä ei Tuulallakaan ollut tälle väitteelle.  Myymälässä tuli mies myöhemmin luoksemme kuultuaan suomenkielistä keskusteluamme, ja esitteli itsensä Oleg von Knorringiksi, suomalaiseksi geologiksi, joka viimeiset 20 vuotta on asunut Leedsissä, Englannissa. Olin tutustunut hänen tekemiinsä geologisiin kirjoituksiin, joten tiesin hänet varsin arvostetuksi tiedemieheksi, joka on tehnyt myös Namibiassa paljon kenttätutkimuksia. Hän vaikutti ilahtuneelta tavatessaan maamiehiään, ja hänen suomenkielensäkin oli vielä varsin hyvää. Tuula oli joskus nähnyt hänen kasvokuvansa suomalaisessa geologi-matrikkelissa.

 

Mukavampaa ja paljon edullisempaa kuin kivikaupoista on ostaa kiteitä suoraan niiltä, jotka työkseen niitä etsivät erämaassa. Tällaisia ihmisiä tapaa Spitzkoppe-vuorten ympäristöstä Namibin aavikon itäreunalta. Graniittiset vuoret kohoavat terävähuippuisina lähes kilometrin korkeuteen kuumalta soratasangolta, ja jotkut kutsuvat niitä Namibian Matterhorniksi. Siellä ei tarvitse kuin pysähtyä tienreunaan odottamaan, niin jo kohta kuin tyhjästä ilmestyy kivikauppiaita myymään löytämiään kiteitä. Tasanko on paikalleen rapautunutta graniittia, jossa olleista pegmatiittijuonista kiteet ovat peräisin. Niitä löytääkseen tarvitsee vain kuokalla tai lapiolla kaivella maata muutaman metrin syvyyteen, ja saattaapa maan pinnaltakin tehdä melkoisia löytöjä. Ei tällä toiminnalla kuitenkaan upporikkaiksi tulla, sillä hyviä kiteitä on harvassa. Parhaat he myyvätkin ammattimaisille ostajille, kuten näimme Henckertin kivikaupassa  tapahtuvan. Spitzkoppen itäpuolella on kaivajien kylä jossa asuu satakunta erämaasta toimeentulonsa saavaa ihmistä perheineen. Tilapäisesti kaivajat asustelevat vuorten juurella olevissa luolissa, vanhoissa autonromuissa ja pahvihökkeleissä. Vuorten länsipuolella louhitaan rakennuskiveksi keltaista graniittia, jonka kauppanimi on Tropical Sun. Louhos työllistää muutamia kymmeniä miehiä, joilla on oma kylänsä vuorten pohjoispuolella. Kivien irroitus tapahtuu nykyaikaiseen tapaan polttoleikkaamalla yöaikaan kallioon syviä viiltoja noin parin metrin välein, ja päiväaikaan porataan ja räjäytetään raakakiviblokit irti. Kerrotaan polttoleikkauksen äänen olevan voimakkuudeltaan verrattavissa suihkukoneen lentoonlähtöön. Louhoksen valkoihoisen johtajan keittäjätär oli eräänä viikonloppuna löytänyt erämaasta topaaseja, joista hänelle maksettiin noin 400 markkaa, mitä pidettiin erityisen onnekkaana löytönä, lähes lottovoittona. Me ostimme kivenmyyjiltä myös joitakin pussillisia kiteitä, ja maksoimme reilusti sen mitä pyydettiin, sillä hinnat olivat alhaiset, joskaan kiteiden laatu ei aina ollut kovinkaan kummoinen. Mutta näillä ihmisillä ei täällä ole mitään, he elävät sillä mitä erämaasta löytävät myytäväksi. Kylien lähellä myyjinä usein toimivat pienet lapset, mutta kauempana myivät itse kaivajat, sekä miehet että naiset. Oli erityinen ilo aina kaupan synnyttyä antaa heille autosta kaikki ylimääräiset ruokatarvikkeet ja juomatölkit, sillä muualla  ei voi nähdä niin aitoa iloisuutta ja kiitollisuutta kuin näillä pienillä lahjoilla voi aikaansaada. Erityisesti Tuomo valmistautui näihin ostosmatkoihin huolella, sillä häntä ilahdutti suuresti lahjoittaa kauppiaille kuumia hampurilaisia ja isoja kylmiä virvoitusjuomapulloja. Vaikka yhteistä kieltä ei ollutkaan, koetimme aina tehdä selväksi, ettemme olleet englantilaisia, joina he meitä pitivät. Tavoistamme he heti tiesivät, että nämä eivät ole buureja eivätkä saksalaisia. Suomi-Finland oli heille täysin abstrakti käsite, mutta mitäpä väliä sillä sitten olisi ollutkaan.

 

Erikoisin paikka, jonka työmatkalla Yypeen kanssa tapasimme, oli Spitzkoppen ja Brandbergin vuorten välillä keskellä erämaata oleva louhos, josta pegmatiitista louhittiin kolumbiitti-tantaliitti ryhmän mineraaleja. Ämpärillinen louhittua malmia painoi lähes sata kiloa. Oikea kunnon perusbuuri, Botha nimeltään, asui isänsä kanssa vanhassa linja-autossa, ja työmiehinä hänellä oli kahdeksan mustaa miestä, jotka asuivat liuskakivistä ja pellinpalasista tehdyssä hatarassa vajassa. Itse louhos oli hyvin pieni, vain parin metrin syvyinen ja ehkä kymmenen halkaisijaltaan, mutta sieltä lähti elanto tälle joukolle. Mitään mukavuuksia ei ollut, joten työtä tehtiin nähtävästi koko valoisa aika, sillä muutakaan tekemistä ei erämaassa ole. Porakaivo oli, mutta sen vesi oli suolaista ja sitä tuli hyvin vähän, joten silloin tällöin piti hakea juomavettä  ja ruokatarvikkeita Usakoksesta, jonne oli viiden tunnin automatka läpi erämaan. Kun kysyimme, kuinka usein he siellä käyvät, vastasi Botha naureskellen, että keskimäärin kerran viikossa, koska aina kun joku työmiehistä loukkaa itsensä ja on pakko käydä lääkärillä ompeluttamassa haavat kiinni ja puhdistamassa ruhjeet, hän ottaa kaikki muutkin mukaansa kaupunkiin pyykille ja pesulle. Tällaiset pienet kaivokset, jotka työllistävät muutaman miehen, ovat yleisiä Namibiassa. Perheyrityksinä niillä voi elää, mutta harvoin ne kiinnostavat suuria kaivosyhtiöitä. Kuulimme myöhemmin, että Botha oli myynyt oman louhoksensa jollekin amerikkalaiselle yhtiölle hurjasta hinnasta, sillä alkuaineet niobium ja tanttaali, joita louhos tuotti, ovat harvinaisia metalleja, joita käytetään erikoisterästen ja -instrumenttien valmistuksessa. Siellä vieraillessamme oli hinnaksi jo tarjottu miljoona randia, noin puolitoista miljoonaa markkaa, mutta sitä omistaja piti vielä naurettavan pienenä summana. Ilmeisesti myöhemmin tuli parempi tarjous, koska kauppa syntyi. Erämaassa oli harvakseltaan rautatankoja pystyssä merkkinä kaivosvaltauksesta. Joissakin oli suoritettu koekaivauksia, mutta toiset näyttivät olevan täysin koskemattomia. Namibin autiomaa on valtion omistuksessa, joten valtaukset ovat mahdollisia siellä, mutta päinvastoin kuin Suomessa ei yksityisten farmareiden maille ole menemistä ilman lupaa edes tieteellisessä tarkoituksessa. Farmit ovat monesti isompia kuin kunnat tai pitäjät Suomessa. Yksityinen omistus on kuitenkin pyhä asia, eikä ole olemassa jokamiehen oikeutta kulkea missä miellyttää. Luvatonta kulkijaa pidetään karjavarkaana, ja kohtelu on sen mukaista.

 

 

VILMA, VALMA JA KEKSIJÄ-KALLE

 

Namibiassa asui kaksi Suomessa opiskelleiden namibialaismiesten kanssa avioitunutta naista, sanottakoon heitä vaikka Vilmaksi ja Valmaksi. Kuulimme heistä aluksi vain huhuja, mutta lopulta myös tapasimme henkilökohtaisesti. Heidän kohtalonsa osoittautuivat vielä huhujakin kovemmiksi. Vilma asui Windhoekissa, asuu edelleenkin miehensä ja kolmen poikansa kanssa. Pojat ovat tietenkin värillisiä. Heillä on asuttavanaan ihan oikea talo kaupungissa, ei Katuturassa. Mies vaalii kuitenkin afrikkalaisia perinteitä, ja mennä huitelee milloin missäkin kavereidensa kanssa ja Vilma koittaa pitää kotia kunnossa. Ruokarahaa vaimo saa vajaa tuhat markkaa kuussa, josta pitää lisäksi maksaa lasten vaatteet ja koulumaksut. Pojat ovat syntyneet Suomessa, mutta lähtiessään Vilma, omaa lapsellisuuttaan, oli ilmoittanut Suomen viranomaisille, että ja hänhän ei mitään lapsilisiä tässä tarvitse. Sille rahalle olisi nyt kyllä käyttöä. Heidän talonsa autotalli on annettu vuokralle, asuntokäyttöön. Parhaaseen aikaan siinä asui yksitoista ihmistä. Tämä joukko, jolla ei luultavasti kenelläkään ole työtä, maksaa vuokraa satunnaisesti, mutta vastapainoksi varastaa pihalla kuivuvat pyykit säännöllisesti ja käy tyhjentämässä talon jääkaapin, jos ulko-ovi on unohtunut auki. Niinpä jääkaapissa ei kuulema muuta ollutkaan kuin avattu maitotölkki, kun Tuula ja Leena kävivät Vilmaa joulun alla katsomassa. Maitolaseina oli pestyjä jugurttipurkkeja. Talo oli kuitenkin siisti, niin paljon kuin täysin rahaton koti voi olla. Niinpä rouvamme pistivät rahansa yhteen ja tekivät tuhdinlaisen ruokapaketin Vilmalle ja hänen pojilleen. Siinä oli kahvia, kaakaota, keksejä, suklaata, säilykkeitä, kynttilöitä ym. Luovutushetkellä olivat kaikki kolme purskahtaneet itkuun, sillä joulun läheisyys herkisti mielet.

 

Valman tapaus oli vielä koskettavampi, mutta hän pääsi lopulta palaamaan takaisin Suomeen. Häneltä meni tässä seikkailussa säästöt ja asunnot. Lohduttautukoon sillä, että henki säilyi ja kokemuksia kertyi. Valma oli jo iältään vähän vanhempi, eronnut rouva, jolla oli edellisessä avioliitossa syntynyt seitsemän vuoden ikäinen poika mukanaan. Valma myi Suomessa asuntonsa, otti rahat mukaan ja lähti vihittynä miehensä mukana Namibiaan. Mies oli kuitenkin pahapäinen, löi ja hakkasi ja keplotteli kaikki rahat vähitellen itselleen. Onneksi yhteisiä lapsia ei ollut. He asuivat ensin Windhoekissa, sitten Swakopmundissa, missä vielä oli mukava talo missä asua ja oma auto. Mutta kun vuokrat jäivät maksamatta, tuli häätö ja oli muutettava. Tavarat pakattiin kuorma-autoon, jota ei koskaan sen koomin enää näkynyt. Lopulta he asuivat Ambomaalla, missä Valmalla ja pojalla ei ollut mitään tekemistä, mutta miehen koko suku oli siellä. Siellä Valmalla oli enää vanha naisten polkupyörä ja ne vaatteet mitkä olivat heidän päällään. Saadakseen rahat linja-autolippuihin Windhoekiin hän myi suomalaisille lähetystyöntekijöille  polkupyöränsä, sillä tilanne oli jo niin vakava, että hänen Suomessa asuvat vanhempansa olivat lähettäneet lentoliput suurlähetystöön. Rahaa ei ollut lupa Valmalle antaa, koska mies olisi saattanut ne jollain tavalla häneltä taas kälmiä. Heti Valman hävittyä oli mies arvannut, mitä oli tapahtunut ja mennyt lähetyssiskoilta tivaamaan Valmaa ja vaatinut tuntemaansa polkupyörää itselleen. Lähtö oli kuitenkin niin taitavasti ajoitettu, että Valman lentokone ehti nousta ilmaan ennenkuin hänen miehensä ehti lentokentälle.

 

Seurasimme näitä surullisia kohtaloita pitkään, mutta paljon mitään ei ollut tehtävissä, olivathan he tulleet tänne omasta tahdostaan.

 

Silloin tällöin sattui, että kaupunkiin tuli joku uusi suomalainen, jota kukaan ei ennestään tuntenut. Näin ilmestyi suurlähetystöön keksijä-Kalle, jonka sukunimeä en enää muista, mahdoinko edes sitä kuullakaan. Hänen saapumisestaan kuulin värikkään tarinan, mutta en vanno, oliko se todella näin. Kalle oli ostanut Suomesta lentolipun Johannesburgiin, ja maahan saavuttuaan oli repinyt paluuosan ja anonut poliittista turvapaikkaa. Sitä ei myönnetty, koska täysin kielitaidottomana miehenä hänen perustelunsa eivät varmaan olleet  uskottavia. Jostain syystä hänet oli sieltä lähetetty sitten Windhoekiin, ja hän ilmoittautui lähetystöön. He majoittivat Kallen kirkon vierastaloon, jossa asui muitakin suomalaisia samaan aikaan. Lähetystö otti Yypeehen yhteyttä, koska Kallella oli jonkinlainen malminetsintäajatus mielessään, ja meitä pidettiin sen alan ammattimiehinä. Niinpä menimme Yypeen kanssa tapaamaan tätä sankarimatkailijaa. Kalle oli yli 60 vuotias, hyvin sympaattisen tuntuinen vanha setä, joka vaikutti ihan täysjärkiseltä, aluksi. Kävi ilmi, että hän sai ansaittua työeläkettä sekä Suomesta että Ruotsista, mutta jompikumpi näistä maista aikoi katkaista eläkkeentulon, mistä kimpaantuneena hän oli päättänyt lähteä maailmalle. Hänen kuningasajatuksensa oli rakentaa kelluva ponttooni, jonka päälle ajettaisiin maastoauto, takapää tunkattaisiin ilmaan ja näin takapyöristä saataisiin voimaa hihnakäyttöiselle imuruoppaajalle. Tällä voitaisiin imeä joen pohjan sorasta timantteja ja kultaa. Kuultuamme tämän, katselimme vähän aikaa Yypeen kanssa toisiamme, ja aloitimme käännytystyömme siitä, että voi veli hyvä, vaikka karttaan on merkitty runsas jokiverkosto, ei niissä silti ole vettä. Ainoat virtaavat joet ovat rajajokia, eikä niille ole menemistä. Itse keksintöä emme tyrmänneet, sillä miksei se toimisi, koska saman tapaisia on käytössä Brasiliassa. Kuultuaan että muuallakin on hänen keksimäänsä ideaa myös kokeiltu hän näytti meille keksintönsä piirustukset, tosin omien sanojensa mukaan venttiilejä  ja suodattimia hän ei meille paljasta, koska niissä piili koko keksinnön idea. Piirustukset oli selvästi tehnyt joku ammattilainen, kuten hän itsekin sanoi, ja sanoi vielä maksaneensa niistä paljon. Se että Namibiassa ei ollutkaan jokia, oli hänelle yllätys. Ettei mies täysin masentuisi, veimme hänet kaupungille syömään. Syödessä jatkoimme jutustelua ja koitimme taivutella häntä palaamaan takaisin Suomeen. Annoimme muutaman tuntemamme suomalaisen geologin nimetkin, joihin voisi kotimaassa ottaa yhteyttä piirustuksensa kanssa, jotta sitä voisi ensin tosimielessä kokeilla vaikkapa Lapissa. Lopuksi saimme vielä taivuteltua hänet pysymään nykyisessä majapaikassaan, sillä hän aikoi mennä "johonkin jokiuomaan telttailemaan ensi yöksi, kun on niin kuumakin". Niin maksoimme laskun ja veimme hänet takaisin majapaikkaansa. Seuraavalla lennolla keksijä-Kalle oli palannut Suomeen. Mitkä mahtoivat olla miehen mietteet? Rahaa oli mennyt ainakin paljon tähän viikon vierailuun eteläisellä pallonpuoliskolla.

 

 

RAHALIIKENNETTÄ

 

Eräs ensimmäisiä tehtäviä maahan saavuttuamme oli avata pankkitilit rahaliikennettä varten. Valitsimme pankiksi Commercial Bank of Namibian, jonne avasimme henkilökohtaiset tilit ja projektitilin. Talletettuamme sinne mukanamme tuomamme dollarit, saimme sekkivihon, jolla myöhemmin voi nostaa käteistä tai maksaa suoraan liikkeisiin ostoksia. Visakorttia emme mielellämme käyttäneet, koska laskujen valvominen oli hankalaa. Sillä sai kyllä rahaa automaatista tai pankista, mutta tilitietoja ei saanut. Namibia oli sikäli poikkeuksellinen kehitysmaa, että siellä ei käyty pimeää valuuttakauppaa, koska randi oli tuolloin virallinen valuutta, ja sen arvo pysyi vakaana. Rahan kulku Suomesta kangerteli. Vika oli kylläkin Suomen päässä. Olin sopinut pankissa lähtiessäni, että joka kuukausi siirretään tietty summa valuuttatililleni, josta puolestaan siirretään tietty summa Namibialaiselle tililleni dollareina. Toisinaan rahaa ei kuitenkaan tullut kuukausiin, ja välillä tuli taas tuplasumma. Kaikenkaikkiaan en ollut tyytyväinen pankkini toimintaan, koska joka siirrosta kuitenkin otettiin välityspalkkio virallisen ohjehinnaston mukaan, mutta usein itse sai kysellä tilitapahtumien perään. Loppuaikana nostin rahaa vain Visakortilla ja peruutin muut rahansiirrot.

 

Myös projektiautojen hankinta oli alkuaikojen ensimmäisiä tehtäviä. Projektimme käyttöön oli määrä ostaa viisi ajoneuvoa, jotka sitten lopulta jäisivät, kuten muukin projektimateriaali, Namibian geologiselle tutkimuslaitokselle. Ensin ostimme VW Syncron, nelivetoisen pikkubussin. Saimme sen edullisesti, koska se oli käytetty, mittarissa oli 12 000 kilometriä. Todellisuudessa sillä oli ajettu paljon enemmän, ja siinä oli kaikenlaisia vikoja, mutta sitähän emme silloin tienneet. Hauska episodi oli pian tämän auton oston jälkeen, kun pankistani soitettiin toimistoomme, ja pyydettiin minua saapumaan keskustelemaan pankinjohtajan kanssa. Niinpä menin, enkä yhtään osannut aavistaa, mistä voisi olla kysymys. Pankissa selvisi, että tuo Syncron hinta, muistaakseni suomen rahassa yli 150 000 markkaa, oli veloitettu minun tililtäni, jolla ei ollut rahaa kuin ehkä muutamia tuhansia. Tämä oli käsittämätöntä. Olin kyllä mukana ostamassa autoa, mutta Yypee maksoi sen projektin tilin sekillä, eikä minun nimeäni ollut missään papereissa. Pankinjohtaja oli huomattavan helpottuneen näköinen kun kuuli, että hänen pankissaan on muitakin suomalaisten hiljattain avaamia tilejä. Sotku selvisi lopulta jotenkuten, ehkä "tietokone oli tehnyt virheen", kuten sanotaan tällaisissa tapauksissa. Seuraavaksi ostimme kaksi VW Jettaa, ja loppukesällä vielä kaksi Mazda avolava-maastoautoa kenttäkäyttöön. Siinä vaiheessa Pekkalan talon piha oli kun autokauppa, meillä kolmella miehellä oli käytössämme viisi projektiautoa omiemme lisäksi. Kyllä ne siitä vähitellen vähenivät, kun muu miehistö saapui paikalle ja muutti omiin taloihinsa.

 

 

SULO JA ELISABETH

 

Meillä oli kotonamme kaksi kuumavesipulloa. Tuulan vaaleansininen oli nimeltään Sulo ja minulla ruskea, Elisabeth. Olin aina naureskellut englantilaisille, jotka värkkäilivät kodeissaan näiden pullojensa kanssa, mutta kun kylmät yöt alkoivat toukokuun lopussa, piti itsekin ostaa sellaiset. Yölämpötila laski ulkona usein lähelle nollaa, joskus allekin, ja koska taloissa ei ollut muita lämmityslaitteita kuin sähköpatteri makuuhuoneessa, olivat yöt kylmiä. Ikkunat olivat yksinkertaiset ja puitteista veti niin, että verhot heiluivat. Ostimme aluksi flaneliset pyjamat, joita Suomessa harvoin tarvitsee, mutta kun nekään eivät tuntuneet riittävän, oli turvauduttava äärimmäisiin keinoihin. Kun pullon illalla täytti kuumalla vedellä, lämmitti se vielä aamullakin mukavasti peiton alla. Oli inhottava nousta vuoteesta kylmään kylpyhuoneeseen ja keittiöön, sillä aamuisin talossa saattoi olla lämpöä vain 12 astetta. Eikä se siitä paljoakaan noussut päivän mittaan, vaikka ikkunoita ja ovia pidettiin auki lämpimän ulkoilman saamiseksi sisälle. Kylmää aikaa kesti elokuun lopulle, ja lähes koko tuon ajan podimme vähintään yskää ja nuhaa. Ilma oli erittäin kuivaa ja pölyistä, sillä talviaikaan oli kovia tuulia ja pölymyrskyjä, joista jäi kaikkein hienojakoisin aines leijumaan ilmaan viikkokausiksi. Kävimme usein viikonloppuisin Gross Barmenin kylpylässä, joka on noin 120 kilometrin päässä pääkaupungista. Kylpylä on perustettu kuumien lähteiden ympärille, ja siellä on aikoinaan ollut yksi Reinin lähetysseuran ensimmäisistä lähetysasemista Namibiassa. Nykyisin vahasta asemasta, joka perustettiin 1844, ei ole paljon mitään jäljellä. Tilalle on rakennettu uudenaikainen kylpylä ravintoloineen ja majoitustiloineen. Vesi, joka tulee 65-asteisena syvältä maan sisältä ja tuoksuu rikkivedylle, jäähdytetään sisähallissa 40-asteiseksi ja ulkoaltaassa se on, vuodenajasta riippuen 25 - 35-asteista. Joulun aikaan siinä uidessa tulee hiki, mikä ei tunnu yhtään virkistävältä. Mutta kylminä kuukausina se on oivallinen rentoutumispaikka viikonloppuisin, ja siellä vietimme juhannuksen 1992. Alueella on myös padottu pieni lampi, jossa pysyvästi asustaa kaloja, vesikilpikonnia ja runsas linnusto. Merimetsot, erilaiset sorsalinnut ja joskus jopa pelikaanit asustavat lammella. Esitteen mukaan täällä on tavattu yli 150 eri lintulajia. Lampea reunustaa erittäin tiheä kaislikko, joten se saattaa kätkeä sisäänsä mitä vain. Vesi tuoksuu pahalta ja näyttää samealta, mutta siihen on eläimistö kuitenkin sopeutunut.

 

Muita kylmän ajan viikonloppukohteita olivat muun muassa Etoshan eläinpuisto, Waterbergin erikoislaatuinen, tasaisen pöytävuoren laella ja ympärillä oleva eläintensuojelualue, sekä ennen kaikkea Swakopmund, jossa lomakauden ulkopuolella saimme käyttää Lähetysseuran koulukodin rakennuksia majoittumiseen muodollista korvausta vastaan. Siellä on sitäpaitsi Namibian paras sauna. Rakennusten ylläpito tulee maksamaan Lähetysseuralle varmasti melkoisesti, mutta voin hyvin kuvitella miltä tuntuu palata, työskenneltyään kuukausia ylhäällä Ambomaalla ainaisessa hälinässä ja helteessä, rannikon hiljaisuuteen ja viileyteen. Tämä paikka on välttämätön, jotta työ Ambomaalla olisi mahdollista. Meillähän, pääkaupungissa työtämme tekevillä, olot olivat paljon mukavammat kuin pohjoisessa työskentelevillä. Silti mielellämme piipahdimme rannikolla kuuntelemassa Atlantin rauhoittavaa kumua ja nauttimassa kosteasta meri-ilmasta.

 

 

UUTISIA SIELTÄ JA TÄÄLTÄ

 

Projektillemme tilattiin Uusi Suomi ja Suomen Kuvalehti, jotta pysyisimme kotimaan tapahtumien tasalla. Ensimmäisiä tehtäviä Windhoekissa oli hankkia oma postilokero, sillä postia ei täällä kanneta koteihin. Aluksi saimme käyttää suurlähetystön lokeroa, mutta muutamassa viikossa saimme myös oman Ausspannplatzin postitoimistosta. Postin kulku Suomesta kesti yleensä noin viikon, joten lehdet, sitten kun niitä rupesi tulemaan, olivat suhteellisen tuoreita. Kun Uusi Suomi suureksi harmiksemme sitten lopetettiin, tilasimme Helsingin Sanomat. Meille ei ollut paljokaan iloa lehden runsaista mainoksista, ja kun kerralla saattoi tulla koko viikon lehdet, oli postilokero monesti niin täynnä, että puolet postista oli jonotettava postin tiskiltä. Paikallisissa lehdissä ei kerrottu paljoakaan Euroopan tapahtumista, puhumattakaan, että Suomi olisi ylittänyt uutiskynnyksen. Mieltämme lämmitti kuitenkin Seppo Rädyn keihäässä heittämä maailmanennätystulos, sillä The Namibian julkaisi puolen sivun kokoisen kuvan ja lyhyen kuvatekstin tapahtumasta. Muita uutisia suomalaisista ei ollut, paitsi jos Namibiassa olevat olivat tehneet jotain merkittävää. Suomen kehitysyhteistyöapu sekä kansalaisjärjestöjen projektit uutisoitiin paikan päällä hyvin. Windhoekissa ilmestyi arkipäivisin neljä sanomalehteä: The Namibian, Windhoek Advertiser, afrikaansiksi Republikein ja saksaksi  Allgemeine Zeitung. Lehtiä sai ostaa myös kaupoista, mutta pääasiassa niitä myivät pojat kadulla. Aikakauslehdet olivat eteläafrikkalaisia. Radiolähetyksiä ula-taajuuksilla oli ainakin kuudella eri kielillä, stereolähetyksiä ei ollut. Maan kaukaisimmat kolkat tavoitettiin lyhytaaltokanavilla, joilla lähetyksiä oli myös pienemmillä paikallisilla kielillä. Televisiossa oli yksi kanava, joka lähetti uutisia, urheilua, keskusteluohjelmia ja yleismaailmallisia sarjafilmejä. Uutislähetysten lopuksi oli aina myös säätiedotus karttoineen. Yleensä se oli tällainen: maan pohjoisosa - very hot, muu osa - hot ja rannikolla - cool. Pilvenkuvia tai salamoita näkyi ainoastaan marras-helmikuussa. (Roger kutsui lokakuuta itsemurhakuukaudeksi, sillä silloin saattoi taivaalla olla paksujakin pilviä, mutta ne eivät sataneet pisaraakaan). Sateliittiantenneita oli joidenkin talojen pihoilla, ja kaapelikanavaverkostoa oltiin rakentamassa.

 

Koska Windhoekin diplomaateille tarkoitettu verovapaa myymälä oli valikoimaltaan hyvin vaatimaton, tilasimme tanskalaisesta Justessenin postimyyntiliikkeeltä lyhytaaltoradiot, joilla saatoimme kuunnella suomalaiset radiouutiset päivittäin. Joskus ne kuuluivat hyvin, toisinaan taas huonommin, ja oli aikoja, jolloin kuului vain pelkkää suhinaa. Justessenin postimyyntiluettelon selailu oli mukavaa ajankulua, sillä sen yli 1200 värikästä sivua oli täynnä mitä merkillisempiä tavaroita, teepusseista autonrenkaisiin. Lähes kaikkea voi sieltä tilata, sillä maailmassa on maita, missä kaikkea ei olekaan saatavissa noin vain kaupan hyllyltä. Windhoekista sai, ruisleipää lukuunottamatta, kaikkea mitä tarvittiin. Meillä oli oikeus käyttää tätä verotonta myyntiä ensimmäiset kuusi kuukautta, (paitsi alkoholia ja tupakkaa emme sieltä saaneet ostaa). Lyhytaaltoradioiden lisäksi tilasimme autoradioita, Yypee tilasi television sekä Leena joitakin pienempiä tavaroita.

 

Lehdistä olimme jo jonkin aikaa nähneet, että kerskakulutus Suomessa tulee pian päättymään, mutta syksyn 1991 devalvaatio yllätti meidät silti. Palkkamme putosi heti tuon 16 %, sillä palkka maksettiin markoissa, jotka täytyi ensin vaihtaa joko dollareiksi tai Saksan markoiksi ja sen jälkeen vielä randeiksi. Suomen markkaa ei täällä pidetty oikeana rahana, kuten randiakaan ei pidetä Suomessa. Devalvaatiota eikä myöhemmin seurannutta markan kellutusta korvattu meille mitenkään. Tulotaso putosi noin 30 % kaikkiaan, mikä jonkin verran harmitti. Nyt eläminen, joka oli ollut vahvan markan aikana suorastaan halpaa, muuttui suurin piirtein sille tasolle mikä se oli Suomessakin. Jotkut elintarvikkeet, kuten esimerkiksi kahvi ja maitotuotteet olivat tosin täällä olleet kalliimpia kuin kotona koko ajan. Mutta leipä, voi, liha ja makkarat olivat edelleen edullisia. Ja täällä oli mahdollista mennä ulos syömään iltaisin silloin kun siltä tuntui ja halusi saada vaihtelua kotiruokaan, koska ravintola-annokset olivat suuria ja maukkaita, mutta hinnaltaan vielä edullisia. Pihvit tilattiin monissa paikoissa painon mukaan, joista niinsanottu "ladies steak" oli pienin ja painoi 150 grammaa. Muutamissa ravintoloissa oli mahdollista tilata kilo lihaa lautaselle, lisukkeineen. Tietoja Suomen työttömyyden kasvusta saimme myös lehdistä. Täältä käsin se poru näytti käsittämättömältä, koska sosiaaliturva ja työttömyyskorvaukset olivat Suomessa hyvät. Me näimme joka päivä työttömiä istumassa kadun varsilla joukoittain, josta heitä voi palkata päiväksi tekemään mitä tahansa, ja maksaa juuri sen verran kun huvitti. Näillä miehillä ei ollut vaihtoehtoja, puhumattakaan työttömyyskorvauksista. Jos työtä ei saanut, kuten usein näytti käyvän, eivät he sitten syöneet sinä päivänä, eivätkä syöneet heidän lapsensakaan. Työttömiä kävi usein kysymässä työtä myös toimistossammekin. Eihän meillä ollut mitään tarjota, joten jouduimme käännyttämään kyselijät pois. Useimpien liikkeiden, kauppojen ja toimistojen ovessa olikin "ei työtä" lappu usealla eri kielellä. Niin oli meilläkin, mutta ei se heitä paljon hidastanut. Näiden asiallisten työnhakijoiden joukossa oli myös näpistelijöitä ja oikeita rosvojakin, jotka kiertelivät katselemassa paikkoja. Oma toimistohuoneeni oli ensimmäisenä sisääntultaessa, joten he yleensä tulivat ensin sinne kyselemään, mutta yrittivät joskus livahtaa huomaamatta peremmälle käytävään, josta jouduin sitten heitä hätistelemään ulos, jollei joku muu sitä kerennyt ensin tekemään. Pidin huoneeni ovea aina avoinna tarkkaillakseni, mitä käytävällä tapahtuu. Väkivaltaa ei esiintynyt, mutta sitkeätä yrittämistä ei toisinaan puuttunut. Menetin jollekin tällaiselle työnkyselijälle matkaradioni, sillä eihän valvonta aina pelannut.

 

Lehdissä ja televisiossa oli välillä kummallisia uutisia, jonkalaisia Suomessa harvoin näkee julkaistavan. Ensinnäkin kaikki avioerot, jotka raastuvassa käsiteltiin, esiteltiin laajalti syytöksineen ja puolustuksineen oikeita nimiä käyttäen. Ehkä oli tarpeen tiedottaa myös naapureille, minkälainen se aviomies tai -vaimo oikeasti oli. Suurta hilpeyttä herätti "Tsumebin tapaus", jossa avioliitossa oleva valkoinen nainen oli ravintolasta lähtenyt kahden liikemiehen mukaan, ja kaupungin puistossa ryhtynyt sitten toisen miehen kanssa "niihin puuhiin". Pahaksi onneksi poliisi oli seurannut tätä kolmikkoa jo jonkin matkaa, ja yllätti nyt pariskunnan niin sanotusti rysän päältä. Kun puolustus tiukkasi poliisilta, miksei tämä aikaisemmin puuttunut asioihin, oli vastaus "eihän se kähmiminen vielä ole rikos, mutta yhdyntä on". Oli varmaan ollut vaikeaa pimeyden takia seurata, milloin kähmintä oli varmasti jo siirtynyt toiseen vaiheeseen. Oikeus vapautti miehet, mutta määräsi naiselle tuntuvat sakot. Vaikutti vähän siltä, että tässä oli takana jotain muutakin, mitä lehdessä ei sanottu. Tämän tapaisia juttuja oli lehdissä usein. "Otjiwarongon tapaus" sai lehtien lisäksi myös paljon huomiota televisiossa, sillä tässä oli kysymys selvästi rotusyrjinnästä, mikä herätti aina kuumia tunteita puolin ja toisin. Lähellä Otjiwarongoa olevalla farmilla oli valkoinen nuori nainen, kauniskin vielä kaiken lisäksi, rakastunut farmilla työskentelevään, häntä neljä vuotta nuorempaan mustaan mieheen. Mies oli päätään lyhyempi tyttöä, mutta ei se näyttänyt haittaavan, sillä rakkaushan ei ole peruna. Kun pariskunta vuosikausia jatkuneen seurustelun jälkeen aikoi mennä vihille, suuttuivat tytön kaksi vanhempaa veljeä lopullisesti, ja pieksivät tämän onnettoman sulhasmiehen, ja telkesivät sidottuna vajaan päiväkausiksi. Mutta tyttöpä nostikin asiasta oikeusjutun veljiään vastaan, ja sitä sitten käytiin lehdissä ja televisiossa kaikkine yksityiskohtineen muutama viikko. Lopuksi tyttö ja veljet itkien halailivat toisiaan kuvaruudussa, mutta olen varma ettei sulhoa sittenkään oikein sukuun hyväksytty.

 

Esimerkin vanhoista asenteista sai myös Lauri mennessään lähetystön autonkuljettajan, Arvin kanssa Windhoekissa olevaan korukiviliikkeeseen. "Is that yours?" kysyi omistaja Laurilta osoittaen Arvia sormellaan, eli "onks' toi sun?" Mitäpä Lauri siihen muuta kuin myöntelemään, ei selityksistä olisi ollut mitään hyötyä. Erityisen paljon nuorta kansakuntaa kiinnosti "Miss Universum" tittelin 1992 voittanut Michelle McLean sekä myöhemmin tietysti vielä enemmän Frankie Fredericks. Itsekin tapasin Michellen kaupungilla kadulla useammankin kerran, millä tietysti oli hyvä kiusata tuttavia. Ainahan asioita tämmöisissä tapauksissa on lupa vähän liioitella. Tosiasiassa tämä missi, jolla oli silloin yllään kruununsa ja viittansa, kyllä minulta jotain kysyikin, ja väläytti samalla parhaimman hymynsä, mutta kun en osannut afrikaansia, en osannut vastata hämmennykseltäni yhtään mitään. Tuulalle sanoin missin ehdottaneen tapaamista illemmalla, koska hän näki tapahtuman, mutta ei kuullut mitä puhuttiin.

 

Frankien voittaessa Barcelonassa hopeaa 100 metrin juoksussa, olimme isommalla joukolla retkeilemässä Soussusvlein dyynialueella, jossa kuuntelimme kisoja Suomen lyhytaalloilta. Tuntui aivan siltä, kuin oman maan mies olisi saavuttanut pikamatkalla mitalin.

 

Paikallisvaalien yhteydessä 1992 sattui muutama kuolemaan johtanut välikohtaus, joista jonkin verran kerrottiin myös uutisissa. Ensimmäinen tapahtui pohjoisessa, lähellä Angolan rajaa, ja siihen liittyi taikauskoa ja niin omituisia yksityiskohtia, että niitä oli vaikea uskoa todeksi. Tapaus oli lyhyesti kuitenkin tällainen: toiseksi suurimman puolueen DTA:n ehdokas oli mennyt tekemään vaalityötä vankalle Swapolaisten hallitsemalle alueelle, joten ei ollut ihme että hänet siellä surmattiin. En välitä kertoa mitä kaikkea tähän toimitukseen liittyi. Toinen tapaus oli lähes yhtä kummallinen, mutta tapahtui Katuturassa. Vaalivoiton jälkeen juhlittiin siellä marssimalla kulkueena keskellä päivää, kun sivukadulta törmäsi siihen auto, jossa oli kolme miestä, mustia kuten marssijatkin olivat. Törmäyksessä ei käynyt kuinkaan, ehkä joku sai mustelmia tai kaatui maahan, mutta ei sen kummempaa. Auton kuljettaja lähti jostakin syystä kuitenkin karkuun, ja auton takapenkille jäi kaksi matkustajaa. Väkijoukko repi takapenkkiläiset ulos ja surmasi heidät. En tiedä vaikuttiko tähän kuljettajan karkuunlähtö vai mikä, mutta näin sen lehdessä kerrottiin tapahtuneen.

 

Isoja asioita olivat myös Englannin kuningattaren vierailu samoin kuin Jasser Arafatin käynti Namibiassa. Olivathan Sam Nujoma ja PLO:n johtaja aikoinaan molemmat edustaneet vapautusliikkeitä, nyt enää toinen oli ilman omaa valtiota. Tähän jälkimmäiseen liittyi pikku yksityiskohta, joka tuntui meitä huvittavan. Onhan niin, että ystäviemme vastoinkäymisissä on jotain, mikä ei ole meille vastenmielistä. Pääkaupungissa on kaksi lentokenttää, joilla on välimatkaa noin 50 kilometriä. Nyt olivat presidentti, maan hallitus ja diplomaattikunta vastassa väärällä kentällä. Muutaman tunnin odottelun jälkeen selvisi, että vieras onkin toisella kentällä. Ei muuta kuin kiireesti autoihin, ja tuhatta ja sataa sinne. Matkalla tuhoutui kaksi poliisiautoa liiallisen vauhdin vuoksi, mutta lopulta olivat kaikki merkkihenkilöt taas yhdessä ja vastaanottoseremonia saattoi alkaa.

 

 

 LOMAMATKA ETELÄ-AFRIKKAAN

 

 SEEHEIMIN VIINAKAUPPA

Oli Björnin ja Leenan kanssa sovittu, että lomamatkalle ja pääsiäistä viettämään Etelä-Afrikkaan lähdetään aamukahdeksalta. Mersu ilmestyi talomme eteen vähän myöhässä, mutta iloiset ilmeet poistivat närämme, ja olimme toki odottaneetkin heidän myöhästyvän jonkin verran. No, matkaan päästiin ja Björn suuntasi auton kohti etelää. Windhoekin ja Kapkaupungin välinen matka on täsmälleen 1500 kilometriä, mutta emme olleet aikoneet ajaa sinne suoraan, vaan ensimmäinen yö oli määrä viettää Ai-Ais nimisessä turistikohteessa. Se sijaitsee suuren ja mahtavan kanjonin eteläpäässä, joka on Coloradon Grand Canyonin jälkeen toiseksi syvin maailmassa, sanotaan esitteissä. Namibian pisin joki, 800 kilometriä pitkä Fish, tai afrikaansiksi Vis, on uurtanut uomansa 160 kilometrin matkalla pehmeään kallioperään, ja uoma on paikoin jopa 500 metriä syvä. Mutta sinne päästäksemme oli taitettava taivalta koko kuuma päivä. Ajomatkaa tulisi olemaan lähes 800 kilometriä. Ohi vilahtivat lähellä Windhoekia olevat Auas-vuoret, jonka jälkeen onkin tasankomaata tuhat kilometriä. Ensimmäinen pikkukaupunki on Rehoboth, värillisten, ns. basterien asuttama paikka, jossa tuskin asuu yhtään valkoista. Basterit, joita on nykyisin noin 30 000, ovat tulleet tänne viime vuosisadan puolivälissä Kapkaupungin liepeiltä, ja pitävät itseään alkuperäiskansana. Heidän äidinkielensä on afrikaans ja he kuuluvat, kuten useimmat buuritkin calvinistiseen uskonhaaraan.  Yrittivätpä he jopa muodostaa Rehobothista itsenäisen valtion samalla kun Namibiakin itsenäistyi. Nämä buurien ja Nama-kansan sekoituksena syntyneet ihmiset ovat ystävällisiä mutta kaupunkikuvasta päätellen jokseenkin epäsiistejä. Myöskään suuria rikkauksia ei asumuksista päätellen täällä ollut, talot olivat verraten pieniä ja huonokuntoisen näköisiä. Täällä ei meillä ollut muuta tekemistä kuin ajaa kaupungin läpi kohti seuraavaa kaupunkia, Marientalia. Sinne oli kotoamme matkaa 250 kilometriä, joten siellä olisi hyvä pitää ensimmäinen tauko. Olimme kyllä käyneet täällä asti ennenkin viikonloppuajelulla, joten haimme vain kaupasta kylmiä olusia ja Mimmalle mehua. Mariental on eteläisen Namibian suurimpia kaupunkeja, mikä ei kylläkään tarkoita sitä että se olisi mikään suurkaupunki. Kaupunkikuva on aamupäivällä hiljainen, vain joitakin ihmisiä oli liikkeellä. Joimme oluet ja jatkoimme matkaa. Lämpötila ulkona alkoi vähitellen nousta yli 30 asteen, mutta autossa oli siedettävää, koska se oli varustettu ilmastointilaitteella. Maisema Marientalin jälkeen ei tuntunut muuttuvan miksikään tuntikausiin, vaikka nopeutemme oli siinä 150 kilometriä tunnissa kaiken aikaa, joten taival taittui. Vain hiekkaista erämaata, missä silloin tällöin oli hieman puita tai pensaita alavilla paikoilla muistona jostain ajat sitten kuivuneesta joenuomasta. Namibiassa ei ole teiden varsilla bensa-asemia vähäisestä liikenteestä johtuen, mutta noin 50 kilometrin välein on autoilijoille tehty levähdyspaikkoja puiden katveeseen. Niissä on yleensä betoninen pöytä ja penkit, iso roskatynnyri ja muurattu tukeva grilli. Tällä välillä näimme muutamia retkipyöräilijöitä isoine satulalaukkuineen, mikä herätti autossamme hilpeää keskustelua ihmisten sisukkuudesta. Vaatii lujaa kuntoa ja uskoa asiaansa lähteä pyöräilemään sellaiseen maisemaan kun Namibiassa,  poljet päivän jos toisenkin eikä maisema muutu miksikään. Toisen vaihtelun yksitoikkoiseen maisemaan toi tien sivulla kulkeva junarata, joka yhdistää Windhoekin Etelä-Afrikan rautatieverkkoon. Radan varrella oli paikoin miehiä työssä korjaamassa rataa, ja paikoin oli pieniä taloja seisakkeen virkaa tekemässä. Ilmeisesti paikalliset farmarit käyttivät noita asemia, sillä minkäänlaista asutusta ei tien varrella näkynyt. Ei tosin ollut monta junaakaan, yksi tavarajuna puuskutti etelästä päin kohti pohjoista. Buurien farmit sijaitsevat kauempana tiestä otollisissa maastokohdissa, lähinnä siellä mistä on vettä saatavana. Parin tunnin ajorupeaman jälkeen saavuimme eteläisen Namibian pääkaupunkiin, Keetmanshoopiin. Täällä on vuosisadan alussa rakennettuja komeita saksalaistyylisiä taloja ja vihreitä pikku puistoja. Kaupunki on erikoislaatuinen erämaakeidas, mutta saavuimme sinne juuri siestan aikaan, joten monet liikkeet olivat suljetut. Niinpä etsimme itsekin ravintolan ja ruokailimme. Tästä ei tosin muodostunut mitään kulinaarista nautintoa, ruoka oli melko mautonta, tehty selvästi paikallisten makutottumusten mukaiseksi, ja eurooppalainen turisti onkin täällä käsittääkseni hyvin harvinainen vieras. Katselimme ruuan jälkeen vähän kaupunkia, yritimme ostaa juomia ja varsinkin samppanjaa tulevia tarpeita silmälläpitäen, mutta keskipäivällä olivat kaikki kaupat kiinni. Katsoimme siis tiekartalta, että seuraava kaupunki, Seeheim, on noin 50 kilometrin päässä, joten sinne ostoksille. Maasto muodostui täällä pienistä kukkuloista ja elämääkin näkyi tien varrella enemmän kuin aikoihin, oli aaseja, vuohia ja karakull-lammaslaumoja. Pian olimme ajaneet sen vaaditun matkan eikä Seeheimista näkynyt mitään merkkiä, ja asutuskin oli vähitellen loppunut tien varrelta. Eräässä kohtaa oli uusi komea silta kuivuneen joenuoman ylitse, joka ilmeni olevan sen tunnetun Fish-joen päähaara, mutta vettä ei tässä joessa ollut tippaakaan. Pysähdyimme sillalle juomaan oluet ja muistelimme takavuosien hittiä "Kalajoen Hiekat", taisimme jopa laulaakin sitä niin paljon kuin muistimme. Ajelimme jokaisen pikkutien mikä päätieltä lähti, mutta ei kaupunkia, ei edes taloa missään. Tulimme siihen tulokseen, että sen täytyi olla Keetmanshoopista Lüderitziin menevän rautatien seisake, koska radan varressa oli tosiaan joku asemantapainen. "Nyt on kaksi vaihtoehtoa" totesi Björn vakavana, "ajetaan takaisin Keetmanshoopiin, tai otetaan iso riski ja jatketaan matkaa ilman samppanjaa". Asiasta sukeutui tiukka perheneuvottelu miehet vastaan naiset. Kun juomapuoli oli inventoitu ja todettu sen sisältävän vettä viisi litraa, mehua ja limsaa riittävästi, kaksi pulloa punaviiniä, yksi pullo giniä sekä 14 oluttölkkiä, annoimme me miehet periksi ja matka jatkui erämaahan. Ai-Aisiin oli hiekkatietä pitkin matkaa vielä 150 kilometriä, eikä välillä ollut mitään asutusta. "Nyt jätämme sivistyksen taaksemme", totesin kun Björn käänsi  auton asvaltilta hiekkatielle. "Sivistys jäi Seutulan lentoasemalle" oli Leenan synkkä vastaus. Hieman jäi kaivelemaan, että mokoma paikka oli maantiekarttaan merkitty kuin parempikin kaupunki.

 AI-AIS, KUUMA KYLPYLÄ

Ajo hiekkatiellä sujui joutuisasti, sillä se oli leveä ja hyväpintainen, joten matkavauhti oli reilusti toistasataa. Liikennettä ei ollut juuri nimeksikään, muutama vastaantulija koko matkalla. Maisema oli pienten mäkien rikkomaa hiekkatasankoa, jossa ei paljon ollut katseltavaa. Mieliala autossa oli kuitenkin korkealla, koska kauan kaivattu ja suunniteltu loma oli vihdoinkin alkanut. Pohdimme välillä kuitenkin sitä, mitä tapahtuisi jos auto tekisi täällä tenän. Olisi mentävä ulos auton alle varjoon, juotava säästeliäästi ja odotettava satunnaista ohikulkijaa. Päivän siellä selviäisi, mutta seuraavana päivänä olisi jo saatava kyyti, muuten kuumuus koituisi kohtaloksi. Seudulla tiedetään olevan villihevoslaumoja, mitä ei maisemasta päätellen voinut millään uskoa, niin kuivalta se näytti. Mutta vettä ja kuivaa ruohoa on joissakin joenuomissa riittävästi pitääkseen nämä muinoin uudisraivaajilta tai sotajoukoilta karanneet eläimet hengissä. Emme kuitenkaan nähneet tällä välillä lammaslaumoja kummempaa elämää. Poikkesimme päätieltä pienemmälle hiekkatielle, jossa oli viitta "Fish River Canyon" kolmella kielellä. Ennen kanjonin reunalle pääsyä on maksettava sisäänpääsymaksu Hobas nimisellä leirintäalueella, jossa on pieni kioski. Täydensimme olutvarastoamme, koska täältäkään ei saanut kuohujuomaa. Niinpä tulimme kuilun partaalle, ensimmäiseen varsinaiseen matkakohteeseemme. Tässä oli tarkoitus juoda sitä paljon puhuttua samppanjaa, mutta olosuhteiden pakosta korvasimme sen usealla oluella. Itse nähtävyys oli lievä pettymys. Onhan se syvä ja onhan siinä jylhyyttä, mutta koska seinämät eivät ole pystysuorat vaan laskeutuvat porrasmaisesti, ei kokemus ollut mitenkään henkeäsalpaava. Jollei olisi ollut niin kuuma, olisi ollut hyvinkin mahdollista kipaista tuonne alas ja takaisin ylös. Täällä oli joen pohjalla, kaukana alhaalla, muutamin paikoin vettä, mikä vihreänä kimalteli. Sadeaikana, kun vettä on enemmän, voi paikka olla paremman näköinen. Tästä näköalapaikalta lähtee suosittu vaellusreitti rinkkakulkijoille Ai-Aisiin, taipaleen pituus on lähes 90 kilometriä ja hyväkuntoisimmat selviävät siitä kolmella yöpymisellä, muut leiriytyvät siellä neljästi. Reitti on käytettävissä vain kuivana vuodenaikana, maalikuun puolivälistä lokakuun loppuun. Näköalapaikan vieraskirjaan oli joku huumorihenkilö kirjoittanut englanniksi "kuka maksoi niille hepuille jotka kaivoivat tämän ojan?". Keksimme siihen kyllä useitakin vastauksia, mutta emme kuitenkaan kirjanneet niitä ylös. Mutta nimet piti tietysti kirjoittaa vieraskirjaan, tottakai. Eipä sattunut siinä kirjassa muita suomalaisnimiä olemaankaan. Katseltuamme aikamme maisemia nousimme taas autoon ja ajoimme päivän viimeisen taipaleen. Olimme Ai-Aisissa vähän ennen auringon laskua, mikä oli täysin suunnitelmiemme mukaista. Majoituimme etukäteen varattuun huoneistoon ja arvoimme suihkuvuorot. Naisten kuivatessa tukkaansa haimme Björnin kanssa ravintolasta sen puuttuvan kuplivan juhlajuoman, ja sillä skoolasimme pois matkan rasitukset. Majapaikkamme oli siisti ja viihtyisä huoneisto, jossa makuuhuoneita erotti pieni oleskelutila. Asunto sijaitsi kylpylän yläkerrassa, ja se oli varustettu isolla parvekkeella, josta oli mukava illalla seurailla lomakylän tapahtumia. Ai-Ais on rakennettu jylhään kapeaan kanjoniin, jonka seinämät kohoavat ainakin toistasataa metriä pohjatasosta. Rakennukset ovat valkotiilisiä ja hyväkuntoisia. Varsinainen vetonaula täällä kuitenkin ovat kuumat lähteet, joista osa on avoaltaita ja osan ympärille on rakennettu nykyaikainen kylpylä vesitykkeineen ja porealtaineen. Seuraavana päivänä, joka oli pääsiäislauantai, nautimme kylpyläpalveluista, ja teimme pieniä kävelyretkiä ympäristöön. Juhlapyhien vuoksi kylpylä oli aivan täynnä, ja jouduimme vaihtamaan huonetta. Björn oli varannut Windhoekista käsin majoituksen, ja koska virkailija oli vakuuttanut, että kaikki "luxury flatit" ovat, paitsi hinnaltaan, myös tasoltaan samanarvoisia, oli etukäteen jo sovittu että tämä huoneenvaihto kuuluu asiaan. Uusi asuntomme ei kuitenkaan ollut läheskään niin mukava kuin edellinen oli ollut. Tämä sijaitsi myös kylpylän yläkerrassa, kirjaimellisesti, sillä asunnon yksi seinä oli avoyhteydessä itse allashalliin. Kosteus oli huoneissa suuri, mikä tosin ei tuntunut kovin pahalta, mutta asunto oli takapihan puolella, eikä siinä ollut parveketta. Jäimme ihmettelemään, miksi näin eritasoiset majoitustilat oli hinnoiteltu samanarvoisiksi. Kyselyistä huolimatta tämä asia ei meille valjennut. Ehkä selitys oli siinä, että kukaan asiasta päättävistä ei ollut käynyt paikalla katsomassa, ja koska kyseessä on valtion ylläpitämä yritys, eivät valituksetkaan kovin nopeasti vaikuta.

Seuraavana aamuna ennen poislähtöä kävimme vielä auringon nousun aikaan uimassa ulkoaltaassa, jossa vesi oli noin 30 asteista. Oli ruhtinaallista kelluskella lämpimässä vedessä, josta kohosi sankka usva kylmempään ulkoilmaan. Jättäessämme kylpylän taaksemme tiesimme, että tämä oli taas yksi niitä paikkoja, johon emme enää koskaan pääsisi käymään, niin kaukana se on kaikesta. Tunsimme haikeutta, sillä paikka oli todella erikoinen ja mukava.

 

KUULUISA SUOMALAINEN

 

Matka jatkui kohti etelää, päivän ajosuunnitelmassa oli yli 800 kilometriä, joten siinä saisi taas istua autossa kyllikseen. Aluksi tie kulki läpi kalliorotkojen, joissa oli niin suuria kivenlohkareita etten ole muualla nähnyt. Toiset olivat pienen talon kokoisia, ja tie kiemurteli niiden välissä. Yllättäen täällä oli myös talo, farmin päärakennus kivien välissä. Meille ei käynyt selväksi, millä täällä voi elää, sillä maasto oli loputonta vuorenkuvetta ja kivikkoa. Jos heillä oli jokin elinkeino, kuten oli pakkokin olla, pohdimme kuinka illat kuluisivat, koska täällä ei kuulunut mikään tavallinen radiolähetys puhumattakaan televisiosta. Sähkö piti tuottaa omalla generaattorilla, ja lähimpään kauppaan oli matkaa toistasataa kilometriä. Mutta ilmeisen pysyvä oli asutus, koska talo näytti siistiltä ja hyväkuntoiselta. Kun vuoret ja kivikko loppuivat, menetti maisema loputkin todellisuudentajustaan, sillä nyt alkoi kumpuileva autiomaa, jossa siellä täällä oli mustia tulivuoren kartioita ja niiden välillä paljasta mustaa hiekkaa. Luulimme jo tietävämme jotain Namibian erämaasta, mutta tämä löi meidät ällikällä. Ja silti täälläkin oli farmeja laaksojen pohjilla, olivat istuttaneet jokusen puunkin talojensa ympärille. Farmit näyttivät viljelytiloilta, sillä lampaita näkyi vain vähän. Ilmeisesti sadekausi täällä saa maan viheriöimään, ja kun sato on korjattu, ei maisemassa sitten enää olekaan mitään muuta kuin itse maisema. Selvisimme tästä oudosta paikasta kuitenkin tunnin ajourakalla ja pääsimme Oranje-joelle. Tämä on yksi Namibiassa olevista kolmesta joesta jossa on aina vettä, muut ovat pohjoisessa Kunene ja Kavango. Maantieteellisistä syistä johtuen kaikki kolme muodostavat samalla valtakunnan rajan, Oranje on rajana Etelä-Afrikan kanssa. Rajanylitys täällä Noordoewerin raja-asemalla sujui mutkattomasti, Namibian tulli vain viittasi jatkamaan matkaa joen yli, joka oli täällä vajaa sata metriä leveä, ja pysähdyimme Etelä-Afrikan puolella pienen vartiokopin eteen. Nousin ensimmäisenä ulos autosta ja menin koppiin täyttämään maahantulokaavaketta. Nuori värillinen tullimies silmäili passiani ja sanoi yllättäen ystävällisesti "minä tunnen yhden Hokkasen". Olin varmaan aika pöllähtäneen näköinen, koska hän hetken mietittyään jatkoi, "No, sorry, se nimi onkin Kankkunen". Koska edellisenä iltana oli tullut jonkin verran juhlittua eikä olo ollut täysin timanttinen, vastasin silmät punoittaen mutta ilahtuneena "ai niin, kyllä minäkin hänet tunnen". Puhelimme vielä niitä näitä, saimme leimat passeihimme ja matka jatkui. Noordoeweria emme joutaneet ihmettelemään sen suuremmin, sillä edessä oli pitkä ajomatka, mutta päällisin puolin se oli suhteellisen epäsiistiltä näyttävä peräkylä, jonka ainoa olemassaolon edellytys oli tie, joki ja raja-asema. Tämä oli sitä aluetta, jossa lämpötila keskikesällä nousee helposti yli 50 asteen, muunmuassa 1991 jouluviikolla näillä main oli koko viikon lämpöä 48 - 52 astetta. Kuulin sen radiosta, kai se kuitenkin oli poikkeuksellista koska siitä erikseen mainittiin säätiedoituksien yhteydessä.

 

 

KOHTI KAPKAUPUNKIA

 

Rajanylityksen jälkeen vajaan sadan kilometrin päässä oli ensimmäinen pikkukaupunki, Steinkopf, ja maisema oli sitä mitä nimikin lupasi, vuorenrinnettä ja kivikkoa. Siellä täällä kasvoi Namibian kansallispuu, quiver eli kokerboom (Aloe dichotoma), mikä ei koskaan muodosta metsiköitä vaan kasvaa yksikseen kuin äksy vanhapoika. Täällä yhtyvät kaksi suurta, Namibin aavikko ja Korkea Karoo (High Karoo), ja yhdessä ne pohjoisessa käyvät kolmannen, Kalaharin kimppuun. Autiomailla ei ole maantieteellisiä rajoja, ja on mahdoton sanoa missä yksi päättyy ja toinen alkaa. Tässä maisemassa ne tuntuivat kyllä olevan kaikki läsnä. Tarvitsimme autoon polttoainetta, mutta oli varhainen sunnuntaiaamu, ja tässä pikkukylässä olivat molemmat huoltoasemat suljetut. Jatkoimme matkaa seuraavaan kaupunkiin, jossa olikin jo sitten pakko saada auton tankki täytetyksi. Paikan nimi oli kartan mukaan Nababeep. Ihmetystä meissä kuitenkin herätti,  että liikkeellä oli ainoastaan mustia ihmisiä, ja heitä oli paljon. Ajelimme edestakaisin, kävimme jopa kirkon pihalla kääntymässä, ja täällä kuului voimakas virrenveisuu ulos avoimista ovista. Avointa huoltoasemaa ei kuitenkaan löytynyt ja Björn alkoi lievästi jo tuskastua, koska auton polttoaine oli loppumaisillaan. Lopulta oli pakko pysähtyä ja kysyä, eikä vastaus näin jälkikäteen tietenkään ollut mitenkään yllättävä, tämä on mustien Nababeep, valkoisten Nababeep on viiden kilometrin päässä. Luultavasti oli olemassa myös värillisten Nababeep, mutta sitä emme nähneet. Olimme Etelä-Afrikassa, minkä olimme jo unohtaneet, koska mikään ei ollut muuttunut verrattuna Namibiaan. Valkoisten kaupungista löytyi kauan kaivattu avoin huoltoasema ja saatoimme jatkaa taas matkaa. Toisella kartalla käytettiin tästä kaupungista nimeä Springbok. Seuraavat 330 kilometriä olivat maisemaltaan mahdollisimman karua ja kivistä erämaata, joten Björn pisteli vauhdille eteenpäin. Onneksi tie oli hyväkuntoinen, joten matka taittui nopeasti. Mimma nukkui tämän välin, mikä ilman muuta oli viisas ratkaisu, koska mitään uutta ei ollut nähtävissä. Mimma oli mitä mainioin matkakumppani, ei kitinää eikä narinaa vaikka matka oli varmasti hänelle yhtä puuduttava kuin meille muillekin. Iloinen laulu ja rallatus kävi takapenkillä silloin kuin hän oli hereillä. Saavuttuamme Olifant Riverille Björn pysäytti puiden katveeseen taukopaikalle, otimme vähän välipalaa, ja olutta, tietysti. Täällä kasvoi jonkunlainen männyn sukuinen puu, näytti  sembralta, ja sitä piti käydä oikein halaamassa ja haistelemassa, koska se oli ensimmäinen havupuu meille yli vuoteen. Tästä etelään muuttui maisemakin viljavaksi. Ohitimme valtavia kumpuilevia peltoalueita ja hedelmäpuuviljelyksiä, pääasiassa sitruuna-  ja appelsiinipuu olivat täällä suosiossa. Lähempänä Kapkaupunkia olivat tien varsilla sitten ensimmäiset viinitilat, mutta ne näin alkusyksystä olivat ruskeavoittoisia, sato oli jo korjattu ja tulevaan talveen oli varauduttu. Kapkaupungin ohitimme tällä kertaa vauhdilla, sillä majoituksemme oli varattu 80 kilometriä Kapista itään olevasta Hoew Hoek Innistä, Etelä-Afrikan vanhimmasta toiminnassa olevasta majatalosta. Oli jo pimeä kun pääsimme perille.

 

 

MAAILMAN ÄÄRELLÄ

 

Majapaikka löytyi helposti ja kävimme taloksi. Ensimmäisenä havaitsimme tuoksut, niitä ei voinut olla huomaamatta, koska tulimme niin kuivasta ilmastosta. Oli syksy, ja vaahterat ja tammet olivat parhaassa ruskassaan, mihin sekottui havupuiden raikas tuoksu. Ilma oli merellisen kosteaa, mistä sitten aiheutui sekin, että lakanat ja peitteet olivat myös oudon tuntuisia ja kylmiä kun vuoteisiin pääsimme. Majatalo muodostuu useista rakennuksista, ja meidän huoneemme olivat lähellä ravintolarakennusta olevassa erittäin vanhalta vaikuttavassa talossa. Huoneemme olivat seinänaapureita, joiden välissä oli vaatekomero, johon oli käynti molemmista huoneista, mutta oven sai auki vain Finnen huoneesta. Vaatekomerosta käsin piti Mimma sitten meitä ajan tasalla huutelemalla oven läpi  kehoituksia, kuten "nyt syömään, oottekste jo heränny, tai, mitä kuuluu?" Ensin kuului heidän huoneestaan kuitenkin Leenan voimakas sadattelu "voi perrrjantai, käsilläänkö ne buurimammat täällä suihkussa seisoo". Kylpyhuoneessa oli heillä kuten meilläkin kylpyamme, jonka yläpuolella korkealle oli seinään kiinnitetty kastelukannun nokkaa muistuttava suihku, vesihana oli lavuaarin yhteydessä toisella puolella huonetta. Kuten sanottu, on tämä majatalo ollut paikallaan jo vuodesta 1834 lähtien, ja korjaukset on tehty harkiten, joten vahaa on säilytetty missä se vain on ollut mahdollista. Suihkut kuitenkaan eivät liene alkuperäisiä, mutta tässä suhteessa olisi ollut ehkä parempi seurata hieman kehityksen kulkua.

 

Se ei kuitenkaan ollut meille mikään kynnyskysymys, ja niinpä asuimme tässä paikassa koko viikon ja täältäkäsin retkeilimme ympäristöön, useimmiten kuitenkin Kapkaupunkiin. Jo tulomatkalla oli pistänyt silmään se valtava autopaljous joka tuntui liikkuvan kaupungin liepeillä yötäpäivää. Ajettiin jonoissa, joiden nopeus usein oli toistasataa ja silti hyvin lähellä edelläajavan auton takapuskuria. Olimme kuulleet, että yleensä Etelä-Afrikan pääsiäisliikenteessä menetetään noin 700 ihmishenkeä, eikä se nyt tuntunut lainkaan omituiselta. Vauhti oli todella kova. Pahimmissa onnettomuuspaikoissa oli isoja varoituskylttejä ja poliisipartiot tarkkailivat liikennettä erittäin näkyvästi. Tiet ovat täällä hyväpintaisia mutta mäkisiä ja paikoin mutkaisia, mutta pahin kaikista on mereltä tuleva paksu sumu, joka saattaa maantiellä yllättää milloin tahansa.

 

Kävimme tapaamassa Björnin entistä Sambian komennuksen aikaista työtoveria, suomalaista Kirstiä, joka nykyisin asuu Grabouw nimisessä pikkukaupungissa englantilaisen miehensä Derrikin kanssa. He pitävät siellä pientä puutarhamyymälää ja vaikuttavat kaikin puolin tyytyväisiltä oloonsa. Heiltä saimme arvokkaita vihjeitä, mitä ehdottomasti kannattaa nähdä ja mitä on syytä varoa Kapkaupunkin ympäristössä. Heillä oli myös hyvä sauna talossaan, joten saatoimme yksimielisesti ja rehellisesti todeta sen olevan ylivoimaisesti paras sauna missä Etelä-Afrikassa olimme kylpeneet. En muista Kirstin maininneen mitään kaupungin ulkopuolella olevasta puolen miljoonan ihmisen slummista, mutta koska tie itään meni sen ohi, ei sitä voinut olla näkemättä. Kauhistutti ajatus, että jos autosta menisi esimerkiksi rengas tällä vajaan kymmenen kilometrin matkalla, niin paljonko olisi aikaa vaihtaa se ennenkuin autontyhjentäjät tulisivat. Pelko saattoi siihen aikaan, ennen Chris Hanin murhaa ja isoja levottomuuksia, olla kyllä aiheetonkin. Tiellä oli vilkas liikenne, ja oletin valkoisten keskuudessa olevan täällä voimakas solidaarisuus tällaisissa onnettomuustapauksissa. Olin kuullut, että vastaavassa tapauksessa Johannesburgin liepeillä on pakko ajaa tyhjällä renkaalla niin kauan, että varmasti tietää olevansa turvassa. Meille ei kuitenkaan sattunut mitään hankaluuksia, vaan päivät kuluivat tutustuessamme miljoonakaupunkiin ja sen nähtävyyksiin. Kävimme Hyvän Toivon Niemellä katsomassa kuinka Atlantti ja Intian Valtameri  yhdentyvät, noin yleisesti ottaen, sama merihän se on koko ajan, mutta nimi muuttuu. Tie niemeltä länsikautta takaisin kaupunkiin kulkee samanlaisissa maisemissa mitkä ovat pohjois-Norjan rannikkoteitä ajaneille tuttuja, meri kaukana alhaalla toisella puolen ja toisella puolen on korkea vuorenseinä. Niemen kärjessä Cape Pointin parkkipaikalla näimme kuinka iso urospaviaani hyppäsi vanhahkon rouvashenkilön selkään ja sieppasi tältä nakkisämpylän. Paviaanit olivat ilkeännäköisiä ja pelottomia täällä, missä ajattelemattomat ihmiset olivat ne sellaisiksi opettaneet. Ne kiipeilivät autojen katoilla ja kyräilivät parkkipaikan liepeillä ruokaa saadakseen. Kai niitä joku kuitenkin ankarista kielloista huolimatta ruokki, sillä muuten ne olisivat yrittäneet kerätä ruokansa luonnosta.

 

Kävimme myös Pöytävuoren juurella, mutta Björnin pettymykseksi kukaan meistä ei suostunut nousemaan vuorelle kiikkerällä kaapelivaunulla. Matka kestää yhteen suuntaan kahdeksan minuuttia, mikä meistä oli aivan liikaa moisessa huterassa vehkeessä maan ja taivaan välillä. Yksin hän ei viitsinyt matkaan lähteä, koska huipulla olisi kuitenkin mennyt aikaa vähintään toista tuntia maisemia katsellessa. Emme toki kieltäneet sitä, että olisi ollut hienoa nähdä tuo maisema, mutta kun sinne ei nyt päässyt kuin helikopterilla tai kaapelivaunulla, ja molemmat olivat, ainakin minulle, kauhistus. Joinakin päivinä näimme pöytävuoren laen peittyvän kuuluisaan "pöytäliinaan". Tietyissä tuulissa mereltä tuleva kosteus tiivistyy vuoren päälle paikallaan pysyväksi litteäksi pilveksi, ja näin ilmiö saattaa jatkua tuntikausia, kenties päiväkausiakin. Joka tapauksessa tuo vuori on komea näky mistä ilmansuunnasta tahansa, kohoaahan se kilometrin korkeuteen merenpinnasta Sitä matalammat Signal Hill ja Lions Head ovat myös näyttävän näköisiä maamerkkejä, ja niistä matalamman, Signal Hillin laelle pääsee myös autolla. Täällä vanhan perinteen mukaisesti laukaistaan päivittäin tykki puolenpäivän merkiksi. Teimme päiväretkiä myös viininviljelyalueille Stellenboschiin ja Paarliin, sekä tutustuimme rannikon pieniin kaupunkeihin, mutta epähuomiossa unohdimme käydä Afrikan eteläisimmässä kärjessä, Kape Agulhasissa. Koska oli syksy ja omenasatoa oltiin kuljettamassa Kapkaupunkiin edelleen laivattavaksi, jouduimme usein ajamaan vuoristoteillä isojen omenarekkojen perässä niiden madellessa tuskastuttavan hitaasti pitkin mutkaisia serpentiiniteitä. Ohi ei päässyt ja perässä ei olisi viitsinyt ajaa. Mutta tulipa katsottua noita komeita maisemia sitten sitäkin tarkemmin. Viikko kului nopeasti, ja hyvin levänneinä ja varsinkin syöneinä lähdimme jatkamaan matkaa, koska oli sovittu Pekkaloiden ja Lehtosten kanssa tapaamisesta rannikolla George nimisessä kaupungissa. Tämä toinen retkikunta ajoi päinvastaista reittiä kuin me, joten saatoimme vaihtaa tietoja kokemuksistamme, jotka toisella retkueella olivat vielä edessä. Kiertelimme pari päivää isommalla joukolla Knysnan ja Georgen ympäristössä katsellen nähtävyyksiä ja pelaten hiekkarannoilla petanqueta, josta olimme mielen virkistämiseksi kehittäneet rahapelimuunnoksen. Uimiseen vesi oli tähän vuodenaikaan liian kylmää. Täällä se kuitenkin lämpeni kesäksi uimakelpoiseksi, päinvastoin kuin kotona Namibiassa. Vietettyämme muutaman päivän yhdessä, tiemme taas erkanivat, ja me suuntasimme pohjoiseen kohti sisämaata. Tutustuimme Oudshoornissa teollisuusmaiseen strutsin kasvatukseen ja siitä saataviin tuotteisiin, krokotiilifarmiin sekä Cangon valtaviin tippukiviluoliin, josta on tehty suurimittainen matkailunähtävyys. Ajoimme läpi huikean kauniin Swartbergin solan, jossa tie menee lähes 1600 metrin korkeudessa vuorten yli. Seuraavan yön vietimme Prince Albertin pikkukaupungissa. Aamulla oli edessä taas kova ajo läpi preeriamaisen Karoon autiomaan päästäksemme retkemme viimeiseksi yöksi Upingtoniin Oranje joelle, lähelle Namibian rajaa. Viimeinen matkapäivä meni hyvin viimeiselle levähdyspaikalle Marientalin lähellä, jossa huomattiin että Mersun eturengas tyhjeni nopeasti. Onneksi se päätti tyhjentyä vasta nyt eikä ajon aikana. Rengas vaihdettiin ja ajoimme viimeiset sadat kilometrit kotiin. Olimme erittäin tyytyväisiä retkeemme, mutta kyllä oli mukava olla taas kotonakin. Ajokilometrejä oli kahdessa viikossa kertynyt 5200, olimme käyneet vain Kapin provinssissa, joten suurin osa kaunista Etelä-Afrikkaa jäi vielä näkemättä. Mutta hyvä näinkin. Olimme tyytyväisiä lomaamme.

 

 TAKAISIN SUOMEEN

Kotiinlähdön aika koitti helmikuussa 1993. Finnet pitivät meille sydämelliset läksiäiset, ja lupasimme tulla käymään, mikäli he olisivat vielä siellä jonkun vuoden. Ystävämme Marja Böös, joka oli kokenut monia lähtöjä Afrikan eri maista, antoi kullanarvoisen neuvon: älkää luulko, että ystävänne ja tuttavanne Suomessa ovat kovin kiinnostuneita siitä, mitä te olette kokeneet, sillä jokaisella on siellä omat murheensa, ja mieluummin he keskustelevat niistä.

Kun helmikuun 20 päivänä saavuimme kotiin, totesimme melko nopeasti Marjan tienneen mistä puhui. Lähinnä ihmisiä tuntui kiinnostavan, miltä tuntuu olla taas kotona. Lähes aina "jouduin" sanomaan, että mukavalta.  Kieltämättä ensimmäiset viikot olivatkin mukavia. Mutta ilmapiiri Suomessa oli kahdessa vuodessa muuttunut. Oli lamaa ja työttömyyttä. Ostoskeskukset ovat päivisin täynnä surkeannäköisiä luusereita, mikä ei voi pelkästään johtua rahan puutteesta, vaan kansan luonteesta. Tiedän sen nyt  nähtyäni, että voi olla vaikka kuinka köyhä mutta silti säilyttää arvokkuutensa ja iloisuutensa. Se ei ole rahasta kiinni. Sen opin Namibia-retkelläni.

MITÄ ANNOIN, SAINKO MITÄÄN?

 

En osaa arvioida, oliko tämä kehitysyhteistyökohde valittu hyvin vai huonosti ja olivatko käytetyt menetelmät oikeita. Tai vastasiko siihen panostettu rahamäärä toteutuneita tuloksia. Nämä asiat ovat muiden arvioitavissa. Me toimimme niissä puitteissa mitkä meille oli annettu. Kartat, joita siellä teimme, ovat nyt kuitenkin menossa painoon, joten työstä kyllä selvittiin hyvin. Ja kunnollinen geologinen kartta on puolestaan se kivijalka, jolle jatkotutkimuksia voi rakentaa. Se vie kuitenkin aikaa ja rahaa, eikä siinä voi hoputtaa nopeisiin tuloksiin. Namibia hyötyy pitkällä aikavälillä työstämme, ja ne viisi uutta geologia, jotka nyt saavat opetusta Helsingin yliopistossa projektimme rahoituksella, tulevat lievittämään aikanaan sitä työvoimapulaa mistä siellä kärsitään.

Mutta minä itse olin tässä suurin voittaja. Sain nähdä erikoislaatuisen ja kauniin maan, tutustua vieraaseen kulttuuriin ja tehdä mielenkiintoista työtä oudossa ympäristössä. Jos se ei kasvata ihmistä niin mikä sitten?

 

NAMIBIA SYYSKUUSSA 1994

 

Koska mieleemme olivat jääneet mukavat muistot Namibian vuosiltamme, palasimme vaimoni kanssa sinne kuukauden lomalle puolentoista vuoden poissaolon jälkeen. Paikalla olivat vielä "vanhoista" suomalaisista Finnet ja Kohoset. Suomen Namibian suurlähettiläs oli vaihtunut, ja virkaa hoitaa nyt Yrjö Karinen, mutta suurlähetystön kakkosmies oli kuitenkin vanha tuttu, Juhani Toivonen. Saimme majapaikan Finneiltä, jotka myös ystävällisesti kuljettivat meitä kaukaisiinkin kohteisiin. Windhoek oli lähes entisellään, joskin muutamia uusia teitä ja asuntoalueita oli rakennettu. Myös Geologian tutkimuslaitos oli saanut uuden, upean toimistorakennuksen, jossa oli nyt tilat myös suomalaisten projektille. Kaupungin ohikulkutien Rehobotin puoleiseen päähän oltiin kovalla kiireellä rakentamassa juhlahallia, jossa tultaisiin järjestämään seuraavat Miss Universum-kilpailut, sillä maallahan on jo yksi "maailmankaikkeuden kaunein". Swakopmundin vanhaa, kaunista rautatieasemaa restauroitiin nykyaikaiseksi hotelliksi. Myös muutama uusi ravintola oli tähän rantakaupunkiin rakennettu, joten turismin odotetaan ilmeisesti kasvavan lähivuosina. Osa Windhoekin vanhoista saksalaisperäisistä kadunnimistä oli muutettu, mutta paljon vanhaa oli myös jäljellä vastaisia tarpeita varten. Walvis Bayn satamakaupunki, johon pääsemiseksi ennen tarvittiin Etelä-Afrikan viisumi, oli nyt liitetty Namibiaan, ja lisäksi maa oli saanut oman rahayksikön, Namibian dollarin.

 

Eteläinen naapurimaa, Etelä-Afrikka, oli lopultakin siirtynyt demokratian aikaan. Kulunut talvikausi oli ollut Namibiassa poikkeuksellisen kylmä, ja muutamina heinäkuun aamuina Windhoekissa oli pakkasta ollut maanpinnassa jopa 10 astetta, jolloin monet kasvit olivat paleltuneet. Mutta nyt syyskuussa oli aurinko kuumempi kuin muistimmekaan, ja kukkimistaan aloittelevat jakarandat olivat juuri niin kauniita kuin muistoissammekin.

 

Tällä kertaa meillä oli tilaisuus tutustua myös "oikeaan Afrikkaan", joka meiltä oli vielä näkemättä. Vaikka olimme olleet maassa lähes kaksi vuotta, emme olleet tulleet käyneeksi Ambomaalla. Nyt matka kuitenkin järjestyi.

 

AMBOMAA

 

Oshivelon karjatarkastusaseman pohjoispuolella meitä odottikin yllätys, vaikka tiesimmehän jotain tällaista kyllä odottaakin. Tasainen maisema makalanipalmuineen ja yksinäisine kraaleineen oli niin erikoinen, että katse hakemalla haki edes pientä mäennyppylää, mutta ei, vain yhtä valkoista hiekkaa ja autiota, lähes puutonta tasankoa. Myös päätien varrella olevien olutpuotien valtava määrä hämmästytti. Jos kylässä oli 3 taloa, niin varmasti 2 niistä oli maalattu julkisivultaan kirkkain värein, ja niminä oli sellaisia ihanuuksia kuin: Seven Seas Up and Down taikka One More Time Bottlestore. Muut kuin olutkaupat olivatkin sitten varsin vaatimattomia peltisiä viritelmiä. Kraalit, Ambomaan alkuperäiset asumukset olivat asia erikseen, ja ne ovatkin ikiaikaiseen tapaan kepeistä tehdyin aidoin rajattuja asumiskokonaisuuksia, tosin paljon matalampia kuin olin kuvitellut.

 

Oshakati, joka nykyisin on maan toiseksi väkirikkain kaupunki, näytti köyhältä ja oli vaikea hahmottaa sitä kaupungiksi, koska "oikeita" taloja oli vain muutamia, loput olivat savitiilistä rakennettuja laatikoita tai pellistä ja telttakankaasta tehtyjä majoja. Kaupungin läpi kulkevan tien varrella käytiin vilkasta kauppaa, ja myynnissä oli kaikkea mahdollista, ja olipa jopa toimivia teurastamoita akaasiapuiden varjossa. Tällaisesta ei kaupallisissa matkailuesitteissä ole mitään mainintoja, vaikka täällä Afrikka on aidoimmillaan. Myös useat Namibiasta kertovat matkailuaiheiset kuvakirjat sivuuttavat Ambomaan kokonaan, tai korkeintaan ohimennen mainitsevat Ruacanan putoukset. Nyt tämän nähtyämme ymmärsimme, miksi maa tosiaan tarvitsee kehitysapua, ja annoimme entistä enemmän arvoa täällä työskenteleville lähetystyön tekijöille.

 

Kävimme Oniipan suomalaisella lähetysasemalla heitä myös tapaamassa, koska halusimme tutustua Martti Rautasen aikoinaan perustamaan Ambomaan ensimmäiseen kirkkoon, mutta emme sitä omin voimin löytäneet. Neuvon ja avaimen saatuamme löysimme tämän äskettäin kunnostetun Olukondan kirkon, jossa kunnioitimme tämän uranuurtajan muistoa syvän hiljaisuuden vallitessa. Mikä valtava työmaa hänellä on ollut edessään, ja kuitenkin hän pysyi täällä aina kuolemaansa saakka, 56 vuotta. Tutustuimme myös Suomen kehitysyhteistyövaroilla rakennettuun Engelan sairaalaan, jossa saimme yösijan ystävällisen Kyrönsepän pariskunnan luona. Edelliset kaksi yötä olimme viettäneet Ogongon maanviljelysopistolla, jossa Erkki Putkonen toimi mainiona isäntänä. Opisto oli hyvin hoidettu ja saimme sen toiminnasta erittäin myönteisen kuvan. Tämä on parasta kehitysapua, mitä ylipäätään voidaan antaa. Opetusta, koulutusta, tietoa. Erkin opastuksella kävimme myös Angolan rajalla Ruacanan putouksilla ja Kunenejoen varrella tutustumassa erääseen Afrikan erikoisimmista kansoista, himboihin, joita asuu Kaokolandissa, maan luoteisosassa noin 30 000 ihmistä. Tosin tarkkaa lukumäärää en ole heistä missään nähnyt esitettävän, sillä himbat luetaan kuuluvaksi herero-heimoon, koska ulkonaisista suurista eroista huolimatta kieli on yhteinen. Himbat eivät välitä eurooppalaisesta elämäntavasta tuon taivaallista, vaan kulkevat puolialasti, värjäävät kehonsa okran, rasvan ja lehmänlannan sekoituksella eivätkä peseydy koskaan. Nuoret naiset ja lapset, jotka auliisti antoivat ottaa valokuvia itsestään osasivat kaksi maagista englannin kielen sanaa: two rand, kaksi randia poseerauksesta.

 

Angolan puolella rajaa näytti hiljaiselta, koska sotaa käydään paljon pohjoisempana. Voi Angola parkaa, niin kaunis ja rikas maa, mutta sen elinehdot on tuhottu kymmeniksi vuosiksi mielettömällä sodankäynnillä.

 

Ruacanalla on maan suurin sähkövoimala ja sieltä myös lähtee vesijohto pohjoiselle Ambomaalle, joka avokanavana kulkee useita kymmeniä kilometrejä kuivalle tasangolle. Kanavasta saadaan kastelu- ja talousvesi monille kylille, ja siinä eläimet käyvät juomassa ja naiset pyykillä. Vesi ei ole puhdasta, mutta se on ainoata mitä täällä maan pohjoisosassa on helposti saatavilla.

 

Ambomaan suurin vitsaus näytti olevan aasit. Alunperinhän niitä ei ole täällä ollut, mutta jostain syystä näitä täällä täysin turhia eläimiä kuljeksii vapaina joka paikassa syöden sen vähäisenkin ruohon juurineen, mikä muuten olisi hyödynnettävissä karjankasvatukseen. Aasi on Ambomaalla varallisuuden mittari, pankkikirja, vaikka en voikaan ymmärtää, miten joku voi väittää juuri jonkun nimenomaisen aasin olevan hänen omaisuuttaan. Silti niitä tuodaan Etelä-Namibiasta yhä vain lisää, tien reu-nuksia pitkin paimentamalla, tuhat kilometriä. On kai oltava asioita, joita ei ole tarkoitettukaan kaikkien ymmärrettäväksi. Myös vuohet ovat melkoinen riesa, sillä ne syövät kaikkea mahdollista, mieluummin vihreää ja maasta kasvavaa, mutta myös olutpullojen etiketit näyttävät niille maistuvan. Engelan sairaalan ongelmana on, miten saadaan vuohet pysymään pois sairaala-alueelta syömästä ruohoa ja istutuksia, joita hiekan ja pölyn sitomiseksi on ollut pakko istuttaa.

 

Jätimme Ambomaan taaksemme melkoisin sekavin tuntein, sillä ihmisten iloisuus ja hyväntahtoisuus olivat jyrkässä ristiriidassa ulkoisten puitteiden kanssa. On varmasti vaatinut aikaa ja elämänarvojen uudelleen arvioimista tulla tänne lähetystyöhön Suomesta ja oppia hyväksymään vallitsevat olosuhteet. Lähtijöitä on kuitenkin riittänyt jo yli 120 vuotta, ja useat ovat palanneet sinne vielä toiseksi ja kolmanneksikin kaudeksi ensimmäisen työrupeamansa jälkeen.

 

NÄKEMIIN NAMIBIA !

 

Paluumatkalla Ambomaalta pääkaupunkiin kävimme vielä kerran Etoshan eläinpuistossa, johon olimme ihastuneet aikaisemmilla käynneillämme. Nyt meillä oli tilaisuus nähdä norsulauman suorittama mutakylpy lähietäisyydeltä, jopa liiankin läheltä eräiden retkikuntamme jäsenten mielestä. Suositeltava etäisyys näihin majesteetillisiin eläimiin on 50 m., mutta yllättäen lauma tuli aivan automme viereen kylpemään, emmekä enää uskaltaneet lähteä liikkeelle, etteivät ne olisi häiriytyneet. Unohtumattoman vaikutuksen tekivät myös ne 5 sarvikuonoa, jotka näimme iltayön tunteina Okaukuejon valaistulla juomapaikalla. Niistä 2 oli emoja pienine, muumipeikon näköisine poikasineen.

Paluu maan pääkaupunkiin oli kuin tulo toiseen maailmaan, ja niinhän se itse asiassa olikin.

Namibia on monimuotoinen maa, jossa on erämaan villiä karuutta, kuivuutta ja ankaria elinolosuhteita, mutta myös vihreyttä ja  silmää hivelevää kauneutta. Ja ennenkaikkea, maa kahden autiomaan välissä on asutettu ihmisillä, joille ulkoiset rikkauden tunnusmerkit eivät ole tärkeimpiä asioita maailmassa, vaan osataan iloita pienistä asioista, nauretaan ja seurustellaan.

Siinä suhteessa meillä "hyvinvointivaltiossa" asuvilla on vielä paljon opittavaa afrikkalaisilta ystäviltämme.

Espoossa 31.10.1994          Kalevi Hokkanen