ASUNTOJA JA TOIMISTOJA

Maiden välisessä projektisopimuksessa sanottiin, että Namibia osoittaa projekti­henkilökunnalle asunnot. Ensimmäinen talo, joka meille oli varattu, sijaitsi myös Olympiassa, mutta se oli niin huonokuntoinen, ettei siihen voinut muuttaa ilman isoa remonttia. Koska talo oli suhteellisen iso, kolme makuuhuonetta ja muut tar­peelliset tilat, siitä päätettiin tehdä projektinjohtajan asunto. Remonttia palkattiin tekemään Harri Seppänen, entinen YK-joukkojen yliluutnantti, joka oli jäänyt Na­mibia-ope­raation jälkeen Afrikkaan käymättä edes välillä  Suomessa. Tänne oli jää­nyt kolme niistä 900:sta suomalaisesta, jotka olivat täällä olleet vaalirauhaa tur­vaamassa.

Toinen asunto, joka meille osoitettiin, sijaitsi laitakaupungilla pienen punatiilisen kerrosta­lon ensimmäisessä kerroksessa. Siinä oli kolme huonetta ja keittiö, lattia­pinta-alaa oli ehkä 70 m2, mutta ympäristö oli siinä määrin epäsiisti, että päätimme tehdä siitä tilapäisen toimiston siksi aikaa kunnes rakenteilla oleva varsinainen toi­mistomme valmistuisi. Toimistoksi tuo tila olikin varsin sopiva, sillä koko tie­toko­nekalustomme ja digitointipöytä mahtuivat olohuoneeseen ja työ­rauhaa voi hakea makuuhuoneista. Maisemaa, joka ikkunoista näkyi, ei voi sanoa kauniiksi, koska vastassa oli toisen, erittäin huonokuntoisen talon seinä ja hiekkaa pölisevä piha. Etupiha oli betonia. Huonekalut saimme paikallisesta tutkimuslai­toksesta, mutta paljon oli myös ostet­tava itse, varsinkin kaikkea toimistotavaraa.

Olimme palkanneet sihteeriksi namibialaisen Maria Mutelon. Erityissuosituksena hänellä oli Suomen kielen taito, jonka hän oli hankkinut opiskellessaan Suomessa

kuusi vuotta silloin kun Swapolaiset joutuivat olemaan maanpaossa. Aluksi tosin sihtee­rin toimeen ei paljon muuta kuulunut kuin kahvin keitto, sillä suuri osa tie­to­kone­tarvikkeistamme oli pintarahtina vielä matkalla, eikä työvälineitä juuri ollut. Marian kanssa opin kulkemaan kaupungilla, asioimaan virastoissa ja kaupoissa. Hän puhui Suomen lisäksi sujuvaa englantia, kohtalaista afrikaansia sekä tietysti omaa kieltään ndongaa, jolla myös monet asiat tässä kaupungissa selvisivät. Itse puhuin vain huonoa englantia, jota useinkaan en olisi kehdannut millään käyttää, koska sanavarastoni oli niin suppea. Vierasmaalainen saa tässä kaupungissa par­haan pal­velun puhuessaan saksaa, jolla on täällä pitkät perinteet ja noin puolet kauppiaista on saksalaisia. Toinen puoli on buureja, jotka puhuivat afrikaansia. Englantilaisia ja portugalilaisia kauppiaita on myös muutamia. Englanti on maan viralli­nen kieli ja sitä tuntuvat kaikki osaavan.

Marialla oli kotonaan kahden kouluikäisen lapsensa lisäksi seitsemän viikon ikäi­nen poika, joten hänellä oli töiden jälkeen kiire kotiin katsomaan, oliko lapsen­kaitsija vielä paikalla, vai oliko vauva jätetty sisarustensa hoitoon, kuten myös toisi­naan tapah­tui. Niinpä tuli tavaksi, että ajoin hänet projektin autolla Katutu­raan työpäivän päätteeksi, sillä muuten matkaan olisi kulunut häneltä käve­lyineen toista tuntia. Opin tässä pakostakin vasemmanpuoleisen liikenteen säännöt ja sa­malla näin Katu­turan arkipäiväistä elämää. Aluksi eksyin paluumatkalla sokkeloi­silla hiekka­teillä muutaman kerran, mutta mitään vihamielisiä eleitä en paikal­lisissa ihmisissä havain­nut. Yöaikaan en kyllä olisi täällä ajellut. Myöskään lifta­reita en ottanut kyytiin; siitä oli Yypee erityisesti varoittanut. Marian ystäviä kyllä toisi­naan poimittiin mu­kaan matkan varrelta.

Kolmas asunto, jota tarjottiin, oli myöskin kerrostalossa. Tämä oli meille vaikea paikka, ottaako vai hylätä tarjous. Yypee oli ehdottomasti sitä mieltä, että ei, me emme asu kerrosta­loissa. Perusteluina oli talojen turvattomuus ja rauhattomuus. Lisäksi, myö­hemmin paikalle saapuvat vaimomme ja perheemme eivät millään saa aikaansa kulu­maan, jollei ole pihaa minkä kanssa puuhastella. Jos otamme tämän, niin muunlai­sia ei sitten enää tarjotakaan, ja lopulta kaikki myöhemmin tulevatkin asu­vat ker­rostaloissa. Lauri Kangas oli tässä asiassa vaikeassa välikädessä, ja jätti päätök­sen teon meille. Yypee piti päänsä ja joillakin perusteluilla hylkäsimme tä­män tarjo­uksen. Sitä yritettiin kyllä saada asunnoksi Marialle, mutta se taas ei al­kuun­kaan sopinut namibialaiselle osapuolelle.

Asuntoasiassa tunteet tuntuivat kuume­nevan puolin ja toisin. Toimistossamme kävi tuon tuostakin paikallisen asunto­komitean virkailijoita kyselemässä, onko se asunto vai toimisto. Vaikeahan sitä olisi ollut asunnoksi väittää, kun ei siellä ollut sänkyjä­kään, joten koetimme vain rauhoitella tilannetta ja painostaa projektimme toista osapuolta osoittamaan lisää taloja. Niistä ei sinänsä kaupungissa  ollut pu­laa, sillä hallituksen taloja oli tyhjillään ympäri kaupunkia. Ne tunnisti ulkoseinään kiinnite­tystä mustasta erf-numerosta. Emme ymmärtäneet, mistä asia oikein kii­kasti. Olimmeko sittenkin väärän värisiä, vai mitä vaalilupauksia  talojen suhteen oli an­nettu? Lopulta päädyimme asumaan kaikki kolme siihen ai­noaan taloon joka oli saatu, vaikka remontti oli vielä pahasti kesken. Sitä viiväs­tytti materiaalipula, sillä lattiaparketti oli tilattava Zimbabwesta, kosta lähempää sitä ei saanut. Nyt lä­hetys makasi  jossain unohdettuna, eikä vihon viimeisestä pö­lyävästä ja erittäin li­kaisesta kokolattiamatosta  päästy millään eroon. Torakkalauma oli sentään keit­tiöstä saatu nujerrettua lattiapäällysteen ja keittiöka­lusteiden uusimisen aikana. Lopetimme hotellielämän juhannuksen aaton aatona, asuttuamme sitä ennen yli kolme kuu­kautta Safarissa. Nyt asuimme "Pekkalan" talossa syyskuun alkuun asti kolmestaan poikamiestaloudessa.

Loppukesällä tuli lopulta kaksikin uutta tarjousta, komea talo läheltä keskustaa ja taas, kerrostaloasunto. Harkinnan jälkeen Yypee hyväksyi talon, vaikka sen re­mon­tointiin tulisikin menemään paljon rahaa, ja sen pihapiiri oli pelkkää hiekkaa ja ki­vikkoa. Kerrostaloasunto hylättiin pitkän ja hyvin perustellun kirjelmän avulla. Tämä asunto olisi ollut aivan kaupungin laitamilla, lähellä Katuturaa. Kiusallisinta oli se, että siinä oli aikaisemmin asunut valkoinen geologi, jolla ei ollut ollut mi­tään huomauttamista asunnostaan tai sen sijainnista. Mutta ajat olivat muuttu­massa. Jos joku talo oli vielä ilman ikkunakaltereita tai hälytyslaitteita, niitä oltiin nyt kiireesti asentamassa. Totesimme tässä vaiheessa, että nyt ei varmaankaan tule enää uusia tarjouksia, joten päätimme vuokrata talot vapailta markkinoilta. Niin teimme, ja jo­kainen sai mieleisensä. Vuokrat olivat suhteellisen korkeita uuden valtion perusta­misvaiheessa pääkaupunkiin saapuvasta ulkomaa­lais­ten diplomaat­tien suuresta määrästä johtuen. Vuokrataloista oli kovasti kysyntää.

Olisi ehkä ollut edullisempaa ostaa talot projektin rahoista, sillä niistä olisi saanut myöhemmin sijoituksensa pois. Siihen emme kuitenkaan saaneet Finnidalta, ra­hoit­tajaltamme, valtuuksia. Tietyt välttämättömät huonekalut saimme kuitenkin, ohje­säännön puitteissa, ostaa jokaiseen uuteen asuntoon. Kaikki muu kodin irtai­misto oli itse kus­tannettava, mukaanlukien vesi- ja sähkömaksut.

Uusi toimistomme valmistui elokuun puolivälissä, ja muutimme välittömästi sinne. Vanha menikin heti seuraavalle tarvitsijalle, tällä kertaa asunnoksi. Projekti sai kuitenkin sen remonttiin sijoittamansa noin 10 000 markkaa takaisin mukisematta seuraa­valta haltijalta.

Uusi toimisto oli tehty entiseen teollisuushallimaiseen rakennukseen, johon oli vä­liseinin tehty toimistohuoneita. Olimme siihen suhteellisen tyytyväisiä, varsinkin sen jälkeen kun joka huoneeseen oli saatu ilmastointilaite. Liiallinen kuumuus uh­kasi keskeyttää tietokonetyöskentelymme, sillä koneet eivät pidä siitä, että lämpö­tila nousee yli 30 asteen, kuten se aluksi teki. Myöhemmin kyllä huoma­simme pikku puutteita, esimerkiksi sadekaudella vettä tuli sisään ulko-oven alta aivan solkenaan, koska kynnys oli liian matala ja ulko-oven eteen painanteeseen muo­dostui pieni lampi. Nostimme lattialla olevat koneet vähän ylemmäksi ja jat­koimme työs­kente­lyä. Toinen asia, jolle emme voineet mitään, oli kaupungin toi­sen lentokentän ai­noan kiitoradan sijainti. Nousevat ja laskevat koneet ylittivät toimistomme hyvin matalalla lentäen, ja tuntui välillä siltä, että laskutelineet hipoi­vat toi­mistomme kattoa. Usein perjantaisin nousi kentältä isoja kuljetuskoneita, joiden sanottiin vie­vän ruokaa Angolaan. Veivätpä ne mitä tahansa, oli moottorei­den jyly aikamoinen niiden noustessa toimistomme yli. Onneksi lentoliikennettä oli kuiten­kin suhteelli­sen vähän.

TAVALLINEN TYÖPÄIVÄ

Meitä geologisen projektin palveluksessa olevia olivat: projektinjohtaja Yypee, geomatemaatikko Pena ja minä, tutkimusassistentti, jotka olimme tulleet huhti­kuussa. Syyskuussa tulivat kenttägeologimme Matti Lehtonen ja Tuomo Manni­nen. Samalla koneella tulivat myös vaimoni Tuula ja Matin vaimo Hilkka. Yypeen vaimo Lea oli tullut vähän aikaisemmin. Vuotta myöhemmin tuli, Pekkaloiden jo palattua takaisin Suomeen, heidän taloonsa asumaan geologi Jarmo Kohonen per­heineen, ja samoihin aikoihin tuli geologi Markku Tiainen per­heineen, joka ensin asui laitakaupungilla vuokralla, mutta sittemmin muutti meiltä vapautu­neeseen ta­loon. Ma­tista tuli Yypeen jälkeen projektinjohtaja. Väkeä siis tuli ja me­ni. Enimmil­lään meitä suomalaisia oli yhtä aikaa toimistossa viisi henkilöä. Lisäksi siellä olivat namibialaiset geologit Charlie Hoffmann ja Roger Swart, ja myö­hemmin tulivat saksalainen Ute Schreiber ja eteläafrikkalainen Colin Constance namibialaisten palk­kaamina. Piirtäjinä ja tietokoneen käyttäjiksi koulutettavina oli neljä namibia­laista ja sihteerinä Maria Mutelo. Lisäksi projektissamme vieraili aika ajoin suoma­laisia atk-asian­tuntijoi­ta, joista jotkut viipyivät siellä kuukausiakin, sillä käytimme alan vii­meisintä tek­niik­kaa, ja ongelmat olivat monimutkaisia. Pää­tehtävänämme oli tuottaa uusia ja saattaa painokuntoon aikaisemmin tehtyjä geo­lo­gisia karttoja. Aluksi keskityimme muuttamaan numeeriseen muotoon yhdeksän käsinväritettyä 1:50 000 mittakaavaista kallioperäkarttaa, joista oli vain yhdet kappaleet olemassa, ja joista lopulta koottiin yksi 1:250 000 mittakaavainen kartta. Osan työstä muo­dosti myös satelliittikuvien tulkinta sekä maastossa suori­tettava geolo­ginen kartoi­tus. Satelliittikuvat soveltuvat erinomaisesti täällä käytet­täviksi, koska kallioperä on hyvin paljastuneena eikä peittävää kasvillisuutta juuri­kaan ole. Sopivasti tieto­konemuodossa olevia kuvia käsittelemällä niistä saatiin valtava määrä geologista tietoa, joka sellaisenaan sopi syötettäväksi koneiden edelleen muokattavaksi. Tie­tokone teki hetkessä työn, jota geologi olisi joutunut maastossa tekemään vuosi­kausia. Vain kiperimmät kohteet piti käydä tarkista­massa paikan päällä.

Henkiset paineet olivat alkuaikoina kovat, sillä asunnoista ei ollut tietoakaan eikä työkään aluksi su­junut oikein suunni­telmien mukaan, koska osa laitteistakin oli vasta tulossa. Il­mapiiri työpaikalla oli ajoittain erittäin kireä, mikä ovien paukku­essa sai Marian pyörittämään päätään ja sanomaan "joo joo, taas on ukkonen il­massa". Kun työssä oli päästy alkuun ja al­koi näkyä myös tuloksia, niin paineetkin vähän helpottivat. Uusi toimisto antoi omat työhuoneet kaikille, mikä lisäsi viihty­vyyttä ja vähensi konfliktien määrää.

Työaika oli 7.30 - 16.30 ja ruokatunti klo 13.00 - 14.00. Alkuaikoina kävimme kaupungilla syömässä ruokatunnilla, mutta kun vaimomme olivat tulleet, kävi jo­kainen kotonaan. Liukuvaa työaikaa ei tunnettu, joten koko kaupunki täyttyi au­toista neljä kertaa päivässä, koska kaikilla oli sama aikataulu. Viikonloput olivat va­paat. Harmillinen pikkuseikka, joka lankesi osakseni oli, että uusi toimistomme sijaitsi sellaisella teollisuusalueella, jonne ei päässyt julkisilla linja-autoilla. Siten aamuin illoin oli piirtäjät ja Maria haettava tai vietävä kaupungille projektin pik­kubussilla. Eihän se matkana paljon mitään ollut, muutama kilometri, mutta se pie­nikin matka oli eri suunnassa jossa itse asuin. Tein kyllä tiettäväksi, että en aa­mui­sin odottele yhtään, - jos joku ei ole paikalla 7.20, niin kävelköön. Tuskin koskaan kukaan myö­hästyi kuljetuksesta. Suhteet namibialaisiin geologeihin olivat viileän asialliset. Olimme selvästi tulleet sotkemaan heidän ympyröitään, tekemään sellaista mistä he eivät saisi sulkia hattuunsa, vaikka työ valmistuisikin aikataulus­saan. Hei­dät oli komennettu tähän projektiin, mihin me olimme vapaaehtoisesti hakeutuneet. Roger oli jo valmis tohtori, mutta Charliella oli väitöskirjatyö kes­ken, eikä hän sii­hen paljon ehtinyt paneutu­akkaan jouduttuaan mukaan projek­tiimme. Ristiriitoja siis oli, mutta tästä oli se hyöty, että työmoraali pysyi korkeana kun jokainen teki lujasti omia töitään, eikä aikaa tuhlattu turhanpäiväiseen seurus­teluun tai kahvin­juontiin. Sitä Yypee ei olisi kyllä muutenkaan sallinut tapahtuvan.

AUTONOMISTAJAN TAIVAS JA HELVETTI

Suomesta lähtiessäni olin ostanut verovapaan auton, Audi 90 merkkisen. Auton jouduin rahoittamaan kokonaan pankkilainalla, jota siihen aikaan jaeltiin joka luu­kulta avokätisesti, - tosin hirvit­tävällä korolla. Entisestä autostani oli vielä vähän autolainaa maksamatta, ja käytettyjen autojen hinnat olivat tuolloin erittäin alhai­set, joten myin sen pojalleni sillä ehdolla, että hän maksaa jäljellä olevan pankki­lainan pois. En siis saanut siitä rahaa, mutta pysyipähän hyvä auto edes perheessä. Hert­tonie­men VV-Autossa oli sovittu, että ilmoitan milloin olen saapunut perille Na­mibi­aan, ja he lähettävät auton tulemaan, jotta se olisi mahdollisimman nopeasti siellä käytös­säni. Heillä oli kokemusta tästä laivalinjasta, sillä myös heidän auto­jaan oli myyty Namibiassa palvelleille suomalaisille YK-joukoille. Maan pohjois­osassa oli ollut vartioitu pysäköintialue 600 verovapaalle autolle, jota soturit kut­suivat "motivaatio-kentäksi". Näistä verovapaista autoistahan oli siellä syntynytkin suuri kohu; kuinka rauhanturvaajat, nuoret miehet, ajelevat niin uusilla ja kalliilla autoil­la? Sain tätä asiaa monesti vielä selitellä samoinkuin omaakin autoani, jossa sikä­läisittäin oli ratti vääräl­lä puolella. Projektisopimuksessamme oli sovittu, että me kehitysyhteistyössä olevat saimme tuoda maahan tai ostaa siellä verovapaasti en­simmäisen kuuden kuukauden aikana tietty­jä tavaroita, kuten auton, television, ra­dion ynnä muuta pienempää tavaraa. Auto oli siis saatava maahan puo­lessa vuo­dessa sinne saapumisestamme, tai muuten sitä ei olisi voinut rekiste­röidä paikalli­seen autorekisteriin maksamatta sikäläistä autoveroa. Mutta oli toi­nenkin syy pitää kiirettä. Koska tämä oli ensimmäinen ulkomaan komennukseni, en etu­käteen tien­nyt, kuinka tulen siellä viihtymään tai edes selviytymään afrikka­laisissa olosuh­teissa. Niinpä, jos joutuisin omatoimisesti lopettamaan jostain syystä leikin kesken ennen kahden vuoden sopimuskauden päättymistä olisi auto ainakin ollut siellä käytössä vähintään sen yhden vuoden ajan minkä Suomen laki edellyt­tää ve­rova­paalle Suomeen saapuvalle tuontiautolle. Jälkikäteen ajatellen olisi ollut viisaam­paa ostaa verovapaa auto sieltä ja myydä se siellä poislähtiessä, jolloin olisin saa­nut ehkä autoveron verran voittoakin. Olisin säästynyt kal­liilta laivarah­timak­suilta ja ankaralta paperisodalta, ja kotiinpalatessa olisi ollut tukku rahaa millä ostaa Suo­mesta auto (tai maksaa jäljellä oleva auto­laina pois). Mutta auto oli os­tettu, joten ilmoitin myyjälle että hep, nyt saa tulla. Ensin ei kuulunut mitään pit­kään ai­kaan, mutta kesäkuun alussa tuli tukku asiakir­joja ja tieto, että Audi on Walvis Bayn sa­tamassa kesäkuun 9. päivänä ja laivan nimi on Makedonija. Toimi­tin Suomesta saamani asiakirjat ja Namibiasta hankki­mani muut tarpeelliset selvi­tyk­set paikalli­selle Woker Freight Services huolinta­liikkeelle, joka kohtuullista kor­vausta vastaan lupasi hoitaa paperisodan ja maa­han­tuonnin. Olisi tietysti ollut mahdollista mennä itse satamaan, etsiä Makedonija niminen laiva ja hoitaa kaikki muodollisuudet itse, mutta luotin tässä asiassa enemmän alan ammattilai­siin. 

Walvis Bay kuului vielä tuolloin hallinnollisesti Etelä-Afrikalle, joten päästäkseen sinne tarvittiin viisumi. Hakemuksessa tiedusteltiin matkan tarkoitusta, ja kysees­sähän tässä ta­pauksessa ei ollut turismi vaan bisnes. Viisumi myönnettiin viikoksi, onneksi, sillä laiva oli neljä päivää myöhässä.

AUTOMIEHEN TAIVAS

Kesäkuun 13. päivän aamuna ennen päivän valkenemista lähti Windhoekin linja-autoase­malta Mainliner, linja-auto, kohti Swakopmundia ja Walvis Bayta. Olin in­nolla mukana, sillä tämä olisi ensimmäinen kerta kun pääsisin ylittämään kuului­san Namibin aavikon. Matkaa oli lähes 400 kilometriä, mutta bussi piti hyvää vauhtia, ja ennen puoltapäivää olimme Swakop-joen raja-asemalla, jossa Namibian tulli viit­tasi vain linja-autoa jatkamaan mat­kaansa. Etelä-Afrikan kopissa tarkas­tettiin passit ja viisumit ja täytettiin maahantulo-kaa­vakeet.  Auton harvoilla mat­kusta­jilla olivat paperit kunnossa, ja kuljettaja ajoi viimeiset 30 kilometriä Walvis Bayhin. Pää­te­asemalla jäin muiden tavoin pois autosta ja aloin etsiä Wokerin toimistoa. Niin pie­nessä kaupungissa se löytyikin nopeasti, ja sain ystä­vällisen vastaanoton esittä­es­säni asiapaperinippuni. Heille oli postitettu kopiot samoista asiakir­joista etukä­teen, ja kuulin auton olevan jo heidän makasiinissaan satamassa. Virkailija ajoi mi­nut sinne ja näin ensimmäisen kerran auton jonka olin ostanut. Se oli ääret­tömän pölyi­nen, tuskin korin punainen väri näkyi lian alta, mutta paikalle kutsut­tiin musta mies, jolla oli ämpärillinen vettä ja jonkunlainen riepu kourassaan. Oikein sydäntä riipoi katsella pesutapahtu­maa, olisin mie­luummin ottanut sen pö­lyisenä ja pessyt itse. Mutta pesty mikä pesty, nyt ajoin virkailijan perässä poliisi­asemalle, sillä täy­tyi saada siirtokilvet, muuten en pääsisi läpi raja-asemalta. Niinpä se rekisteröitiin Kapkaupunkiin, johon Walvis Bayn alue kuului muo­dollisesti, ja etu- ja takaikku­noihin liimattiin paperiset rekisterikilvet, jotka olivat voimassa 10 päivää. Suoma­laiset siirtokilvet peitettiin pakkausteipillä. Kiittelin ystävällistä vir­kailijaa ja lähdin ajamaan kotia kohti.

En koskaan aikaisemmin ollut omistanut aivan tuliterää autoa, joten paloin halusta tutkia sitä vähän tarkemmin. Kaupungissa en kehdannut sitä tehdä, sillä autoni he­rätti muutenkin siellä huomiota, sillä tätä korimallia ei valmistettu Etelä-Afrikassa, josta kaikki Namibian autot olivat peräisin. Pidin silmällä mahdollisia sivuteitä jo­hon voisin ajaa ja pitää tutkimistauon. Tie Walvis Baysta Swakopmundiin seurai­lee meren rantaa, joten aluksi voimistuva kalan haju sai siitä mielestäni luonnolli­sen selityk­sen, mutta lopulta haju kävi sangen voimakkaaksi, joten otin ensimmäi­sen sivutien rannalle ja pysäköin. Joku leikkisä merimies oli sijoittanut sillin näköi­sen kalan autoni konepellin alle, ja siellä se nyt moottorin lämmetessä oli ruvennut tuoksuamaan. Olin kuitenkin niin innoissani uudesta autosta ja varsinkin siitä, että kaikki oli sujunut todella hyvin ja nopeasti, että en pannut tuota pikku pilaa pa­hak­seni. Mittarissa oli 66 kilometriä, siis varsin vähän ajettu peli. Päällisin puo­lin kaikki näytti olevan kunnossa. Muutama pikku naarmu tosin oli, ja epäilin nii­den synty­neen vasta autoa pestessä, mutta mitäpä tuosta, auto oli nyt tässä ja eh­jänä. Tutkittuani tarpeeksi aloin kääntää autoa ympäri kapealla asvalttitiellä, jol­loin etu­pää putosi pehmeälle hiekalle, ja hetkessä olivat vetävät pyörät kaivaneet itsensä syvälle hiekkaan. Auto oli pohjastaan kiinni asvaltin reunassa ja aikalailla etu­kenossa. Mutta en ollut edes saanut vielä tunkkia esille kun paikalle tuli lauma nuoria miehiä rannalta. He olivat eteläafrikkalaisia asevelvollisia, jotka olivat näh­neet tapahtuman ja tulivat auttamaan. Niinpä miesvoimin auto saatiin takaisin tielle. Yksin en olisi sitä millään saanutkaan, ei siinä olisi tunkki auttanut kun ei ollut lau­taa eikä lapiota. Pojat olivat kovasti kiinnostuneita autos­tani, ja mielelläni ja kiitol­lisena sitä heille esittelinkin. Jatkoin matkaa ja seuraava pysähdys oli taas raja-ase­malla, Etelä-Afrikan kopilla. Nyt, kuten monesti myöhemminkin, oli hu­pai­saa seu­rata tullimiehen ilmeitä kun hän ensin vanhasta tottumuksesta kävelee sen ikkunan luo, jossa odottaa kuljettajan istuvan. Tällä kertaa kuljettajan paikalla ei istunut ketään, ja rattikin näytti olevan apukuskin käsissä. Tietysti näitä heille aina silloin tällöin sattuu koh­dalle, mutta eivät ne niin jokapäiväisiä tapahtumia ole, ettei siitä kasvonilmeet edes vähän muuttuisi. Nyt kaikki sujui kuitenkin hy­vin, tarvittavat asiapaperit olivat kunnossa. Täytin maastapoistumiskaavakkeen ja matka jatkui Namibian kopille. Täällä meni vähän enemmän aikaa, koska auto oli vieraan maan rekisterissä väliaikaisilla kilvillä. Mutta he ymmärsivät kyllä, että kun kyseessä on maan ainoa syväsatama, niin sieltä tulee milloin mitäkin. Pääsin nope­asti jatkamaan matkaa. Pidin kiirettä, sillä en halunnut ajaa pimeässä tiellä vaani­vien pahkasikojen ja kudujen takia. Sanotaan, että pahkasika on niin kovaluinen, että joutuessaan au­ton alle se vie autoa kuin kuulalaakeri. Kudu taas on lähes hir­ven kokoinen anti­looppi, johon törmääminen tekee rumaa jälkeä. Nämä molem­mat ovat yleisiä villi­eläimiä sisä­maan ylängöllä. Namibin aavikolla niitä ei sentään ole. Ajelin reipasta vauhtia, muistaen kuitenkin että auto oli vielä sisäänajossa, jo­ten en joutanut pitä­mään taukoja päästäkseni ajoissa kotiin. Nyt kävi ilmi, että yksin ajaessa on vaikea ohittaa edelläajavaa, jos ratti on väärällä puolella. Kerta­kaikkiaan ei näe mitä on edelläajavan edessä. Onneksi liikenne oli hyvin hiljaista ja tie hyväpintainen ja suora. Ohituksessa joutui kuitenkin aina ottamaan pie­nen ris­kin, kun ei ollut apu­kuskia kurkkimassa edelläajavan eteen. Varsinkin rekka-auto­jen, joita päiväliiken­teestä on valtaosa, ohittaminen oli vaarallisen tun­tuista. Mutta millään en olisi viit­sinyt madella sitä 80-90 kilometrin tuntinopeutta,  mitä ne ajoi­vat. Hyvin matkasta kuitenkin selvisin, ja ennen pimeän tuloa olin taas hotel­lissa.  Myöhemmin kävi ilmi, että olin ollut onnekas autoni laivauksen suh­teen, kun mi­tään ei ollut varas­tettu tai autoa muuten kolhit­tu. Vaihdetangon nupit ja la­sin­pyyhkijän sulat olivat usein kadonneet laivamatkalla, ja Björnin Mersun yli oli reippaasti kävelty niin että katossa ja konepellillä näkyivät kengänpohjien pai­nu­mat.

 JA HELVETTI

Jos aamupäivä oli ollut lähes onnentäyteinen, niin ilta kyllä tasapainotti päivän sal­don, täy­dellisesti. Kävimme Yypeen kanssa syömässä Safarin ravintolassa, jonka jälkeen halusin lähteä ajelulle uudella autollani. Olin ostanut myös pullon hyvää viskiä, josta aioin tarjota harjakaisia myöhemmin illalla Finnellä. Päätimme ensin käydä toimistolla katsomassa onko kaikki hyvin, ja sieltä voisin soittaa Tuulalle Suomeen, että Audi on vihdoinkin perillä. Pysäköin toimistomme eteen, koska en uskaltanut jättää uutta autoa pimeälle pysäköinti­paikalle, semminkin kun siellä oli keskellä kirkasta päivää jo rikottu projektiautomme ikku­na ja yritetty varastaa ra­dio. Olin juuri saanut vaimoni langanpäähän ja muutaman sanan vaih­dettua kun pamahti. Katkaisin puhelun ja lupasin soittaa pian uudelleen, sillä tiesin mitä oli ta­pahtunut. Autoni päälle oli ajettu, nyt vain kiireesti katsomaan, kuinka pahasti. Autoni vasempaan etukulmaan oli peruutettu vauhdilla. Etulamppu oli tu­hannen säpäleinä, kone­pelti vääntynyt ja  vasen lokasuoja oli rutussa. Pahannä­köisiä terä­viä kulmia uuden auton pel­leissä. Peruuttajana oli nuorehko nainen, joka äitinsä kanssa oli menossa kaupungintalolla pidettävään konserttiin, jossa tytär soitti hui­lua. Jollei Yypee olisi ollut niin jyrkkänä, olisi­vat nämä ladyt vain heti jatkaneet matkaansa, sillä heidän autolleen ei ollut käynyt juuri kuinkaan. Saimme heidät uskomaan lo­pulta, että ei siitä nyt niin vain lähdetä, ja otimme ylös nimet, osoit­teet ja rekisteri­numeron. Jo tässä vaiheessa ilmoitti tämä topakka van­hempi buuri­nainen, että syy on meidän, koska katuun on maalattu pysäköimiskiel­tomerkki, heillä ei ole vakuu­tusta eivätkä he maksa mitään. Minä soitin poliisi­asemalle ja pyysin virkavaltaa saa­pumaan selvittämään tilannetta. Kun he kuulivat, ettei henki­löva­hinkoja ollut, eivät he joutaneet tulemaan paikalle koska oli perjan­tai-ilta ja puu­kot heiluivat Katutu­rassa. Tämän ajan Yypee oli keskustel­lut naisten kanssa ja  pyrki nyt lievästi hiilty­mään koska nämä hyväkkäät käänsivät päivänsel­vän asian päälaelleen. Niin naiset lähtivät ja me jäimme manailemaan tapahtunutta. Me­nimme kuitenkin vielä var­muuden vuoksi poliisiasemalle teke­mään asiasta kir­jalli­sen ilmoituksen. Siellä me jonotimme rosvojen ja rosvottujen se­assa jotta sai­simme asiamme paperille. Onnis­tuimme lopulta ja pääsimme aja­maan Finnelle, toi­nen etuvalo pimeänä. Nyt ei ollut kuitenkaan mitään syytä juhlia, mutta viski­pullo kuitenkin tyhjeni eikä tainnut yksi pullo riittääkään. Eniten jäi harmitta­maan se, että olisin kyllä jättänyt autooni parkkivalot päälle pysäköinnin ajaksi, jollei valo­jen päällejäämi­sestä varoittava summeri olisi ruvennut soimaan. "Olisit perkele jättänyt vaikka torven soimaan" sanoi Yypee synkkänä myöhemmin illalla. Tietysti olisin näin teh­nytkin jos olisin tiennyt mitä tapahtuu. Pohdimme asiaa monelta kan­nalta, ja pää­dyimme siihen tu­lokseen, että kyllä peruuttajan oli täytynyt nähdä autoni, sillä muuten olisi törmäys ollut täydellisempi kuin se oli. Tyttö oli vain ko­kematon ra­tissa ja kiirekin oli olevi­naan.

Ja niinhän siinä loppujen lopuksi kävi, että päälleajajalta en saanut penniäkään, vaan mak­soin kaiken itse. Kirjoitin hänelle kirjeen, jossa esitin vaatimukseni, mutta hän palkkasi asi­anajajan joka vastasi, että  syytetty myöntää tapahtuneen mutta kiistää pysäköintikieltoon vedoten korvausvaatimukset. Kävin itsekin asi­anajajan luona, mutta hänen neuvonsa oli: voin viedä asian oikeuteen, jolloin juttu käsitellään n. vuoden kuluttua, ja lopuksi tyttö maksaa vahingoistani 60 % ja loput maksan kui­tenkin itse, joten hän ei suosittele. Ilokseni tämä asianajaja, buuri muuten hänkin, ei veloittanut tästä neuvostaan mitään. Liekö ollut läheistäkin su­kua syylliselle? Kai­ken huipuksi Harri näki seuraavalla viikolla paikallisessa  buu­rien lehdessä, Repub­likein'ssä, neljälle palstalle vedetyn kirjoituksen, jossa herrat Pekkala ja Hokkanen "van die Finse ambassade" olivat pienen mitättömän kolarin seurauk­sena pidättä­neet ja uhkailleet kahta viatonta ja hyvämaineista naista Wind­hoekissa. Eli jos aion aiheuttaa jotain seuraamuksia, niin kyseessä on diplomaatti­nen konflikti, koska tämä on buurien, ei ulkomaalaisten kaupunki.

Kesti kuukausia, ennenkuin opin alistumaan tappiooni, ja meni puoli vuotta en­nen­kuin olin saanut autooni uuden lampun Saksasta ja pellit oikaistua ja maalau­tettua. Onneksi sain sen kuitenkin vajavaisenakin heti rekisteröityä Windhoekiin. Toisi­naan vaadittiin ensin katsas­tustodistus paikallisesta katsastuskonttorista, jotta voi rekisteröidä, mutta aina sitä ei vaa­dittu. Enhän olisi voinut katsastuttaa autoa josta puuttui toinen etuvalo. Lohdutus tuntui kuitenkin laihanlaiselta. Auton mat­kamit­tarissa oli 587 kilometriä kun siitä tuli "kolariauto".  

KOTI-IKÄVÄÄ

Kun minä kotoani läksin oli edessä ero vaimosta viideksi kuukaudeksi ja pojas­tamme Mitristä kahdek­saksi. Pääsiäispyhät oli juuri saatu kotona vietettyä. Mitri makasi Tilkan sotilassairaalassa nilkkaleikka­uksen jäljiltä telottuaan jalkansa ar­mei­jassa. Äitinikin odotti leikkaukseen pää­syä, eikä taudin laadusta ollut täyttä sel­vyyttä. Mieli ei ollut erityisen kevyt, varsinkaan kun en tiennyt mihin olin joutu­massa. Olin viimeiset viikot ennen lähtöä kotona ja työpaikalla aika lailla her­mos­tunut, eikä ajatus tahtonut pysyä koossa. Paikan päällä kaikki kuitenkin oli odotet­tua paremmin, jos nyt olin osannut mitään erityistä odottaakaan. Ainakaan käär­meitä eikä skorpioneja ollut läheskään niin paljon kun työkaverit olivat ar­velleet. Aika lähti sol­jumaan omaa verkkaista tahtiaan. Illat hotellihuoneessa olivat toisi­naan pitkäveteisiä, pelailtiin Yypeen kanssa korttia tai katseltiin paikallisia tele­vi­siolähe­tyksiä. Tanssiravintoloita ei kaupungissa ollut yhtään. Katuturassa oli kau­pungin ainoa disko, mutta meno oli siellä niin villiä, ettei siellä uskaltanut käydä kuin suurella joukolla. Yypee teki usein hotellihuo­neessa iltaisin kirjallisia töitä. Kirjoitinkin kotiin, että huvituksia on tasan kaksi, syöminen ja suihkussa käynti, ja illan kohokohta on, kun saa päättää kumpi on ensin. Kirjoitin kotiin viikottain. Kä­vimme iltaisin kaste­lemassa niin sanotun Pekkalan talon nurmikoita ja seura­simme, miten remontti edistyy siellä. Pelattiin tennistä. Usein istuttiin iltaa Fin­nellä, koska Leena teki erinomaisia ohukaisia, - "äiti keittää lettuja" kuten Mimma sa­noi. Joskus ryypiskeltiin. Tätä se oli al­kuai­koina. Toisinaan otimme osaa johon­kin isompaan tilaisuuteen, kuten kan­sainväli­nen ur­hei­luiltapäivä tai Lauri Kankaan läksiäiset, jotka molemmat järjes­tettiin suurlä­hetti­lään virka-asunnossa. St. Pauls Collegen, roomalaiskatolisen kir­kon ylläpi­tämän koulun myyjäiset oli kaupungissa iso tapah­tuma, josta mieleeni jäi erityi­sesti Irish Coffee teltta ja saksalaistyyli­nen oluen juonti. Vappu meni juhla­humussa yh­dessä muiden suomalaisten kanssa, joita saa­tiinkin kokoon yli 20 henkeä sillä kertaa. Tästä seurasi se, että minut ja Björn va­pautettiin Vapunpäi­vän virallisista tilaisuuksista Katuturassa ja valtuu­tet­tiin lap­sen­likoiksi Mimmalle. Mikä olikin oikein hyvä, sillä siellä oli ollut perinneruoka­päi­vät, vuo­hensisälmys­keittoa pääruuaksi. Näin sitä ainakin Leena jälkeen­päin ku­vaili. Meillä oli sentään sillivoileipiä ja olutta. Juhannus oli vaikea paikka, ja tuol­loin tunsin oikeastaan ai­noan kerran niin suurta koti-ikävää, että tuli itku. Istuim­me Finnen pihalla ko­vassa tuules­sa, ja hiekka pöllysi joka puolel­la. Oli aika kolea päivä muu­tenkin. Vaikka aurinko paistoi­kin täydeltä terältään se ei lämmit­tänyt, koska oli keskitalvi paikal­lista aikaa. Grillasimme tilapäisgril­lissä lihaa ja makka­roita, mutta hiekka ratisi hampaissa niitä pureskellessa. Kun ei oikein voinut syödä niin piti sit­ten juoda sitä enemmän. Kun sitten pantiin radiosta soimaan mu­kanani tuoma Ge­org Otsin "Saarenmaan valssi", en pystynyt pidätte­lemään kyyneleitäni. Sen tunsi yht­äkkiä sisällään, että nyt ollaan kaukana kotoa. Vakavina näyttivät siinä muut­kin kuunte­levan. Sama toistui seuraavana juhan­nuksena, vaikka kaikki oli silloin jo paljon paremmin, Tuula oli tullut, oli läm­mintä ja tyyntä ja iloinen suoma­laisseurue ym­pärillä. Mutta se oli tuo "Saarenmaan valssi", mikä aiheutti moisen tunteenpur­kauksen, mille en voinut mitään. Vaikutus oli kylläkin lyhytai­kainen, se ei toiminut kuin juhannus­aat­tona, soittelin sitä kasettia jos­kus muul­loinkin, mutta silloin se oli vain yksi kappale muiden jou­kossa.

DIAZ STREET 164

Pitkällisen etsiskelyn jälkeen päädyin vuokraamaan talon Suiderhofin kaupun­gin­osasta rau­hallisen kadun, Diaz Streetin varrelta. Neuvottelut talon omistajan, herra Van Rensburgin kanssa su­juivat leppoisasti, sillä hän auliisti lupasi tehdä ne pikku kor­jaukset joita ta­lossa oli tehtä­vä. Osan hän teettikin, mutta osa jäi Harrin tehtä­väksi, sillä vaikka puhelimessa sai vasta­uksen: kyllä, korjataan heti huo­menna, niin mitään ei tapah­tunut. Lopulta ei itse herraakaan löytynyt enää mis­tään. Omistaja oli iältään alle viisikymppinen, hyvin tumma mutta kuitenkin val­koinen mies. Kovin luotettavalta hän ei alunalkaenkaan vaikuttanut. Kuvaavaa oli, että olimme ehtineet asua vasta muutaman päivän talossamme, kun sähkölaitos katkaisi siitä sähkön. Olin kyllä tehnyt oman liittymissopimuksen, mutta entistä maksamatonta sähkölas­kua oli ollut toista tuhatta randia, josta ei ollut tietoa so­pimusta tehdessäni. Saimme sähköt kuitenkin nopeasti selviteltyäm­me asiaa omistajan kanssa. Hän sentään ymmärsi sen, että kyllä talossa sähköt pi­tää olla.

Osa vastoinkäymisistä oli myös piharakennuksen asukas Carol, ehkä 25 vuotias nuori val­koinen nainen, jolla kävi paljon vieraita. Hänestä koitui myöhemmin mo­nen­laista kiusaa ja harmia, erityisesti hänen kahdesta pikkuisesta sekarotuisesta koi­rastaan ja ystävistään. Tie hänen asuntoonsa kulki makuuhuoneemme ikkunan ohitse, ja vieraat kulkivat myös yöai­kaan.

Talo sinänsä oli mukava, ja kalteritkin olivat jo valmiina kaikissa ikkunoissa. Tilaa oli eh­kä 150 m2, makuuhuoneita oli kolme, mikä oli meille liikaa, joten vain yksi niistä kalustettiin. Mutta jos halusi talon hyvältä alueelta, ne olivat vähin­tään tä­män kokoisia. Erityistä arvoa annoimme tilavalle ja suojaiselle, kalteriovin varus­te­tulle katetulle patiolle, jossa kuumim­man ajan käytännöllisesti katsoen asuimme­kin. Söimme, luimme tai vaan oleilimme kuun­nellen radiota tai kas-kas sirkkojen lopu­tonta sirinää. Oli mukava istus­kella, kun trooppinen sadekuuro paukutti kat­topeltiä tai ukkosmyrsky sattui il­tayöstä. Keittiö oli täysin nykyaikainen keraami­sine liesi­neen ja erilli­sine uunei­neen. Pyykinpesukonekin oli. Koska olin nähnyt Pekkalan ta­lossa sekä myös van­hassa toimistossamme, että torakka on täällä ylei­nen kotieläin, pää­timme varmuu­den vuoksi myrkyttää myös oman keittiömme. Ostimme pullon sumutetta ja huis­kimme kaikki keittiön kaapit myrkyllä. Kun to­rakat sitten lähtivät liikkeelle, niitä tu­li­kin kaappien alta ja kaikista mahdollisista raoista lattialle lähem­mäs sata, kaiken kokoisia, - suurimmat yli kolme sentti­siä. Siinä ne henkitoreissaan sät­kyttelivät lattialla, josta la­kaisimme ne jätesankoon ja sumutimme ne hengiltä. Varjopuolena talossa oli ko­kolattia­matto joka huo­neessa. Wall-to-wall carpet oli asumisen viimeinen sana Namibiassa. Kylmänä vuodenai­kana siitä oli jonkunlainen ilo paljasjalkai­selle, mutta silloin se muodosti kävellessä staattista säh­köä, koska ilma oli hyvin kui­vaa. Tartuitpa mihin tahansa metalliesi­neeseen, niin aina tuli lievä sähköisku, pi­meässä ne jopa näkyivät pieninä sala­moina. Ylipäätään se pölysi ja oli vaikea pitää puhtaana. Mutta taloa ympäröi ti­lava tontti, jolla oli, kuten sanottu, pie­nempi ra­kennus, jossa oli  palvelusväen asunto ja kaksi erillistä autotallia. Aluksi pihalla oli pari autonromua, mutta pitkäl­listen keskus­telujen jälkeen omistajan kanssa ne hä­visivät, ja sain toisen tallin käyttööni. Talli tai aurin­kosuoja onkin tässä ilmastossa välttä­mättömyys, sillä jos auto seisoo keskipäivän paisteessa muutaman tunnin niin rat­tiin ei voi ilman käsi­neitä koskea, niin kuuma se on. Ja auton sisä­läm­pötila on sen mukainen. Tontilla oli myös he­delmäpuita; sitruunaa, persikkaa, ap­pelsii­nia, viiku­naa ja yksi joka tuotti erittäin runsaasti makeita, kar­hunvatukan nä­köisiä marjoja. Sanoimme sitä mulperiksi, emme tienneet, mikä se oikeasti oli. Tuo­reille viikunoille, joita puu tuotti kymmeniä kiloja, emme keksineet mitään käyttöä, koska ne ovat verrattain mauttomia ennen kuivattamista, emmekä osanneet niitä kuivattaa. Appelsiinit ja sitruunat sensijaan osasimme tarkkaan käyttää hyödyksi, ja puutarhurimme oli myös suuri appelsiinien ystävä. Puutarhassa oli myös maahan kaivettu kaste­lu­jär­jestelmä hedelmäpuita varten, josta koirat erityisesti pitivät. Nii­den mie­li­puuha oli järsiä suuttimet poikki pui­den juurilta, jo­ten niitä sai alitui­seen olla uu­simassa. Etupihalla oli pieni nurmik­ko ja kaksi komeaa, moni­haa­raista jaka­ran­daa, jotka kukkiessaan loka-marras­kuussa antoivat sinisen sävyn ko­ko tie­noolle. Jaka­randa kukkii ennen lehtien tuloa ja sen kukkaterttu muodostuu kymme­nistä kis­sankellon näköisistä kukista ja terttuja on yhdessä puussa tuhat­määrin. Valitetta­vasti ne myös varisevat lopulta alas, jolloin kertyy jätesäkeit­täin kukka­silppua pois­kuljetet­tavaksi.

Tämä oli siis talomme puolentoista vuoden ajan, jossa viihdyimme erinomaisesti. Puhelimen saimme nopeasti, muutamassa viikossa. Televisiota meillä ei ollut en­ne­kuin Pekkalat pala­sivat Suomeen ja ostin sen heiltä. Naapureina meillä oli van­hahko buuripa­riskunta toisella puolella ja toisella puolella oli iso rakentama­ton, akaasioita  ja korkeaa heinää kasvava tont­ti, jota vasten meillä oli tukeva muuri. Useimmat ka­dun asukkaat olivat buureja, mutta joukossa oli myös muutama sak­saa kotikielenään puhuva perhe. Kaksi mustaa per­hettä asui myös katumme halli­tuksen talois­sa, ja heidän ta­lonsa tunsi siitä, että piha oli pelkkää hiekkaa, koska he eivät pitäneet mistään vihre­ästä tai kukki­vasta. Mutta myös heillä, kuten muil­lakin ka­tumme asukkailla, oli vähintään kotiapulai­nen, joka piti lapset kurissa ja talon siis­tinä. Monilla oli myös puutarhuri. Me emme katso­neet kotiapulaista tarvitse­vamme, koska Tuula valmisti ruuat ja sii­vosi saa­dakseen edes jotenkin ai­kansa ku­lumaan. Istutimme pihalle myös ko­meita ruusuja silmän iloksi ja Carolin koirien mieli­harmiksi.

Olimme jo asuneet yli vuoden, kun eräänä päivänä ihmisiä rupesi uteliaina kurk­ki­maan pi­hallemme, ja lopulta jotkut tulivat jopa sisälle kysyen, saavatko he vähän katsella. Heti ar­vasimme, että talo oli nyt menossa myyntiin, koska vuokraisäntää ei enää aikoihin ollut saanut kiinni mistään, ja vuokrankin haki ai­na joku muu, val­ta­kirjalla tosin. Lopulta tuli eräs herrasmies ilmoittamaan, että sinä ja sinä päivänä on talomme pakkohuutokauppa. Sitä ei kuitenkaan ollut, sillä edellisenä päivänä oli herra van Rensburg maksanut velkan­sa, kenelle sitten lie­neekin ollut velkaa. Tästä taas ei kulunut kuin muutama viikko, kun kuulimme naapureilta, että nyt talon omistaja on kuollut, sydänkohtaukseen, sanottiin. Emme tulleet tietä­mään, mihin hän oikeasti kuoli, mutta jatkoa seurasi vielä.

Namibiassa on tapana julkaista lehdessä oikeuden käynneistä yksityiskohtia, sa­moin kuin myös testamentit ja perunkirjoitukset. Lehdestä kävi ilmi, että vaina­jalta oli jäänyt huomattavan suuri omaisuus, eikä testamenttiä ollut löyty­nyt. Joten talo jäi hänen alaikäisille lapsilleen, jotka asuivat äitinsä kans­sa kadun toisella puolella ta­loamme vasta­päätä. Saimme siis asua kotonamme sopi­muskautemme loppuun asti. 

STEFI

Meillä Windhoekin suomalaisilla kehitysyhteistyöläisillä oli yhteinen puutarhuri, Stefi, joka varsinaisesti oli ollut Harrin apumiehenä remonttitöissä, mutta vähitel­len siirtyi hoi­tamaan pihojamme, kun Harri ei enää saanut työlupaansa uusittua ja jou­tui lähtemään pois maasta. Näin työllistimme Stefin - päivä kulla­kin ja Finnellä kaksi. Tämä isokokoinen ja iloluontoi­nen nuorimies, joka muu­tamia vuosia sitten oli tullut Ambomaalta pääkaupunkiin työnhakuun, teki puutar­hatöitä tai mitä mil­loinkin hänelle tehtäväksi osoitettiin. Päiväpalkkaa mak­soimme noin 40 markkaa, ja sen lisäksi hänelle annettiin ruoka ja juotava talon puolesta. Palkka oli vähän pa­rempi kuin siellä muuten oli tapana maksaa. Joskus työn tekemi­sen selit­tämi­seen tahtoi mennä enemmän aikaa kuin jos sen olisi tehnyt heti itse, koska kielitai­dolla ei Stefiä oltu siunattu. Merkilliseen tapaansa hän lausui ällät ärri­nä ja päin­vastoin. Oli siis Halli mutta Kalle oli jostain syystä Karro. Joskus oli vaikea tietää mistä puhut­tiin, mutta jos ei ymmärretty niin asia kuitattiin nau­rulla ja sillä siisti. Stefi asui al­kuaikoina Katuturassa, mutta myöhemmin hänelle annettiin asuttavaksi pro­jektin toisen, Lehtosten talon, palvelusväen asunto Leutwein Strassella. Se oli pieni kop­pero mutta jossa oli kuitenkin oma käymälä. Meidän suomalaisten puolta hän piti tiukasti jopa omiaan vastaan. Lehtosten talon pihalle oli kerran pystytetty iso teltta muutamaksi päiväksi kokei­lumielessä, ja joka oli nyt kiinnittänyt ohi­kul­ke­neiden jouto­miesten huomiota. Stefi oli kuullut heidän suunnitel­mistaan ai­dan yli sen ver­ran, että va­roitti Mattia, että teltta lähtee ensi yönä kävelemään, on pa­rasta korjata se pois. Merkillistä on että Stefin pikku asuntoon murtauduttiin ja varas­tettiin mat­karadio ja keit­tolevy, lähes hänen koko maallinen omaisuutensa, mutta meiltä, joilla olisi ollut paljon enemmän vietävää, ei keneltäkään kotoa va­rastettu mitään. Eräänä iltana soitti Lehtosten naapuri, iäkäs vanharouva meille kotiin ja sanoi, että hänen ovellaan on musta mies joka haluaa että minä tulen heti sinne. Arvasin, että ky­seessä on Stefi ja ih­mettelin mitä ihmettä on tapahtunut. Perillä selvisi, että Matti ja Hilkka olivat aamulla läh­teneet Swakopmundiin, mutta eivät olleet kytkeneet ta­lonsa hälytysjärjestelmää päälle. Sen päälläolon näki talon ulko­seinässä olevasta pie­nestä punaisesta lampusta, joka ei tosiaan­kaan nyt pala­nut. Stefi tiesi että mi­nulla on avain ja osaan kytkeä hälytyksen päälle. Kiittelin häntä ilmoituksesta ja hän näytti kovin iloiselta kun lamppu taas paloi. Stefi kulki työ­matkansa kävel­len, (joskus jopa juosten) säästääkseen muutaman randin linja-au­tomak­suissa, jo­ten päätimme yhteistuumin ostaa hänelle joululahjaksi polkupyö­rän. Pyörä oli Intiassa valmistettu, Hero merkkinen, eikä se maksanut paljon.

Li­säksi ostimme metrin erit­täin vahvaa kettinkiä ja annoimme suomalaisen Abloy lu­kon, joten omaisuus oli turvattu. Ihmettelimme kuitenkin, kun hän ei ottanut run­gon suo­jana olleita kupla­muoveja pois, huomautinkin niistä hänelle, kunnes ym­märsin, että vain uusissa pyörissä voi olla suoja­muovit. Kai ne lopulta itses­tään kuluivat pois.

Monet asiat olivat hänelle uusia ja outoja. Niinpä esimerkiksi hän ei millään tahto­nut ymmärtää, että sähkökäyttöistä ruohonleikkuria ei voi pestä vesisuih­kulla, ei ai­nakaan jos töpseli on vielä seinässä. Ja pieni matkaradio, silloin kun se vielä hä­nellä oli ja jota hän kuljetti aina mukanaan, tuli hänen mielestään aina auki olles­saan olla täysillä auki. Stefi ei suostunut syömään perunaa, vaan väitti että hänen vat­sansa tulee siitä kipe­äksi. Emme olleet koskaan kuulleet, että peruna voi ai­heuttaa vat­sa­vaivoja, ja nai­set yrittivät taivuttaa hänen mieltään ja todistella, että on mahdotonta että vaivat johtuisivat perunasta. Mutta hän piti pään­sä, ja niinpä oli keitettävä joko riisiä tai makaroo­nia, jota kyllä tietysti sitten it­sekin söimme. Kukaan suomalaisista ei osannut val­mistaa mahango-puuroa, hä­nen perinneruo­kaansa. Mutta työasiat tuli­vat kyllä useimmiten hoidettua, kun vähän pi­dimme sil­mällä mitä hän puuhasteli. Varsinkin oksien leikkaamista piti vahtia silmä kovana, muu­ten puusta ei jäänyt kuin runko jäljelle. Pidimme hänet työllis­tettynä, vaikka työtä ei joka päivä oikein olisi ollut­kaan.

Kerran kuljetin Stefiä Finneltä kotiinsa kaupunkiin ja ajelimme hiljakseen ikku­nat avat­tuina. Yhtäkkiä hän päästi hirvittävän huudon ja hyökkäsi ylitseni avoi­meen ik­kunaan nyrkki pystyssä. Olin saada halvauksen, mutta Stefi vain tervehti omalla kielellään kadul­la kävele­vää tuttavaansa. Oli varmaankin tärkeätä näyttää, että tässä sitä vaan Audin etu­penkillä is­tutaan näin lauantai-iltana.

SEURAPIIRIELÄMÄÄ

Alkuaikoina olimme ystävystyneet Finnen perheen kanssa, ja vietimme siellä usein iltaa. Jos olo tuntui yksinäiseltä voi aina mennä Finnelle katsomaan, tapahtuiko siellä mitään. Yleensä tapahtui. Jos muuten näytti rauhalliselta saivat Leena ja Björn kyllä kaksistaankin aikaan tarvittaessa sellai­sen mekkalan, että sivullisia hir­vitti. Kerran tuli kiistaa, tuleeko Stefin panna pihalaatat pitkittäin vai poikittain. Neuvottelun ääni kohosi sellaiselle tasolle, että Stefikin meni jo kalpeaksi, ja me Harrin kanssa katselimme vapaata pakotietä. Yhtäkkiä Björn sanoi kuitenkin ta­pansa mukaan täysin rauhallisena " eläpäs vaimo nyt huuda, laatat pannaan näin". Riita loppui siihen eikä asiasta enää puhuttu. Björnin työpaikka oli metsäministe­riössä eikä siellä työskennellyt muita suomalaisia. Leena kyllä seurallisena ihmise­nä helposti tutustui Windhoekissa tapaamiinsa, pohjois-Namibiassa työskenteleviin suomalaisiin, ja usein tarjosi yösijaakin näiden käydessä pääkaupungissa asioillaan. Myös muissa Afrikan maissa työskentele­viä Björnin työtovereita kävi heillä usein kylässä. Joten heidän talostaan tuli eräänlainen kokoon­tumispaikka, ilman että hei­dän suostumustaan kysyttiin. Ehdotinkin joskus hankittavaksi seinään isoa julis­tetta: "Windhoekin vanhin suomalainen majatalo, perustettu 1991".

Illat kuluivat heittäen englantilaisittain tikkaa, korttia pikku kolikoilla pelaten tai muuten vain is­tuskellessa. Varsin suosittu ajankulu oli väitellä, mitkä pimeällä tai­vaalla loistavista miljoonista tähdistä olivat ne neljä, jotka muodostivat sen kuului­san, mutta näöltään melko vaatimattoman Etelän Ristin.

Vasta lokakuussa, kun vai­momme ja muut suomalaiset olivat saapuneet, pääsivät Finnet meistä rauhaan ja saivat itsekin paikkoja missä kyläillä.

Ainakin viikonloppuisin, mutta usein viikollakin käytiin suomalaisten luona piipah­tamassa, joten yhteiselämä oli varsin tiivistä. Joskus tuli pientä riitaakin, eihän kai­kista asioista päästy yksimieli­syyteen. Ehkä näistä riidoista jäi mielenpohjalle jotain kytemään, sillä aikaa myöten alettiin pitää toisista ihmisistä enemmän kuin toisista, vaikka kaikkien kanssa oli pakko tulla toimeen. Tämähän on tuttua psy­ko­logiasta, sen nimi on retkikuntatauti, tai nykyisin kai puhutaan henkilökemiasta. Kun on pit­kän aikaa tekemisissä saman pie­nen ihmisryhmän kanssa, saavat merki­tyksettömät asiat luonnottomia mittasuh­teita, ja joku tapa tai pikku­asia voi ärsyt­tää suun­natto­masti.

Kerronpa omakohtaisen esimerkin kuinka se käy: Yypeellä oli kaksi musiikkika­set­tia, Arja Saijonmaa ja Tapani Kansa. Niitä soitettiin usein, koska jotkut pitivät näistä lauluista. Ei minullakaan aluksi ollut kovin paljoa niitä vastaan. Mutta kun kerran tulin huomauttaneeksi, että soitetaan nyt välillä jotain muutakin, käänsi Yy­pee vain  kasetin toi­sen puolen soimaan. Raivostuin heti silmittömästi ja läk­simme välittömästi kotiin. Meni jonkun aikaa, ja asia oli mieles­täni jo unoh­dettu. Mutta kerran illanistujaisissa joku kysyi hitaasti ja harkiten: "Kalle, pan­naanko Kansaa vai Saijonmaata soimaan?" Siitä oli siis puhuttu. Ehkä kysyjä teki sen lei­killään, käsit­tämättä kuinka kertakaikkiaan kyllästynyt olin näi­hin lauluihin, mutta seurauksena oli taas, että menetin malttini. Nyt he ainakin tie­sivät, millä meikäläi­sen saa suuttu­maan. Näitä sa­mantapaisia asioita oli lukemat­tomia, mutta aina ne eivät menneet yli kipukynnyksen. Useimmat orastavat potu­tuksen aiheet saatiin pois päiviltä puhuen, joskus jopa huutaen, mutta ne selvisi­vät. Muistaak­seni tämä oli ainoa kerta kun meillä Yypeen kanssa tuli isompi riita, vaikka olimme päivit­täin tekemisissä toista vuotta. Muutamille muille suutuin kyllä useammin. Välillä ih­mettelinkin, kuinka juuri minä olin aina riidan toisena osapuolena!

Tuulalla on samantapaisia kokemuksia tiiviistä yhteiselosta. Hänen kohdallaan ti­lanne kärjistyi siitä, että hän oli ainoa suomalaisrouvista, joka ei suostunut aja­maan autoa. Ei ollut ajanut Suomessakaan enää vuosikausiin. Tuntui kuitenkin siltä, että häntä nyt painostettiin tarttumaan rattiin. Niinpä kerran, kun joku otti asian taas puheeksi hän kimpaantui ja sanoi, että "helketti, hän ei ole tässä kenen­kään kyytiä norkoilemassa, kyllä hän voi yhtä hyvin olla päivät kotonakin", ja niin taas meitä vietiin. Eihän ajamattomuus tosiaan ollut tasapuolista eikä reilua, koska muutkaan Leenaa lukuunottamatta eivät mielellään siellä ajaneet. Windhoekissa ei päässyt mihinkään ilman autoa, ja jos rouvat halusivat päi­vällä mennä jon­nekin, auto oli välttämätön. Tuula kävi kerran kävellen kaupassa, mutta jokainen ohiaja­va pysähtyi ja tarjosi kyytiä, täällä ei valkoinen nainen kävele yksin kauppakassien kanssa muualla kuin kaupungin keskustassa, siihen ei ole to­tuttu.

Pieniä riitoja siis oli, mutta täällä ne eivät saaneet sellaisia mittasuhteita kuin esi­merkiksi Tansanian "Onnelassa" oli aikoinaan suomalaisten keskuudessa tapahtu­nut.

KÄYPÄLÄISIÄ

Aappo Halonen, atk-insinööri, oli useaan eri otteeseen muutamia kuukausia toi­mis­tossamme rakentamassa atk-verkkoa ja virittämässä tietokoneita. Aapeli ja Pena innostuivat ostamaan "mountain biket", monivaihteiset maastopyörät, joilla he aje­livat kaupungin ympäristön kukkuloilla. Eräällä tällaisella retkellä sattui on­netto­muus, jossa olisi voinut käydä huonom­minkin kuin lopulta kuitenkaan kävi. Jyr­kässä alamäessä Aapon pyörän etupää tök­käsi kiveen, ja Aappo teki voltin eteen­päin pyöränsä kanssa päätyen erittäin terä­väpiikkiseen repivään pusikkoon. Otsa oli kolahtanut mylläkän aikana kiveen, joten verta tuli joka puolelta ja mies oli vaatteet riekaleina ja puolittain tainoksissa. Pena talutti loukkaantuneen ihmis­ten ilmoille, ja lähti hakemaan autoa, Aapeli jäi istumaan maantien pientareelle. Ensimmäisenä paikalle saapui nuori nainen, joka totesi kotinsa edustalla istuvan verisen miehen ulkomaa­laiseksi, lausui muutaman sanan suomeksi ja yllättyi, kun vieras vastasi samalla kielellä. Maailma on pieni kun sikseen tulee. Paikalle oli osunut Atti Bun­ger,  joka asui Windhoekissa saksalaisen miehensä kanssa, joka työskenteli Saksan lähetys­tössä. Kuljetus järjestyi nopeasti paikalliseen sairaalaan, jossa Aapeli kursit­tiin taas kokoon. Myöhemmin Aapeli väitti naureskellen, että leijona oli hänet raa­dellut, mikä olisi ollut ehkä uskottavaakin, ellemme olisi tien­neet, mitä oli tapah­tu­nut. Arvet olivat komeat, mutta myöhemmin ne paranivat aika hy­vin. Aapeli teki viikonloppuisin junamatkoja Lüderitziin ja Swa­kopmun­diin, joista me vakituiseen siellä asuvat olimme monesti haaveilleet, mutta teke­mättä ne meiltä jäivät. Hän myös autoili ylös pohjoiseen sellaista reittiä, jota mekin olimme kyllä joskus suunni­telleet ajavamme, mutta aina päätyneet ajamaan pitkin nopeinta mah­dollista, eli as­valtti­teitä pitkin. Miksi ne lähettävät Suomesta liian in­nokkaita nuoria miehiä tänne meidän harmiksemme?

Toinen usein toimistossamme vieraillut atk-mies oli Hannu Kairakari. Hän toi ker­ran pyynnös­täni tuliaisiksi paketin suomalaista lenkkimakkaraa, josta olin pitkään haaveillut. Aivan vastaavaa ei saanut paikallisista kaupoista. Söimme Tuulan kanssa sen salaa, koska ei siitä olisi ollut useammalle jakaa. Kyllä uunilenkki vain on poikaa, kun tarpeeksi kauan on ollut sitä ilman. Hannu myös salakavalasti anasti minulta Namibian suomalaisten tikanheiton kuninkuustittelin pysyttelemällä irti al­koholipitoisista virvokkeista, joita kilpailun aikana oli yleensä tapana juoda. Tämä luvallinen douppaus kuului oleellisena osana tikanheittoon, sen olimme näh­neet te­levisiosta. Jos se oli kohdallaan, tuli hyviä tuloksia, mutta liian vähäinen tai varsin­kin liialli­nen oli tu­hoisaa tuloksille. Näin menetin viekkaudella ja vääryydellä muo­visen kruu­nun, joka oli ollut mestaruuden merkkinä hallussani jo jonkun ai­kaa. Ja Hannu kyllä muisti muistuttaa, kenellä se nykyisin oli, - kas kun ei pitänyt työssä­kin sitä pääs­sään.

Finnellä tapasimme kerran nuoren suomalaisen pariskunnan, jonka sijoituspaikka oli Angolan pääkaupunki Luanda. He olivat lyhyellä lomalla Windhoekissa, ja Leena oli tavannut heidät kaupungilla ja kutsunut kylään. Angola eli tuolloin ly­hyttä rauhan aikaa kahden ankaran sodan välillä, ja sinne oli lähetetty myös suoma­laisia kehitysyhteistyöläisiä, vaikka se yleisen käsityksen mukaan oli silloinkin "hard ship", kova paikka. Ainakin hinnat hipoivat pilviä, sillä lautasellinen tavallista spa­gettia saattoi maksaa satakin US dollaria hotellissa, ja juuri mikään ei toiminut edes pääkaupungissa. Tämä mukavantuntuinen nuoripari oli asettunut asumaan Kalahari Sands hotelliin, ja rauhallinen kaupunkielämä tuntui heistä rauhoittavalta kuumei­sen Luandan jälkeen. Heille oli sattunut hauska väärinkäsitys, mikä kyllä saattaa Afrikassa sattua kenelle tahansa, jos tulee maasta, missä rahaa on kannettava mu­kana kassikaupalla mennessään maitokauppaan. Olivat antaneet Sandsin portierille laukunkantamisesta juomarahaa 70 randia, noin 140 markkaa. Portimo oli katsonut kummissaan näitä  nuoria, ja palauttanut 20 randin setelin mutta pitänyt itse viisi­kymppisen. Olihan siinä tippiä jo siinäkin.

Valtiosihteeri Martti Ahtisaari kierteli keväällä 1992 Namibiassa, sillä hänet oli juuri valittu maan kunniakansalaiseksi, ja hänet tunnuttiin muistavan täällä hyvin. Hän kävi myös tutustumassa työhömme ja toimistoomme. Virallisten tilaisuuksien vastapainoksi hänelle oli järjestetty Vapunpäivä vapaaksi, ja oli sovittu, että se vietetään suomalaisseurassa Finnellä, jonne oli kutsuttu kaikki Windhoekin suoma­laiset. Me olimme kuitenkin Tuulan kanssa sopineet menevämme Vapuksi ranni­kolle, koska halusimme hetkeksi irti kaupungin hälinästä. Opetus: tarkkaile lähim­mäisiäsi ja ota tilaisuudesta vaarin, sillä etukäteen ei voi tietää, kenestä tulee Suo­men seuraava presidentti.

NAAPURIN BRAAI

Emme olleet asuneet montakaan viikkoa talossamme, kun vastapäisen talon rou­va, jonka tiesimme olevan talomme omistajan entinen puoliso, tuli kutsumaan meitä puutarhajuh­liinsa. Varsinainen syy oli paikallinen "neighbour watch" järjes­telmä, johon myös meidän toivottiin liittyvän. Lisääntyvien varkauksien ja asun­tomurtojen takia olivat useimpien katu­jen asukkaat perustaneet vartiointijärjestel­män, jolla pi­dettiin silmällä ketä kadulla liikkui ja mitä ylipäätään oli tapahtumassa. Täällä ei toistaiseksi vielä oltu jouduttu muissa Afrikan maissa yleiseen yövartija-käytän­töön. Joka talossahan oli kyllä koira ellei useampikin, jotka sitten joskus yöllä in­nostuivat kaikki haukkumaan satunnaista ohikulkijaa tai vapaana juok­sevaa koiraa kuorossa, jolloin nukkumisesta ei tullut mitään. Silloin oli paras kurkistaa ulos ik­kunasta, kuka oli liikkeellä. Koirilla oli jonkunlainen oma järjestel­mänsä, valkoisia kulkijoita ne eivät niinkään haukkuneet. Harva valkoinen tosin kulkikaan jalkaisin, ei yöai­kaan ainakaan. Monilla naapureilla oli myös kanoja ja kukkoja, jotka puoles­taan herättivät aamuisin kiekumisellaan turhankin varhain. Myös ka­ne­ja oli monilla pihalla häkissä, ei lemmikkeinä vaan tositarkoituksella.

Niinpä sovittuna lauantai-iltana menimme naapuriin mukanamme omat lihavartaat, makka­rat ja pullo viiniä. Näin oli sovittu, sillä kutsut olivat osittain nyyttikestien luon­teiset. Puutarhaan kerääntyi vähitellen asukkaita useimmista katumme talois­ta, yli 30 henkeä kui­tenkin. Ehkä he olivat uteliaita näkemään uudet naapurinsa. Tie­tysti he jo tiesivät meistä yhtä ja toista, me emme tienneet heistä juuri mitään.

Useampia grillejä, joita täällä kutsutaan nimellä "braai", sytytettiin, ja jokainen pani omat syötävänsä kypsymään. Tilaisuus alkoi iltahar­taudella. Meiltä kysyttiin kohte­li­aasti, haluammeko että hartaus pidetään englanniksi vai sopiiko että käyte­tään af­rikaansia. Meille sopi oikein hyvin, että käytettiin heidän kotikiel­tään, ja niinpä kuuntelimme puheet, rukoukset ja virret kielellä josta emme ymmärtäneet sanaa­kaan. Tämän jälkeen tuotiin puutarhaan useita boolimaljoja, joista sai am­mentaa juo­tavaa, ja niinpä harras tunnelma alkoi  pian sulaa, ja puheensorina val­tasi läm­pimänpimeän puutarhan. Meiltä kyseltiin kaikenlaista, mutta ennen kaik­kea näytti kiinnostavan kenen ra­hoista palkkamme maksettiin. Kun perusteellisesti selvitin, että toiminnastamme ei ole Namibialle kuluja vaan päinvastoin saattaa olla suuri­kin hyöty, oli kohtelu selvästi ystävälli­sempää kuin aikaisemmin. Hehän var­masti tiesi­vät, kuinka paljon me maksoimme talos­tamme vuokraa, ja se oli paljon heidän mittapuunsa mukaan, ja vastasi lähes keskitason  vir­kamiehen kuukausi­palkkaa. He olivat ilmeisesti kateellisia talon omistajalle, joka oli saanut niin hyvät vuokralai­set, ja josta he selvästikään eivät pitäneet. Myöhemmin illalla paikalle saapui kut­sut­tuina kaksi poliisia, jotka pitivät lyhyen esitelmän paikallisista huu­meista. Ongelma oli kovaa vauhtia yleistymässä, ja siitä haluttiin tiedottaa ja va­roittaa varsinkin pai­kalla olevaa nuorisoa. Perinteinen huume Namibiassa on has­siksen tapainen dacha, jota poltetaan piipuissa, tai piipun puutteessa käy katkaistu olut­pullokin. Näytettiin myös kuin­ka sitä kuljetetaan paikasta toiseen leivän sisällä ja muita sa­lakujetuskik­koja. Pääasiassa dacha tulee Etelä-Afrikasta, mutta ilmei­sesti paikal­lista tuotanto­akin on. Sanomalehdistä sai aika ajoin lukea, mitä hirve­yksiä huume­houreissaan toikkaroivat saivat aikaan. Loppuilta meni muuten muka­vasti, mutta emme millään tahtoneet saada syödyksi heidän tarjoamiaan ja suuresti ra­kastami­aan sitkeitä ja lä­hes raakoja maustamattomia pihvejään. Omissa eväissä­kin oli jo kylliksi ollut syö­mistä. Aivan loppuillasta tapahtui vielä pieni välikoh­taus, kun eräs vanhempi saksa­lainen herrasmies, saatuaan ehkä hieman liikaa boo­lia, suuttui meille ja sanoi, että Namibia on jo vuosisadan alussa kartoitettu tark­kaan saksa­lais­ten toimesta, hän itse on nähnyt sen kartan, eikä hän ymmärrä mitä varten suomalaiset tu­levat tänne te­kemään samaa asiaa. Tällaisiin ajatuksiin olen törmän­nyt usein Suomessakin, joten siinä ei ollut minulle mitään uutta, mutta muut läs­näolijat vaikuttivat kiusaantu­neilta. Kun herra oli poistunut paikalta portti pauk­kuen, jatkoimme illanistujaisia ikäänkuin mitään ei olisi tapahtunut. Muistoksi ja tositteeksi liittymisestämme neighbour watchiin saimme ikkunoihin ja porttiin lii­mattavia keltaisia varoitustar­roja ja maksukaavakkeen, jolla maksettiin pieni jä­senmaksu, millä toimintaa pide­tään yllä.

KARJAVARKAITA JA HILLOROSVOJA

Olimme naapurin puutarhajuhlissa tutustuneet mukavantuntuiseen, keski-ikäiseen pariskun­taan, joka asui muutaman talon päässä omastamme. Mies oli sanonut ole­vansa poliisi ja vaimo työskenteli jossakin konttorissa. Eräänä lauantaiaamuna oli tämä mies sitten portil­lamme poliisiautonsa kanssa ja kysyi, lähtisimmekö hänen kanssaan pidättämään karjavarkaita Heusis nimisestä paikasta. Olimme aika lailla hämillämme, miten tähän nyt pitäisi suhtautua. Emme tienneet, missä tuollainen paikka oli, ja muutenkin ihmettelimme koko ajatusta. Mutta mies, konstaapeli Daan Viljoen, etu­nimeä emme enää muistaneet, oli niin vakavissaan, että emme voineet kieltäytyä ja lupasimme lähteä, kun kerran pyydettiin. Ahtauduimme po­liisiauton koppiin, jossa oikeastaan oli vain tilaa kahdelle, koska se oli pick-upista tehty. La­valle oli raken­nettu koppi, jossa oli kalteri-ikkunat. Tämä oli ylei­nen po­liisiauto­malli kau­pungilla. Matkalla saimme tietää, että kolme karjavarasta oli pi­dätetty lä­hellä Daan Viljoen'in (sama nimi kuin ystävällämme) eläinpuistoa, ja jonne oli mat­kaa kau­pungista  20 kilometriä. Olimme käyneet siellä sunnuntai­ret­kellä muutaman kerran. Ajellessa puhuimme niitä näitä, hän kertoi työstään ja mi­nä puolestani siitä, mitä olin täällä tekemässä. Hänen englanninkie­lensä oli huo­mattavasti parempaa kuin omani. Karjavarkaudet olivat kuulema täällä lisään­ty­mään päin, koska Katutu­raan muutti koko ajan lisää väkeä pohjoisesta, eikä työtä ollut saatavilla. Niinpä nuoret miehet henkensä pitimiksi varastivat karjaa lähiseu­tujen farmeilta. Tästä oli nytkin kysymys. Ajettuamme arviolta 15 kilomet­riä, oli tien reunassa pieni seurue ihmisiä meitä odottamassa. Oli valkoinen vanha farmari, olallaan haulikko, sekä vanha musta mies kädessään oikea suomalaisen näköinen kirves. Tien kaiteella istui kolme nuorta mustaa poikaa, arviolta 15-20 vuotiaita. Yhdellä oli kahden litran muovinen vesipullo kädessään, josta pojat vuoro­tellen kostuttivat suutaan. Pienen keskustelun jälkeen pojat määrättiin polii­siauton koppiin, missä ei ole penkkejä, vain paljas peltinen lava, ja sinne he hiljai­sina me­nivätkin. Olivat kuulema tappaneet pangalla, viidak­koveitsellä, lehmän ja piilot­ta­neet sen lähellä olevaan rotkoon, mutta olivat jääneet kiinni odottaessaan tien vie­rellä kuljetusautoa. Sekä pojat että poliisi olivat täysin ilmeettömiä tapaus­ta selvi­tellessään, tämä taisi olla tuttua puu­haa mo­lemmille osa­puolille. Ainoastaan leh­män omistaja vaikutti jonkin verran vi­haiselta. Pojat olivat nyt selkäni takana ko­pissa, johon oli myös ohjaamosta pieni kalteri-ikkuna ilman lasia, ja lähdimme ajamaan. Mutta ihmeeksemme emme takai­sin kotiin vaan eteen­päin maa­seudulle. Ajaessaan kertoi kujettaja, että käydään vielä vilkaisemassa Heusiksessa, mikä siellä oli hätänä. Ajettuamme ehkä 20 kilo­metriä lisää, oli tien varrella pieni kylä, pari isompaa rakennusta ja muutama kym­men pieniä hökke­leitä, ja tänne nyt me­nimme. Pian auton ympärillä oli sankka parvi mustia lapsia ja muutama vanhempi nainen. Kävi ilmi, että toinen isommista raken­nuksista oli koulu, ja sen ruokava­rastosta oli varastettu leipää ja hilloa. Kävimme joukolla tutkimassa paikkaa, ja näin tosiaan näytti olevan. Seinästä oli irroitettu lauta, ja tuosta raosta oli, ilmei­sesti kepillä, keploteltu ulos leipää, mutta 10 litran hillo­purkki oli kumollaan lat­tialla ja hillo oli valunut maahan. Poliisi piti ankaran nuhtelun naisille, puhui vihaisesti ja sanoi lopuksi, että ruokki­kaa paremmin nämä lapset, nälkäänsä ne ovat tämän tehneet. Mammat kuuntelivat syyllisen näköisinä, ja heti kun saarna oli loppu, kysyivät kärkkäästi, että pääse­vätkö he nyt samalla kyydillä Windhoekiin sukulai­siin. Tässä rupesi poliisiakin jo naurattamaan, ja niin pari naista kömpi lavalle rosvojen seuraksi. Ajoimme takaisin kaupunkiin, jossa karjavarkaat vietiin poliisilaitokselle ja naiset lähti­vät jalan jat­kamaan matkaa. Herra Daan Viljoen halusi nyt näyttää meille työhuoneensa, ja vei meidät ylempiin kerroksiin omaan toimistoonsa. Siellä hän esitteli valokuvin miten karja­varkaat toimivat. Kun käytössä on vain panga tai pieniä veitsiä, ei tap­pojälki ole kovin kaunista katsottavaa. Ensin rosvot yleensä katkaisevat kinnerjän­teet, jotta eläin ei pääse pakoon, ja rupeavat sitten nyrhimään sitä hengiltä. Useimmat kuvat esittivät lehmiä ja lam­paita, hän oli erikoistunut karjavarkauksiin, mutta joukossa oli myös muutamia kuvia ihmi­sistä. Tuula ei välittänyt niitä katsoa, ja it­seänikin nuo kuvat rupesivat kuvottamaan. Emme tämän jälkeen vielä kuiten­kaan päässeet kotiin, sillä nyt hän halusi esitellä meille kaupungin vesilaitoksen ja jäte­vedenpuhdis­tamon. Ta­kaisin ahtaaseen auton koppiin ja taas maantielle. Parin­kymmenen kilo­metrin päässä kaupungista on patoallas joka tuottaa osan Wind­hoekin vesijohto­vedestä. Lähistöllä on myös jäteveden puhdistuslaitos, johon tu­tustuimme ensin. Haju ei ol­lut niin paha kuin olin pelännyt, ja laitoksen loppu­tuot­teena näytti olevan puhdas­ta multaa. Vesilaitos suodattaa patoaltaasta veden ensin useiden hiekalla täytettyjen isojen säiliöiden läpi ja lopuksi on jonkinlainen kemial­linen puhdistus vielä lisäksi. Koska prosessi oli jostain syystä nyt pysäh­dyksissä, halusi hän näyt­tää meille miltä se näyttää toimiessaan. Hän etsi laitoksen käyttö­mestarin käsiinsä ja pyysi lupaa saada käynnistää laitoksen. Minä yritin es­tellä, että eihän toki meidän takia tarvitse, uskotaan tässä nyt vähemmälläkin, mutta ilman vaikutusta. Lopulta käyttömestari afrikaansiksi selitti jotain, ja laitosta ei sillä kertaa käynnistetty. Mutta meille selvisi tällä retkellä, että vettä kierräte­tään täällä loputtomasti, lika­vesi johdatetaan puh­distettuna patoaltaaseen, josta siitä tehdään vesijohtovettä. Olimme tähän asti käyttäneet juomavetenä suoraan hanasta otet­tua, mutta tähän se loppui, ja siir­ryimme pullotettuun veteen. Tämän jälkeen hän vielä ajelutti meitä poliisiautolla Khomasdalin takaisilla "metsäteillä", läpi pari­metriä korkeiden akaasia­pusikoiden johtavia huonokuntoi­sia polkuja. Aikamme ajeltuamme ajoi hän kotiin­sa, ilmeisesti työpäivä oli tullut täyteen. Hän pyysi pe­remmälle ja tarjosi kylmää me­hua heidän patiollaan. Hänen vaimonsa esitteli har­rastuksenaan tekemiään silkki­kankaalle maalattuja pieniä tauluja, jotka olivat meistäkin hyvin kaunii­ta. Mehut juotuamme läksimme kotiin, koska ilta­päivä oli jo pitkällä. Pyysimme heitä piipahta­maan vas­tavie­railulla, mutta eivät he koskaan tulleet. Kotona mietimme, mitä mahtoi olla kaiken tämän takana, mutta se ei meille selvinnyt. Ehkä herra konstaapelilla oli vain tiedossa tylsä lauantai­päivä, ja hän kaipasi hieman vaihtelua. Meille ainakin siinä oli vaihte­lua yllinkyllin.

ETOSHAN LUONNONPUISTO

Suomalaisperheiden jälkikasvua tuli jouluksi 1991 Windhoekiin useitakin. Meille tuli poi­kamme Mitri, Pekkaloille tulivat Tiina, Mikko ja Elina sekä Rosilon Mar­jalle tuli Anne. Etukäteen oli sovittu yhtä ja toista yhteistä toimintaa, joista en­simmäi­senä pantiin toimeen Etoshan retki yhteistyössä Pekkaloiden kanssa. Etosha on yksi Afrikan laajimpia eläisuoje­lualueita ja eläimistöltään varsin moni­puolinen. Se on pinta-alaltaan lähes 23 000 km2, joista noin 5000 km2 on täysin tasaista, hohta­van valkoista muinaisen suolajärven poh­jaa, jossa ei kasva mitään. Tämän altaan etelä- ja itäreunalla on hyvin hoidettu tieverkosto ja lähes 40 juoma­paikkaa (waterholes), joten autoilla liikkuen on mahdollista tark­kailla eläi­miä nii­den omassa elinympäris­tössään. Siellä on 1500 norsua, 300 sarvikuonoa, 2000 ki­rahvia, 6000 seepraa 2500 gnu-antilooppia (joita täällä sanottiin wildebeesteiksi, ja meille ne tietenkin sitten olivat village peopleita), 20 000 hyp­pyantilooppia sekä lu­kuisa määrä muita antilooppilajeja. Petoeläimistä siellä on 300 leijonaa sekä tun­tematon määrä leopar­deja, gepardeja, hyeenoita ym. Joten meillä oli hyvät mah­dollisuudet suorittaa on­nistunut luontoretki. Matkaan läh­dettiin varhain aa­mulla kahdella autolla, sillä ensin oli ajettava yli 500 kilo­metriä päästäksemme en­sim­mäiseen tukikohtaamme, Namu­toniin puiston itä­osassa. Yypee, Lea ja tytöt olivat Mersussa, ja me, Hokkaset ja Mikko, olimme Audissa. Poikia tietysti har­mitti suu­resti, koska meillä ei ollut il­mastointilaitetta autossa mutta Pekkaloilla oli. Levi­timme penkeille froteepyyh­keitä, joita aina taukojen aikana sitten ulkona kui­vatte­limme, sillä ilma oli tietysti taas tavallisen kuuma. Autossa oli lämpöä yli 50 astet­ta, mutta suuren ajonopeuden vuoksi (130-150 km/t) ei ik­kunoita voinut pi­tää auki ajon ai­kana. Yypee paahtoi mene­mään vielä meitäkin kovemmin, mutta he odottelivat meitä sitten etukä­teen sovituilla taukopaikoilla. Ennen eläinpuistoon menoa kävimme Oshive­lon portilla. Tämä maan sisällä oleva raja-asema on muisto siir­tomaakaudesta, sillä siinä on kul­ke­nut pohjoisen "kotimaan" ja eteläisen Lou­nais-Afrikan erottanut aita. Virallisesti se oli olemas­sa estääkseen pohjoisessa esiinty­vien karjatautien leviämisen ete­lään, mutta samalla tark­kailtiin väestön py­symistä omilla asuinalueillaan pohjoisessa. Rajan ylittämiseen tarvittiin ennen passi, nyt riittää pysäh­tyminen portilla tarkas­tusta varten. Tarkastamatonta lihaa eikä karjaa saa tuoda rajan yli. Virkistäy­dyimme rajan pohjoispuolella olevassa kylässä kyl­mällä juota­valla, ja tämä tulikin sitten olemaan ainoa kerta kun kävin Ambomaan puolella, käännyimme tästä takai­sin. Namutoniin tulimme puolen­päi­vän maissa, majoi­tuimme junanvaunun tapaisiin rivitaloihin ja hetken huoka­simme, koska kaikkein kuumimpaan aikaan päivästä ei kannattanut lähteä eläi­miä etsi­mään. Ilta­päivällä ajoimme peräkkäin ensim­mäiselle eläinbongausmat­kallemme. Pekkalat olivat Kenian vuosinaan jo tottu­neet eläinpuis­toihin, mutta meille tämä oli ensim­mäinen safarimme. Tuona vuonna oli ollut täällä maan pohjoisosassa eri­tyisen hyvä sade­kauden alku, joten vihreää ruohoa oli joka puolella, ja valitetta­vasti myös uusia lampia oli syntynyt painan­teisiin, joten eläimet eivät nyt olleet riippu­vaisia pysy­vistä vesirei­jistä. Tietkin olivat paikkapaikoin ku­raisia ja huo­nossa kun­nossa. En­simmäiset kirahvit, jotka näimme heti porttien ul­kopuo­lella, tekivät meihin suu­ren vaikutuk­sen, samoin seeprat ja antilooppilau­mat. Mutta parhaat, kuten pojat niitä Tarzania mukaillen kutsuivat, tantorit ja numat, jäivät ensimmäi­senä päivänä nä­kemättä. Numa, lei­jona, näyttäytyi kyllä meille seu­raa­vana päivänä useanakin eri yksilönä, mutta tantorista, norsusta, näimme koko matkalla vain paskaa. Sitä oli usein tiellä vielä lähes höyryävinä kekoina, jotka koostuivat noin jalkapallon ko­koisista kel­taisista pyöreistä jätök­sistä. Ne olivat juuri ylittäneet tien, mutta sank­ka lehvästö esti meitä niitä näke­mästä. Silloin ka­jahti aina au­tomme takapenkiltä taisteluhuuto "tantorit kehiin", mutta ei se nyt auttanut. Sa­moin jäi näkemättä reino (rhino) eli sarvikuono. Me ajelimme aikaisin aamulla, aamupäivällä, iltapäi­vällä ja illalla mutta ei, nyt ei ollut onni myötä. Mutta muuta eläimistöä tuli kyllä nähdyksi pal­jon. Seuraavan yön oleilimme puiston län­sipäässä, Okaukuejon retkeily­keskuk­sessa, jossa majoitusti­lat ovat mukavammat ja siellä on myös yöaikaan va­laistu eläinten juomapaikka, jonka elämää voi seurata turvalli­sesti ja mukavasti leiri­alueelta kä­sin. Yöaikaan autoilu onkin puistossa kiel­letty, portit avataan au­ringon noustessa ja suljetaan sen laskiessa.

Seuraavana vuonna teimme taas joulun alla saman kierroksen Mitrin ja serk­kunsa Kimin kanssa. Nyt oli ollut erityisen kuiva ja huono sadekausi ja koko maa poti an­karaa vesipulaa, joten myös Okaukuejon yövesireijällä kävi reinoja ja tanto­reita, ja pääsimme näkemään ne aivan lähietäisyydeltä. Sarvikuono on pie­nestä koostaan (norsuihin verrattuna) peloton herra, joka vain tunki itsensä norsujen vä­listä juo­maan ja kohteliaasti sille annettiin tilaa. Useilla eläimillä huoma­simme ole­van täällä kummallisen tavan. Tullessaan juomaan ne kusta losauttivat ensin ve­teen, jonka jälkeen ne vasta joivat. Varsinkin reino onkin varsinai­nen vesitykki, tosin se saat­taa ampua myös taaksepäin. Mutta kyllä mahtaa maistua kama­lalle tuo juomapai­kan vesi. Silti tässä, läpimitaltaan ehkä noin 20 metriä halkaisijaltaan olevas­sa lammessa asustelee pysyvästi vesikilpikonnia.

Ajellessamme pitkin puistoa hitaasti eläimiä tarkkaillen, rupesi Audi yllättäen niin­sanotusti keittämään, eli puhalsi osan jäähdyttäjän nesteestä ulos. En ollut ol­len­kaan osannut tällaista odottaa, enkä tarkkaillut moottorin lämpötilamittaria. Nyt oli pakko pysähtyä ja mennä tekemään jotain. Autosta poistuminen eläin­puis­tossa on ankarasti kiellettyä, mutta joskus on tilanteita, jolloin on pakko rik­koa lakia. Edel­lisenä vuonna olimme joutuneet vaihtamaan renkaan. Lisäsin jäähdyttä­jään vettä, mitä piti aina olla autossa mukana riittävästi. Kun mitään vi­kaa ei mootto­rista löy­tynyt, päättelimme että hiljainen ajo pienillä vaihteilla oli aiheutta­nut kie­humisen. Niinpä pidimme vesireijillä pitempiä taukoja moottori sammutet­tuna, mutta silti sama tapahtui vielä kaksi kertaa aje­lumme aikana. Moottori ei jäähdy kovin nope­asti kun lämpöä on lähes 40 astetta. Pysähdysten aikana seisoi­vat pojat auton vie­ressä pangat kourasaan leijonavahteina kun minä hääräilin ko­ne­pel­lin alla. Tuula lohdutteli autosta käsin että "ei ole leijonia lähellä kun kirah­vikin sei­soo tuossa noin rauhallisena". Mistä hän sen muka tiesi, saalistavathan ne lei­jonat kai joskus kirah­vejakin.

ENSIMMÄINEN JOULU

Joulumarkkinat alkavat paikallisissa kaupoissa ja tavarataloissa jo hyvissä ajoin marras­kuussa. Eurooppalainen ja amerikkalainen joulumusiikki soi kovaäänisistä joka puolella kaupunkia. Pääkatu, Independence Avenue, koristellaan värivaloin joulukaduksi, ja sen var­rella oleviin palmuihin ja sypresseihin rakennetaan lam­puista kynttilöitä, tähtiä ja kelloja. Suklaakäpy ja -joulupukki ovat täälläkin myyn­nissä, samoin ilmestyy markkinoille jouluo­lut. Kuusikauppiaat näyttävät kuitenkin puuttuvan, vaikka muovikuusia on tietysti saata­villa. Meille ensim­mäi­nen joulu oli sikäli suuri tapahtuma, että poikamme saapui lomaile­maan kuu­kau­deksi. Emmehän olleet nähneet häntä moniin kuukausiin. Myös itse pidin osan tuosta ajasta vuosi­lomaa, ja Tuulallehan se oli sitä kaiken aikaa. Saapumispäivä oli joulu­kuun kuudes, joten ensimmäinen tapahtuma oli Suomen itsenäisyyspäivän vas­taanotto suurlähetti­lään virka-asunnossa, mihin myös kaikki paikalla olevat suo­malaiset oli kutsuttu. Juhla on arvokkaan hillitty, kuten asiaan kuuluu, ja kaikki pukeutuvat parhaimpiinsa.

Olin ollut onnekas, ja saanut Rosilon Marjan avustuksella vuokratuksi Swakop­mundista asunnon jouluviikoksi. Swakopmund on namibialaisten loma­kaupunki, ja varsinkin joulun maissa se on ääriään myöten täynnä lomalaisia, kun kaikki pake­nevat si­sämaan hellettä rannikolle joulupyhien ajaksi. Me saimme kui­tenkin kalus­tetun kolme huonetta ja keit­tiön kaikilla mukavuuksilla, missä oli hyvä valmistau­tua joulun tuloon. Saksalaisesta liha­kaupasta Tuula hankki kimpaleen oikeaa kinkkua, rosollit ja muut tarpeelliset joulu­ruuat hän valmisti itse. Myös joitakin lahjoja os­timme toisillemme. Aattoiltana kävimme viemässä kynttilöitä hautaus­maalle, missä tietojemme mukaan on siunattuina haudan le­poon kuusi suoma­laista, lähetystyön­tekijöitä ja heidän lapsiaan. Löysimme haudoista viisi, ja syty­timme kynttilän jokai­selle. Tämä pieni, kaunis hautausmaa oli tyhjä kävijöistä tuona ilta­na, ei liene kuulu täällä tapoihin vierailla siellä jouluna. Jotain harrasta ja kotoista tunsimme kyllä siellä kävellessämme, tuntui jouluiselta ulkonaisista eroista huoli­matta. Tämän ilta­kä­velyn jälkeen kokoonnuimme asuntoomme Marjan ja Annen kanssa viettämään aattoiltaa. Marja oli kokenut Namibiassa toi­senkinlaisia jouluja työskennellessään Ambomaalla Lähetysseuran palveluksessa ja Anne oli käynyt osan koulustaankin pikkutyttönä ollessaan täällä Swakopmundissa suomalaisten lähetystyöntekijöiden lasten "koulukodissa". Koulukodin rakennuk­set ovat edel­leen Suomen Lähetysseu­ran hallinnassa, ja olimme saa­neet luvan käydä aikai­semmin päivällä siellä joulusau­nassa. Kyllä maistuivat löylyt makeal­le, vaikkei vihtaa ollutkaan. Illalla söimme jouluaterian ja jaoimme muutaman lahja­paketin kullekin suomalaisten joululaulujen soidessa kasetilta. Mutta koska sisällä oli niin kuuma ja ilta oli kaunis, me­nimme loppuillaksi istuskelemaan kaupungin matkailu­näh­tävyydelle, "Jettylle". Tämä te­räsrakenteinen, lähes 200 metriä pitkä laituri on muisto niistä ajoista kun saksalai­set yrittivät tehdä Swakopmundista satamakau­pungin. Hanke ka­riutui meren poh­jalla vaeltaviin hiekkakinoksiin  ja Atlantin ko­viin tyrskyihin. Oli mukava nauttia lämpimästä tuulesta ja ajatuksesta että lähin kaupunki suoraan lännessä on Rio de Janeiro, matkaa sinne on tosin 8000 kilo­metriä. Kirkas oli Luojan taivas täälläkin, joskin hanget korkeat nietok­set oli tehty kuumasta au­tiomaan hiekasta. Mutta ei puhet­takaan että olisimme ikävöineet "sinne Suomeeni kaukaiseen". Tämä johtui tietysti siitä, että koko perhe oli koossa. Joulupäivänä olimme kaupungin uimaran­nalla sulattelemassa kinkkua muiden lo­malaisten se­assa. Meri täällä ei juuri kos­kaan lämpene yli 16 asteen, jo­ten uimassa kävi­vät vain karaistuneimmat. Seuraa­vina päivinä kiertelimme kau­punkia ja kä­vimme katso­massa ja haistelemassa Cape Crossin turkishyljeyhdys­kuntaa. Mikään maa­ilmassa ei voi haista pahemmalle kuin 100 000 märkää hyljettä sulloutuneena pienelle alalle. Polvet notkahtivat, kun ensi kerran tuuli toi tuon löyhkän ne­näämme. Täällä asuu pysyvästi myös pingviinejä (Jackass penguin). Mahtaakohan olla maailman pohjoisimpia yhdyskuntia? Eräs retki­kohteista oli  "dyyni No: 7", Walvis Bayn puolella oleva turistidyyni, jonka laelle hyväkun­toinen kapuaa noin puolessa tun­nissa. Uroteon voi suorittaa vain aamupäivisin, iltapäiväl­lä hiekka on liian kuumaa. Dyynialueen raja kulkee täällä terävänä pitkin Walvis Bayta ja Swakopmundia erottavaa Swakop jokea, joten kaikki dyynit ovat Etelä-Afrikan puolella. Loma­kaudella rajanylitys oli kuitenkin suhteellisen vapaata.

TOINEN JOULU

Seuraavaksi jouluksi saapui Mitri serkkunsa Kimin kanssa kuukaudeksi lomaile­maan. Teimme taas retken Etoshaan, mutta nyt vietimme joulun kotona ja Swa­kopmundiin me­nimme vasta uudeksi vuodeksi, josta olimme saaneet vuokratuksi kaksi hotellihuonetta kau­pungin keskustasta. Joulun aattoaamuna läk­simme joulu­kuusen hankintaan, in­nois­samme tie­tenkin. Ajelimme kaupungin ulkopuolella ole­valle hylätylle kaato­pai­kalle, mistä arvelin voivamme ottaa puun ketään häiritse­mättä. Kun kuusia ei nä­kynyt, pää­dyimme yhteistuumin akaasiaan. Muita puulajeja ei siellä ollut­kaan. Otimme noin parimetrisen, erittäin teräväpiikkisen puun, jonka kotona sijoi­timme sei­somaan 20 litran vetoiseen vedellä täytettyyn muovikaniste­riin. Koristelimme kuusemme säh­kökynttilöin, palloin ja kimaltelevin hopealan­goin, ja latvaan tuli tähti. Illalla huo­ma­simme ikäväksemme, että puu, joka oli tottunut jatkuvaan kui­vuuteen, ru­pesi väkevästi tuoksumaan saatuaan kerrankin vettä ylen­määrin. Mi­tään ei ollut kui­tenkaan tehtävissä, joten haju piti vain sietää. Onneksi jo kuumuu­denkin takia oli­vat useimmat ikkunamme auki yötäpäivää, jo­ten tuuletus pelasi. Tänä vuonna oli saatu hankituksi ihan oikea kinkku raaka­na, jota sitten aa­tonaat­tona paistettiin. Myös muuta jouluruokaa oli valmisteltu jo viikkoja, joten joulu­pöytä oli taas run­saanlainen. Me miehet pukeuduimme juh­lan kunniaksi val­koisiin paitoihin, mutta pitkiä housuja ei kukaan suostunut jal­kaansa laittamaan, joten olimme "lyhytvarti­sissa", kuten Björn tapasi shortseja kutsua. Ennen joulua­teriaa kävin joulupukin ominaisuudessa viemässä lahjasäkin Kohosen Sallille ja Fin­nen Mim­malle. Ajelin kau­pungilla täydessä joulupukin soti­sovassa, joten oli siinä kyllä muillekin ihmette­lemistä. Salli Sapukalle varmaan parasta koko joulussa oli se, ettei joulu­pukki pyrkinyt käymään käsiksi eikä tullut terassia pi­temmälle sisään, mutta toi silti lahjoja. Myös Mimma, vaikka oli vuoden van­hempi, oli hyvin vaka­vana näh­dessään ilmestyksen kotinsa portilla. Tilanne oli kuitenkin karata koko­naan hallinnasta, koska heidän muuten niin rauhallinen, iso­kokoinen vahtikoiransa Luttis oli syödä pukin suihinsa. Koira sai hirvittävän rai­vokohtauksen, vaikka ha­jun perusteella sen olisi pitänyt minut tunnistaa. Mitähän sen päässä mahtoi liik­kua? En kiusannut Mimmaakaan kovin paljon, vaan luovutin lahjasäkin  heti kun pakolliset muodol­lisuudet oli suoritettu ja palasin kotiin joulu­herkkujen ääreen.

Patiollamme, jonne aurinko ei koskaan paistanut suoraan, meillä oli lämpömit­tari, jonka asteikko ylti 30 asteeseen. Oli tapana, että milloin oli tuota lämpi­mämpää, eli mittarin vii­sari oli niin sanotusti tapissa, oli tappijuhlan aika. Silloin oli lupa avata ylimääräinen oluttölkki. Joulun aikaan olutta kului paljon, kun mittari yöksi­kään ei suostunut laskemaan kuin muu­taman pykälän.

CENTRAL TENNIS CLUB

Heti maahan saavuttuamme rupesi Yypee innokkaana urheilumiehenä ottamaan selvää tenniskentistä. Laurin ja Björnin suosituksesta päädyimme Central Tennis Clubin kerholle, jossa oli kahdeksan sementtipohjaista, hyväkuntoista kenttää, joista kolme oli myös iltaisin va­laistu. Yypee ja Björn olivat pelanneet paljon ja oli­vat siten ylivoimaisia meihin muihin näh­den. Itse tunsin kyllä pelin säännöt mutta olin lähes aloittelija kuitenkin. Silti py­rimme pelaamaan vähintään kahdesti viikossa, joskus useamminkin. Lohduttauduin sillä, että oma taitoni kasvoi paljon nopeam­min kuin Yypeen. Ajan mittaan tuli edullisemmaksi liittyä kerhon jäseneksi kuin maksaa erikseen joka pelivuorosta muutama randi, joten jätimme jäsenano­mukset sisään, ja ennenpitkää meidät myös hyväksyttiin tämän kansainvälisen ker­hon jäse­niksi, vaimoinemme. Useimmiten pelasimme nelinpeliä, varsinkin kaikkein kuu­mimpina aikoina, sillä kaksinpeli vei kyllä nopeasti mehut siinä helteessä, ja olim­mehan 1600 metriä me­renpinnan yläpuolella. Jos oli oikein kuuma, ehdotettiin joskus pelattavaksi "kävelyn säännöillä", toisen jalan piti olla aina maassa ja juosta ei saanut. Kenttien lisäksi kerholla oli klubirakennus, josta sai pelin jälkeen ostaa kyl­mää olutta tai muuta juotavaa. Joskus meillä suomalaisilla oli varattuna  kol­mekin kenttää yhtäaikaa, koska useimmat meistä pitivät tenniksestä. Onneksi ker­hossa oli suh­teellisen vähän jäseniä, joten melkein aina pääsi pelaamaan kun ken­tälle tuli men­tyä. Kerholla oli myös turnauksia, juhlia ja illanviettoja, mutta niihin emme osallis­tuneet. Sen sijaan monesti vierähti pelin jälkeen tunti tai parikin istus­kellessa läm­pimässä illassa olutta siemaillen ja auringonlaskua ihaillen. Valomerk­kinä toimi isokokoinen lepakko, joka lähti klubirakennuksesta liikkeelle juuri vä­hän ennen kun aurinko laski vuorten taakse. Silloin oli aika pakata kassin­sa ja lähteä kotiin suih­kuun. Lauri tuli kerran taas istuskellessamme maininneeksi Kala­hari Yachting Clu­bista, Kalaharin pursiseurasta, ja meistä se oli mainio oival­lus, yhdistää eräs maail­man kuumimmista ja kuivimmista autiomaista purjehduk­seen. Myöhemmin kuulin toimistomme geologin, Charlien, olevan kyseisen seuran jä­sen. Se oli siis oikeasti olemassa. Seura piti kotivetenään Okahandjan lähellä ole­vaa Von Bach Dammia, patovesiallasta. Ilmeisesti siellä oli jotain optimisti-luok­kaa tai vastaavia jollia  ja purjelautoja käytössä. Mutta harrastetaanhan Etelä-Suomessa­kin esimerkiksi pujot­telua.

Pelasimme kuumuuden vuoksi aina iltaisin, - Pekkalat ja Lehtoset tosin myös sun­nuntaiaamuisin. Kerran päätimme kokeilla, miltä tuntuu pelata keskellä päivää. Ur­hokkaasti menimme kentälle, silloin olivat mukana myös Mitri ja Kim. Kentät olivat tyhjät ja baari oli kiinni, mutta päätimme silti yrittää. Mutta ei siitä tullut mitään, kentän pinta oli niin kuuma että paksujen tossunpohjienkin läpi rupesi jal­kapohjia polttamaan, joten se jäi kokeiluksi.

Samalla viikolla sama seurue oli jälleen kentällä yrittämässä, nyt illalla. Tällä ker­taa olivat esteenä lentävät termiitit. Niitä oli ilma sakeanaan, ja ne laskeutuivat kentille peittäen ne ruskeaan liikkuvaan massaan, josta pallo ei enää kunnolla pompannut. Lisäksi ne olivat vaarallisen liukkaita jalan alla. Niillä oli parveiluaika, ja niitä oli muuallakin kaupungissa tuolloin, yhtenä iltana, valtavia määriä. Tämä tapahtui joulun alla 1992, edellisenä vuonna en ollut tiennyt enkä havainnut tällai­sia otuksia olevan olemassakaan.

ORYX, HYVÄÄ KONJAKKIA

Björn oli saanut Laurilta lahjaksi pullollisen namibialaista konjakkia. Meille jäi epä­selväksi, mistä Lauri oli sen saanut. Oletimme hänen tislanneen sen itse auto­tallis­saan puutar­hansa ylikypsistä viikunoista. Siinä oli oikein etikettikin, kei­hä­santiloo­pin eli oryxin kuva ja jotain tekstiä. Tämä oli kyllä pahinta viinaa, mitä ku­kaan meistä oli koskaan maistanut, vaikka harrastusta olikin ylläpidetty vähän joka puo­lella maailmaa. Tässä asiassa olimme kerrankin yksimielisiä. Niinpä Björn kehitteli, omien sanojensa mukaan aukottoman kehä­päätelmän:

1. Kaikki viina on pahaa

2. Kaikki viina on pahaa mutta tekee hyvää

3. Jos paha tekee hyvää, niin sen parempaa mitä pahempaa

4. Oryx on erityisen hyvää viinaa koska se on erityisen pahaa.

Jotenkin tähän tapaan se päätelmä kuului, ja käytännössä se tuli kerran kokeiltua­kin. Oli jotkut isommat, oikein ruokajuhlat Finnellä, ja vieraita oli paljon. Oli syöty snapsiruokaa viineineen ja lopuksi oli tietenkin kahvia ja konjakkia. Silloin Björn toi muiden pullojen joukkoon myös tämän Oryxin, ja kysyi, haluaako kukaan ottaa konjakkia. Kaksi halukasta ilmaantui oitis, me muut tiesimme jo minkämakuista tuo aine on, ja valitsimme muun merkkistä juotavaa. Kun nämä rohkeat huomasi­vat, että pidimme heitä jotenkin erityisesti silmällä, heille kehkeytyi jostain selittä­mät­tömästä syystä kilpailu, kumpi juo enemmän näin pahanmakuista ainetta. Pullo ei kokonaan kuitenkaan ehtinyt tyhjentyä, kun toinen kilpaili­joista oli jo lähes kanto­kunnossa, ja sijoitettiin lepäämään sisätiloihin. Myöhemmin yöllä aineen jälkijäris­tykset olivat tehneet tehtävänsä ja Finnen vessa oli yltäpäältä oksennuk­sessa. Ei Leenaa laulattanut, kun hän ensinnäkin joutui pitämään silmällä tätä sai­rastunutta koko yön ja vielä siivoamaankin aiheutuneen sotkun. Lopun Oryxin hän kaatoi vi­haisena pihalle kukkapenkkiin. Tästä taas Björn oli hyvin pahoillaan, koska ainetta oli vaikea saada. Paljon myöhemmin kuitenkin taas sellai­nen pullo oli täytenä hänen baarikaa­pissaan, eli kyllä sitä jossain valmistettiin, vaikka Wind­hoekissa sitä ei yk­sikään viina­kauppa myynyt. Ei ehkä olisi ollut ky­syntää.

Namibiassa viinakaupan pito on luvanvaraista kauppatoimintaa siinä missä muukin kauppa. Tavarataloissa tai supermarketeissa ei myydä mitään kevytolutta vahvem­paa, vaan juotava on haettava erikoisliikkeistä. Näitä on kaupungissa riittävästi, ja niiden välillä on ankara kilpailu asiakkaista, joka aika ajoin johtaa hintasotaan ja erikoistarjouksiin. Vanhat saksa­laiset perinteet ovat pitäneet yllä olutkulttuuria, joten olutpanimoita on lähes joka kaupun­gissa. Olut onkin erityisen hyvää ja hin­naltaan edullista. Viinit tulevat Etelä-Afrikasta, jolla on kauppasaarrosta johtuen ollut vaikeuksia saada tuotteitaan maailmanmarkkinoille. Tästä puolestaan hyöty­vät lähimpien naapurimaiden viininystävät, sillä valikoima on runsas ja laadukas mutta hintataso on suorastaan halpa. Myös väkevämmät juomat ovat useimmiten valmis­tettu Etelä-Afrikassa lisenssillä, mutta myös Eurooppalaisia alkuperäisiä merkki­tuot­teita on saatavilla. Ja niitäkään ei tietysti ole voitu hinnoitella kovin kalliiksi, koska kilpaile­vat merkit ovat edullisia.

Matti ja Tuomo saivat kerran Suomesta 200 markkaa, millä piti ostettaman viinaa ja jou­kolla juotaman tämän lähettäjän 60-vuotispäivien kunniaksi. Kun raha ensin oli vaihdettu randeiksi, sillä saatiin: yksi pullo brandyä, neljä pulloa giniä, kaksi pulloa pu­naviiniä ja kaksi litraa val­koviiniä. Loppurahalla sai vielä litran tonic-vettä, mixeriksi. Tulkoon mainituksi, että juhla oli oikein hyvä ja onnistunut, mutta kaikkea tuota viinamäärää ei juotu sinä iltana.

VÄISKI JA IRMELI

Jos suomalaiset lähetystyössä mukana olleet ovat tehneet hyvää ja kunnioitettavaa työtä Namibiassa, niin samalle tasolle on nostettava myös Väinö Myllymäki. Mo­lemmat tekivät pyyteetöntä työtä pienen ihmisen hyväksi. Tämä entinen seppä ja porakaivontekijä pakkasi eläkkeelle jäätyään kairauskalustonsa laivaan ja lähti en­sin Angolaan tekemään kaivoja pakoilaisleireille ja myöhemmin uudestaan, nyt it­senäi­seen Namibiaan. Tapasimme Väiskin ja hänen vaimonsa Irmelin ensimmäi­sen ker­ran Finnellä, jonne he olivat tulleet Ambomaalta hiukan levähtämään. Väiski oli tuolloin jo 70 vuotta täyttänyt, mutta vielä voimissaan. Irmeli oli hänellä tulkkina, koska Väiski ei puhunut kuin muutaman sanan englantia. Pariskunta työskenteli tuolloin Tsandissa, keskellä puskaa Ambomaan länsiosassa, josta lä­himpään kaup­paankin oli matkaa 140 kilometriä, mutta jossa silti asui paljon ih­misiä. Vesion­gelma oli siellä huutava, ja puhtaan juomaveden puutteesta aiheutui­vat useimmat seudun asukkaita kiusaavista taudeista. Asuttavanaan heillä oli huo­nokuntoinen talo ilman mukavuuksia. Mutta Väiski teki seudulle kaivoja, koska oli niin päättä­nyt. Ja samalla opetti muutamia paikallisia miehiä käyttämään pora­kalustoa. Koska oletan, että hänen vaiheistaan tulee vielä parempikin kirja kuin tämä on, ai­nakin ai­hetta olisi, niin kerron vain muutamia pikku tapauksia kohtaa­misistamme. Väiski oli iästään huolimatta terävässä kunnossa, ja seurasi tarkasti, mitä milloin­kin oli ta­pahtumassa. Koska kuulo oli kuitenkin jo huonontunut, oli Irmeli tottu­nut puhu­maan tavallista kovemmalla äänellä, myös muille kuin Väiskille. Kova ääni auttoi myös silloin, kun Väiskin takataskusta varastettiin lompakko Wind­hoekissa. Rahaa meni paljon, mutta koska hänellä juuri silloin oli Mimma sylis­sään, ei hän ehtinyt saada varasta kiinni. Niinpä vain poliisilaitok­selle tekemään ilmoitusta, jossa ensin ei oltu ollenkaan innostuneita tekemään mi­tään katoamis­papereita, mutta kun Ir­meli vielä hieman korotti ääntään, niin rupesi pa­peria syn­tymään. Mutta eihän niitä rahoja silti saatu takaisin. Toisenkin kerran Väiski yri­tettiin ryöstää, mutta vanhan sepän käsissä oli vielä voimaa, ja rosvo ei olisi pääs­syt karkuun jollei Väiski olisi tahallaan laskenut. Kerran mennessäni illansuussa Finnelle oli koko tienoon yllä omituinen, paha haju. Kävi ilmi, että Myllymäet oli­vat tulleet kylään. Tuliaisiksi oli  tuotu puolikas vuohta. Leena oli sitä keit­tiössä kirveen kanssa paloitellut ja erotel­lut lihoja luista. Tuore vuohi ei oikein ollut Lee­nan mieleen, mutta kaalisoppaa siitä kuitenkin keitettiin, ja siitä oli tuo outo haju peräisin. Maistoin sitä minäkin. Mutta kun Björn tuli illemmalla kotiin työmat­kalla, hän oitis julisti vuohisopan snapsiruu­aksi, ja snapsit piti silloin tarjota taval­lista isompina, juomalaseista.

Myllymäiltä ei totisesti vaikeuksia puuttunut pohjoisessa, mutta sitkeästi he siellä olivat ja työtä tekivät. Irmeli kuitenkin laihtui silmin nähden, sillä kuuma ilma ja yksinäisyys kävivät voimille. Hän jäi kesälomamatkan päätteeksi Suomeen. Niinpä Väiski teki Namibiassa viimeisen työrupeamansa ilman Irmeliä sukulaistyttärensä toimiessa nyt tulkkina. Tatekulu, isoisä, kuten hänen työmiehensä ja kylä­läiset häntä kunnioittavasti kutsuivat. Myllymäet olivat siinä määrin kunnioitettuja täällä, että saivat kutsun itse presidentiltä tulla tapaamaan ja juttelemaan, ja minis­teri Toivo ja Toivon kanssa Väiski oli hyvä kaveri.

AUTOILLA PITKIN ERÄMAATA JA JOEN POHJIA

Matti ja Tuomo olivat tehneet Swakopmundin pohjois- ja koillispuolella geologis­ta kar­toi­tusta jo muutamia kuukausia, kun päätettiin järjestää tutkimusmatka ky­sei­selle alueelle. Oppaaksi lähti Roger Swart, joka itse oli tehnyt kartoitusta sa­moilla alueilla jo aikai­semmin. Minäkin pääsin mukaan. Itse asiassa toimenkuvaani olisi kuulunut myös kartoitus, mutta työpanos­tani tarvittiin enemmän toimistossa. Kenttägeologeilla oli tuolloin tuki­kohta Hentiesbaaissa, 70 kilometriä Swakop­mundista pohjoiseen. Tästä pienestä loma- ja kalas­tajakylästä oli vuok­rattu heille talo nimel­tään "Sonne Sorge" eli vapaasti suomennettuna "jatkuvaa juhlaa". Hilkka piti ta­loutta pystyssä ja samalla päivysti lyhytaaltora­diota, joilla Matti ja Tuomo pi­tivät päivittäin häneen yhteyttä. Pitkien ajomatkojen vuoksi aina ei ollut mahdollista palata illaksi tukikohtaan, vaan miehet yöpyivät usein erä­maassa, kumpikin tahol­laan. Niinpä Tuulan kanssa ajoimme Hentiesbaaihin ja et­simme geologien tuki­koh­dan. Oli tammikuun puoliväli, siis keskikesä, mutta täällä ranni­kolla kylmä Bengue­lan merivirta piti ilmaston siedet­tä­vänä kunhan ei mennyt liian pitkälle si­sämaahan. Seuraavana aamuna lähdimme liikkeelle kolmella maas­toau­tolla. Roger oli ottanut mukaansa kave­rinsa Billin, luonnontieteilijän, joten kolmas auto tar­vittiin, koska tilaa oli kussakin pick-upissa vain kahdelle. Tuula ja Hilkka jäivät tukikohtaan. Is­tuin vuorotellen Matin ja Tuomon kyydissä. Meillä oli käy­tös­sä projektimme Maz­dat, Roger ajoi vanhaa ja ka­pearenkaista Toyota Hi Lux'ia. Jo muuta­man kymme­nen kilometrin ajon jälkeen jätimme rannikkoa seu­railleen tien, ja suuntasimme itään pitkin Orawab joen poh­jaa. Vettä ei tässä joessa ollut ollut vuosikausiin, joten siinä oli hyvä ajella. Erämaassa tutustuimme erilai­siin geologi­siin kohteisiin, joiden synty- ja ikäsuhteis­ta koi­tettiin päästä yksimieli­syy­teen. Maisemallisesti mieleen­jääviä olivat erityisesti sora-aavikkoa halkovat dole­riitti­juonet, jotka mustina ja vii­va­suorina halkoivat autiutta, jossa ei kasvanut juuri mitään. Eroosio on kuluttanut pois sen kivilajin, jonka rakoihin ne aikoinaan olivat tunkeutuneet, ja nyt ne ovat muutaman metrin kohollaan erämaan pinnasta. Niinpä maisema on kuin luomisen jäljiltä. Ilman doleriittijuonia täällä olisi voinut karttana käyttää hiekkapaperiark­kia. Namibin au­tiomaan iäksi on ar­vioitu 60 miljoo­naa vuotta, eli sen ilmasto on pysy­nyt saman­laisena ko­ko tuon ajan. Sitä pide­täänkin maailman vanhimpana au­tio­maana. - On ollut tuulella aikaa tem­meltää.  Siellä on myös kivettyneitä dyynejä, jotka ovat syntyneet kymmeniä miljoonia  vuosia sit­ten.  Illalla hy­vissä ajoin ennen auringon laskua perustimme leirin suo­jai­sen kallion juurelle keskelle vanhaa, yli 100 miljoonaa vuotta sitten sammunutta tulivuoren kraateria. Valmistimme ruokaa nuotiolla, polttopuut oli ostettu kau­pasta, ja syö­tyämme kä­vimme yöpuul­le. Valit­sin turvallisen tuntuisen auton lavan mieluummin kuin olisin nukkunut hie­kalla, kuten Roger ja Bill tekivät. Matilla ja Tuomolla oli työnsä puoles­ta retki­vuoteet. Täydellinen, suorastaan hu­miseva hil­jaisuus ja kirkas tähtitaivas valvotti­vat aluksi, mutta lopulta uni voitti. Seuraavana aamuna matka jatkui yhä syvem­mälle erämaa­han, jonka kuivissa jo­kiuomissa kas­voi pai­koin ih­meellistä Welwitschia-kasvia ( W. mirabilis). Tämä kasvi muodostuu kovasta, maljamaisesta rungosta, josta lähtee kaksi pitkää ja kapeaa lehteä. Lehdet ovat repeilleet liuskoiksi, joten se näyttää tuuheammalta kuin pitäisi. Welwitschia on korkeintaan puolitoista metriä korkea, eikä sitä kasva missään muualla kuin Namibin autiomaassa. Se ei myöskään ole lä­heistä sukua millekään muulle kasville, vaan sen on tavallaan "elävä fossiili". Täällä niitä oli kuitenkin sata­määrin, hajallaan pitkin kuivia joenuomia. Se elää hyvin van­haksi, jopa yli 1000 vuotta vanhoja on tavattu. Näimme myös bushman­nien tai vielä var­haisempien kansojen tekemiä kallio­maalauk­sia ja sileil­le kallion pinnoille hakat­tuja eläimen kuvia. Lisäksi maasta löytyi pai­koittain heidän piikivestä tekemiään nuo­lenkärkiä ja kaapimia sekä strutsin munan kuoren kappaleita. Ehkä ne olivat olleet heidän astioitaan. Täällä ei kukaan nykyajan ihminen selviäisi viikkoakaan hengis­sä, mutta nuo mui­naiset pie­net ihmiset ovat pystyneet asumaan täällä pysy­västi luonnon an­timin. Matkareitti vei välillä sellaisiin kivikoihin, joihin uskoin mat­kamme päätty­vän, mutta kytkemällä nelivedon päälle ja hyvin,  hyvin varovasti ajaen niistäkin sitten selvittiin. Tosin auton ratti pamautti Tuomolta peukalon si­joil­taan, koska autoissa ei ollut ohjaustehosti­mia. Paikoin oli dyynejä ja pehme­ää hiek­kaa, joista Roger ihmeeksemme meni autollaan yli helpon näköisesti, mutta joihin meidän leveären­kaiset maastoautomme jäivät lopulta kiinni. Juju oli siinä, että ren­gaspai­netta täy­tyy pudottaa dyynihiekkaa varten. Rogerin neuvo oli: tuliti­kulla pai­netaan kunkin renkaan venttiiliä 45 sekuntia kutakin. Aikamme lapioi­tu­amme ja rengas­paineita lasket­tuamme lopulta pääsimme yli noiden upottavien kohtien. Toi­nen kokemuk­sen tuoma oiva neuvo jonka Rogerilta saimme oli, miten erä­maassa saa­daan kuu­mat oluttölkit jäähdytettyä: kääritään tölkin ympärille muutama kier­ros vessapa­peria, joka kastellaan. Aavikon kuuma tuuli haihduttaa veden nopeasti, ja haihtu­minen puolestaan sitoo lämpöä sisällöstä. Muutaman kastelukerran jälkeen olut olikin virkistävän viileää. Eläimiä näimme vähän, koska eihän täällä ollut mi­tään syötä­vääkään. Muutamia strutseja sekä pieniä antilooppe­ja sentään näkyi sekä yk­sinäinen ki­rahvi erään tavallista vehreämmän kuivan joen rantapusi­kossa. Kerran edellämme ajava Roger pysäytti keskelle ajouraa ja odotti meitä näyttääk­seen sar­vikuonon kavion jäljet pölyävässä hiekassa. Niitäkin siis oli täällä. Toisen yön vie­timme lähellä Brandbergiä, Namibian korkeinta vuorta. Sen laki kohoa par­haimmil­laan 2580 metriä merenpinnan ta­son yläpuolelle, ja kyllä se vaikutta­valta näyttikin, vaikka koko tasankokin on täällä n. 1000 metriä korkealla. Brandbergillä kävimme katsomassa lisää bushmannien kalliomaa­lauksia, joista kuuluisin on "White lady", jonka aikoinaan luultiin esittävän valkoista naista. Se esittääkin kuulema kaoliinilla itsensä maalannutta bush­mannimiestä, joten se siitä. Erikoinen tapaus ennen Brandbergille kiipeämistä oli, että tä­män muisto­merkin vartijoina toimineet kaksi mustaa miestä oli unohdettu huoltaa, ja heidän ruo­kansa ja juoma­vetensä oli lop­pumaisillaan. Näin he ainakin itse kertoivat. Lähimpään asutukseen täältä on mat­kaa noin 30 kilometriä. Vettä kyllä olisi saanut vuorel­ta, mutta ruuasta em­me olleet varmoja, joten annoimme heille kaiken ylimääräisen, koska olimme samana iltana taas saapumassa sivistyksen piiriin. Saavuimmekin iltapäivällä Uis nimiseen kaivos­kau­punkiin. Kaivostoiminta on täältä aivan äsket­täin lopetettu, joten runsaasti asukkaita on vielä jäljel­lä, ja muutama kauppakin on vielä toiminnassa. Valkoisten kaivostyöläisten siisti ja hy­vinhoidettu, keinokaste­lulla vihreäksi saatu kaupunki oli kuitenkin lähestulkoon autio­na. Sillä aikaa kun muut tankkasivat autoja, piipahdin paikalliseen bottle storeen ostaakseni kylmää olutta, ja sainkin sitä tarvittavan mää­rän. Ovella hieraisin pölyt silmälaseistani, sillä en koskaan Alkossa ole nähnyt pul­learintaisen myyjättären imettävän lastaan sa­malla kun hän itse palvelee asiakkaita. Siinä se vauveli kuitenkin tiskillä pötkötti tyyty­väisen nä­köisenä, sillä syötävää näytti riittävän vaikka useammallekin. Uisin tina­kaupungissa on työssä vielä "koputtelijoita", jotka vasaralla koputellen irrotta­vat malmikivestä tinamine­raalira­keita äm­päreihin, ja myyvät näin saamansa rikas­teen ostajalle, joka käy täällä vii­kottain. Tämä tapa on muuallakin Namibiassa käytös­sä, olin nähnyt sitä käytettä­vän Karibibin lähistöllä olevas­sa kaivoksessa.  Uisissa tiemme erkanivat Rogerin ja Billin kanssa, he ajoivat Windhoekiin ja me ranni­kolle, Hentiesbaaihin.

PANIIKKI ERÄMAASSA

Vietettyämme iloisen illan Sonne Sorgessa lähdimme Tuulan kanssa takaisin kotiin Windhoekiin, ja muut jäivät jatkamaan työtään erämaahan. Ajoimme suorinta so­ratietä erämaan läpi Spitzkoppen kautta Usakokseen, koska oli sovittu, että yri­tämme hakea illanistujaisissa tarvittavaa "bushmannin kynttilää", jota tiesin kasva­van Karibibin takaisilla vuorilla. Bushmannin kynttilä, (Sarcocaulon patersonii), on matala, erittäin öljy- tai vahapitoinen pensas, joka tuoreena palaa kuin soihtu, levittäen samalla suitsuk­keelta vivahtavaa miellyttävää tuoksua. Paljon myöhem­min kuulimme, että on sillä kyllä toinenkin nimi, "anopintappaja", johon tarkoituk­seen sitä oli kai myös joskus am­moisina aikoina käytetty, savu on nimittäin hyvin myr­kyllistä. Ostimme Usakoksesta vähän evästä, ja lähdimme aja­maan etelään päin, kohti Karibibia sorateitä pitkin. Olin aikaisemmin ajanut tämän mat­kan Yy­peen kanssa toisinpäin, Karibibistä Usakokseen, joten tie on kyllä ole­mas­sa, ja oletin löytäväni sen helposti. Minulla oli maantiekarttojen lisäksi alueen perus­kartta mit­takaavassa 1: 100 000, johon oli merkitty kaksikin vaihtoehtoista tietä tuolle mat­kalle. Päätietä pitkin näi­den kahden pikkukaupungin välinen matka on 30 kilomet­riä, ja oletin pikkuteitä sen ole­van korkeintaan 50 kilometriä. Kun olimme ajaneet muu­tamia kymmeniä kilometrejä, aloin katsella karttaa, sillä tien haaran olisi jo pi­tänyt tulla näkyviin. Muutamia ­haarautumia oli ollutkin, mutta ne veivät selvästi näkyville far­meille, joten ajelin vain eteenpäin, koska mitään tien­viittoja ei ollut. Manailin mie­lessäni, että en ollut pan­nut Usakoksessa auton kilo­metrimäärää muistiin, sillä en oikein saanut nyt kartas­ta kiinni, kun maisemassa ei ollut mitään selvästi tunnis­tettavia kiintopisteitä. Menimme yhä etelään, sen näin auringosta, joka tänään paistoikin erityisen kuu­masti ja lämpöä oli ulkona lähem­mäs 40 astetta, eikä varjoa ollut missään. Tie huononi pikkuhiljaa, alkoi tulla myös pehmeitä hie­tikkoja ja erittäin huonokuntoisia kuivien purouomien ylityksiä. Olimme nyt liik­keellä projektimme VW Jetalla, joka ei ole mikään maastoauto. Arvasin jo tässä vaiheessa, että olim­me liian pitkällä, eikä täältä enää mitään sivu­tietä lähtisi vaan tie johtaisi vihonvii­meiselle farmille erämaahan ja loppuisi sinne. Niinpä selvittyäni ni­pin napin mon­ta kymmentä metriä pitkästä, pahasta pehmei­köstä, päätin kääntää auton ympäri niin kauan kun maa allamme oli kovaa, ja pala­ta takaisin. Olin jo vä­hällä joutua paniikkiin, koska pelkäsin automme juuttuvan kiinni. Mutta eihän tässä kuitenkaan vielä hengen­lähdöstä ollut kysymys, sillä jos auto uppoaisi hiekkaan, niin kyllä näinkin kuumassa pystyy muutaman kymmenen ki­lometriä kävelemään lähimmälle farmil­le. Jotenkin se tuntui kuitenkin huonolta ajatukselta. Ja auto olisi kuitenkin saatava täältä pois. Pidettyämme pienen tauon läksimme uusin voimin ta­kaisin, ja nyt tie sitten vuoros­taan parani kaiken aikaa. Mutta yhtään tietä, mistä olisi päässyt Karibibiin, ei läh­tenyt itään päin, ja kaikkien farmiteiden sulkuna oli portti. Tulimme lopulta takaisin Usakokseen, ajeltuamme arviolta sadan kilometrin lenkin erämaassa. Jatkoimme matkaa vauhdilla ohi Ka­ribibin, sillä en jaksanut enää lähteä seikkailemaan sorateille. Pitäköön bush­mannit kynttilänsä, ajattelin mieles­säni. Kun jälkeenpäin Yypeen kanssa asiaa pohdittiin kartan ääressä, ei sille löyty­nyt mitään selitystä. Ainakin toinen tie oli varmasti olemassa, eikä siinä silloin mi­tään porttia ollut kun sen viimeksi ajoimme. Myö­hemmin Matti ja Tuomo toivat monta säkillistä tuota kaivattua pensasta, sillä sitä kasvoi paikkapaikoin heidän kartoi­tusalueellaan.

KUISEBIN KANJONI

Jos vaihtelun vuoksi halusi ajaa rannikolle hieman lyhyempää reittiä kuin Okahan­dja-Karibib-Usakos asvalttitie oli, voi valita toisen kahdesta eri soratievaihtoeh­dosta. Molemmat veivät keskusylängöltä autiomaan läpi Walvis Bayhin, ja niillä oli omat mielenkiintoiset nähtävyytensä. Molempien huonona puolena oli, että Walvis Bayn kautta kulkemiseen tarvittiin Etelä-Afrikan viisumi, mitä ei tarvittu ajettaessa pohjoisinta reittiä suoraan Swakopmundiin. Soratiet olivat leveitä ja hy­väkuntoisia, joskin erittäin pölyäviä ja paikkapaikoin oli niinkutsuttua nimismie­henkiharaa kymmeniä kilometrejä. Myös yksi jyrkkä sola serpentiineineen oli las­keudut­taessa ylängöltä autiomaahan, ja tämä puolestaan rajoitti reitiltä pois rekka-autot ja asun­tovaunut. Muutakaan liikennettä ei juuri ollut, joten jatkuvasti lentä­vistä kivenmu­rikoista ei ollut suurtakaan vaaraa paitsi oman auton alustalle. Mi­tään asutusta ei ollut viimeisellä 200 kilometrin matkalla, joten erämaan ylitykseen oli paras varus­tautua omin eväin ja tankki täytettynä. Aikaa meni yleensä vähin­tään tuplasti sora­teillä, sillä mielenkiintoista katsottavaa oli paljon eikä matka­vauhti ollut verratta­vissa nopeaan ajoon asvalttitiellä.

Eteläisen reitin komein nähtävyys on Kuisebin kanjoni, jossa joki on uurtanut peh­meään kalkreettiin ja liuskeisiin polveilevan uoman satojen metrien syvyiseksi usean kym­menen kilometrin matkalla. Pääjokeen liittyy useita sivuhaaroja, jotka myös ovat syvällä tasangon pinnan alapuolella, joten kanjoniverkosto on hyvin laaja ja sekava, eikä toisin paikoin voi tietää, missä joen pääuoma on virrannut. Vettä on uomissa vuosittain, mutta aikoinaan on sadesumman täytynyt olla paljon suurempi, koska nykyisillä sademäärillä ei kalliota näin paljon kaiverreta. Pääkan­jonin par­taalle on opas­teet ja sinne on helppo päästä autolla. Varjopuolena pysä­köintipai­kalla on, ettei varjoa ole missään, on vain muutamia polvenkorkuisia pen­saita. Al­haalla kanjonissa kasvaa paikkapaikoin isojakin lehtipuita ja on jonkinver­ran heinää ja ruohoa, jonka varassa täällä elävät vuoriseeprat (ne, joilla on leveä­raitaiset uima­housut), pienet hyp­pyantiloopit, kudut, keihäsantiloopit, paviaanit ja strutsit. Ylei­siä eivät nämäkään eläimet täällä ole, mutta hyvällä onnella niitä pää­see sillointäl­löin näkemään, ja niiden polkuja risteilee alhaalla runsaasti. Kanjonin historiaan liittyy luku, josta on olemassa kirjoitettua tietoakin. Toisen maailman­sodan aikana Namibiassa työskennelleet saksalaiset geologit, Henno Martin ja Herman Korn sekä koira Otto eivät halunneet osallistua sotaan, vaan pakenivat palvelukseenas­tumismääräystä Kuisebin kanjoniin. Siellä he asustivat luolissa ja muutenkin al­keel­lisissa oloissa  kaksi ja puoli vuotta eläen erämaan antimilla. Se on ollut melkoinen suoritus, sillä päällisin puolin elämä täällä näyttää kuumuuden ja kuivuuden takia mahdottomalta, mutta jotenkin he siitä kuitenkin selvisivät hengissä. Otto-parka ei varmaan ymmärtänyt, että se oli mukana vararavintona, mutta onneksi sille, ravin­toa riitti juuri ja juuri muutenkin.  Sodan loput­tua he il­mestyivät taas ihmisten il­moille, ja muutaman päivän vankeuden ja toipumisen jäl­keen heidät määrättiin ensi työnään kenttätöihin - erämaahan. Henno Martin on kirjoittanut miesten kokemuk­sista kirjan " The sheltering desert", suojeleva erä­maa ( RSA Scientific Society, Cape Town, 1974 ).

JALOJA KIVIÄ

Namibia on maailmanlaajuisesti merkittävä timanttien tuottajamaa. Vuosituotanto on keskimäärin 2 miljoonaa karaattia jalokiviluokan timantteja (1985). Niitä saa­daan Lüderitzistä etelään maan rajalle Oranjemundiin asti ulottuvalta, alle 10 ki­lo­metriä leveältä asumattomalta rannikkokaistaleelta. Lisäksi timanttituotantoon on varattu rannikkokaista kaivosalueesta pohjoiseen, jota koskee samat määräyk­set kuin tuotantoaluettakin. Nämä alueet on aidattu, ja liikkuminen on niillä kiel­letty ankarin ukaasein, joskin nämä dyynialueet ovat muutenkin hyvin vaikeasti kuljet­tavia ilman erikoiskulkuneu­voja, joten vahingossa sinne ei kukaan joudu, paitsi me­ren puolelta. Rannikko tunnetaankin Skeleton Coastina, Luurankoran­nikkona, vaikka kartoille nimi on sijoitettu paljon pohjoisemmaksi. Mutta haaksi­rikkoisille oli aikoinaan aivan sama, mihin kohtaan rannikkoa ajautui, koska juo­mavettä ei ollut missään saatavissa. Nykyisin maalla olevat tunnetut esiintymät on tyhjennetty isoimmista timanteista, ja jätekasat ovat liian köyhiä pie­nempien kivien taloudelli­sesti kannattavaan uudelleentutkimiseen, vaikka niissä tie­detäänkin vielä timantteja olevan. Tämä on se perintö, jonka CDM (De Beers) yh­tiö jättää nuo­relle Namibi­alle. Timanttiyhtiön nykyinen toimintansa on keskittynyt timanttialu­een rantateras­sien ja merenalaisen osan seulomiseen, mikä tapahtuu patoamalla vedenalainen rannikko­kaista pala palalta ja pumppaamalla merivesi pois, jonka jäl­keen alkavat mittavat maansiirtotyöt ja timanttipitoisen soran seulonta. Timantit eivät ole alku­peräisellä syntypaikallaan, vaan muinaiset joet ovat ne tänne ranni­kolle kuljettaneet sisä­maasta. Niin, kunpa vain tietäisinkin, mistä ! Joet, joiden voi­daan katsoa olleen nykyisen Oranjen esivanhempia, ovat sittemmin muuttaneet uomaansa ja kadonneet maastosta jäljettömiin, kun vaeltava dyynihiekka on peit­tänyt vanhat uomat. Etsin­tää vaikeuttaa lisäksi se, että merenpinta on vuosimil­joonien kuluessa noussut ja laskenut, joten jo kerran kerros­tuneet timantit ovat rantavaiheessa lähteneet uudel­leen liikkeelle, ja kerrostuneet jonnekin muualle.

Timanttien lisäksi Namibia tunnetaan puolijalokivistään, joista merkittävin on tur­maliini, ja varsinkin sen arvostetuin, vihreä muunnos. Muita merkittäviä korukiviä ovat topaasi, berylli, jaspis, malakiitti, ametisti ja muut kvartsin värimuunnokset. Jokaisessa maan kaupungissa on vähintään yksi kiviin ja mineraaleihin erikoistunut myymälä, joka ostaa kivet pieniltä yksityisiltä louhoksilta tai yksityishenkilöiltä. Ai­noastaan timanttikauppa on niiltä kielletty, vaikka sitäkin kuuluu tapahtuvan anka­rista rangaistuksista huolimatta. 20 vuotta vankeutta pläjähtää niin ostajalle kuin myyjällekin automaattisesti ilman suurempia muodollisuuksia.

Karibibin keskustassa on autoturistin kannalta erittäin mukava hengähdyspaikka. Kadun toisella puolen on kaupungin paras bottle store ja toisella Henckertin kivi-, koru- ja matkamuistomyymälä. Tämä turistirysä vaatii aina pysähdyksen, varsinkin kun se on automatkan puolivälissä matkalla rannikolle. Täällä sattui eräällä loma­matkalla hauska sattuma, jossa Tuulan merkillinen kasvomuisti yllätti jopa hänet itsensäkin. Olimme pysähtyneet, mutta vielä autossa, kun hän sanoi erään Henckertille menevän vanhan miehen olevan suomalaisen. Emme uskoneet, koska mitään selitystä ei Tuulallakaan ollut tälle väitteelle.  Myymälässä tuli mies myö­hemmin luoksemme kuultuaan suomenkielistä keskusteluamme, ja esitteli itsensä Oleg von Knorringiksi, suomalaiseksi geologiksi, joka viimeiset 20 vuotta on asu­nut Leedsissä, Englannissa. Olin tutustunut hänen tekemiinsä geologisiin kirjoi­tuksiin, joten tiesin hänet varsin arvostetuksi tiedemieheksi, joka on tehnyt myös Namibiassa paljon kenttätutkimuksia. Hän vaikutti ilahtuneelta tavatessaan maa­miehiään, ja hänen suomenkielensäkin oli vielä varsin hyvää. Tuula oli joskus näh­nyt hänen kasvokuvansa suomalaisessa geologi-matrikkelissa.

Mukavampaa ja paljon edullisempaa kuin kivikaupoista on ostaa kiteitä suoraan niiltä, jotka työkseen niitä etsivät erämaassa. Tällaisia ihmisiä tapaa Spitzkoppe-vuorten ympäristöstä Namibin aavikon itäreunalta. Graniittiset vuoret kohoavat te­rävähuippuisina lähes kilometrin korkeuteen kuumalta soratasangolta, ja jotkut kutsuvat niitä Namibian Matterhorniksi. Siellä ei tarvitse kuin pysähtyä tienreu­naan odottamaan, niin jo kohta kuin tyhjästä ilmestyy kivikauppiaita myymään löytämi­ään kiteitä. Tasanko on paikalleen rapautunutta graniittia, jossa olleista pegmatiitti­juonista kiteet ovat peräisin. Niitä löytääkseen tarvitsee vain kuokalla tai lapiolla kaivella maata muutaman metrin syvyyteen, ja saattaapa maan pinnal­takin tehdä melkoisia löytöjä. Ei tällä toiminnalla kuitenkaan upporikkaiksi tulla, sillä hyviä ki­teitä on harvassa. Parhaat he myyvätkin ammattimaisille ostajille, ku­ten näimme Henckertin kivikaupassa  tapahtuvan. Spitzkoppen itäpuolella on kai­vajien kylä jossa asuu satakunta erämaasta toimeentulonsa saavaa ihmistä perhei­neen. Tilapäi­sesti kaivajat asustelevat vuorten juurella olevissa luolissa, vanhoissa autonro­muissa ja pahvihökkeleissä. Vuorten länsipuolella louhitaan rakennuski­veksi kel­taista graniittia, jonka kauppanimi on Tropical Sun. Louhos työllistää muutamia kymmeniä miehiä, joilla on oma kylänsä vuorten pohjoispuolella. Kivien irroitus ta­pahtuu nykyaikaiseen tapaan polttoleikkaamalla yöaikaan kallioon syviä viiltoja noin parin metrin välein, ja päiväaikaan porataan ja räjäytetään raakakivi­blokit irti. Kerrotaan polttoleikkauksen äänen olevan voimakkuudeltaan verratta­vissa suihkukoneen lentoonlähtöön. Louhoksen valkoihoisen johtajan keittäjätär oli eräänä viikonlop­puna löytänyt erämaasta topaaseja, joista hänelle maksettiin noin 400 markkaa, mitä pidettiin erityisen onnekkaana löytönä, lähes lottovoit­tona. Me ostimme kivenmyyjiltä myös joitakin pussillisia kiteitä, ja maksoimme reilusti sen mitä pyydettiin, sillä hinnat olivat alhaiset, joskaan kiteiden laatu ei aina ollut ko­vinkaan kummoinen. Mutta näillä ihmisillä ei täällä ole mitään, he elä­vät sillä mitä erämaasta löytävät myytäväksi. Kylien lähellä myyjinä usein toimivat pienet lapset, mutta kauempana myivät itse kaivajat, sekä miehet että naiset. Oli erityinen ilo aina kaupan synnyttyä antaa heille autosta kaikki ylimääräiset ruoka­tarvikkeet ja juoma­tölkit, sillä muualla  ei voi nähdä niin aitoa iloisuutta ja kiitolli­suutta kuin näillä pienillä lahjoilla voi aikaansaada. Erityisesti Tuomo valmistautui näihin ostosmat­koihin huolella, sillä häntä ilahdutti suuresti lahjoittaa kauppiaille kuumia hampuri­laisia ja isoja kylmiä virvoitusjuomapulloja. Vaikka yhteistä kieltä ei ollutkaan, koetimme aina tehdä selväksi, ettemme olleet englantilaisia, joina he meitä pitivät. Tavoistamme he heti tiesivät, että nämä eivät ole buureja eivätkä saksalaisia. Suomi-Finland oli heille täysin abstrakti käsite, mutta mitäpä väliä sillä sitten olisi ollutkaan.

Erikoisin paikka, jonka työmatkalla Yypeen kanssa tapasimme, oli Spitzkoppen ja Brandbergin vuorten välillä keskellä erämaata oleva louhos, josta pegmatiitista louhittiin kolumbiitti-tantaliitti ryhmän mineraaleja. Ämpärillinen louhittua malmia painoi lähes sata kiloa. Oikea kunnon perusbuuri, Botha nimeltään, asui isänsä kanssa vanhassa linja-autossa, ja työmiehinä hänellä oli kahdeksan mustaa miestä, jotka asuivat liuskakivistä ja pellinpalasista tehdyssä hatarassa vajassa. Itse louhos oli hyvin pieni, vain parin metrin syvyinen ja ehkä kymmenen halkaisijaltaan, mutta sieltä lähti elanto tälle joukolle. Mitään mukavuuksia ei ollut, joten työtä tehtiin nähtävästi koko valoisa aika, sillä muutakaan tekemistä ei erämaassa ole. Pora­kaivo oli, mutta sen vesi oli suolaista ja sitä tuli hyvin vähän, joten silloin tällöin piti hakea juomavettä  ja ruokatarvikkeita Usakoksesta, jonne oli viiden tunnin auto­matka läpi erämaan. Kun kysyimme, kuinka usein he siellä käyvät, vastasi Botha naureskellen, että keskimäärin kerran viikossa, koska aina kun joku työ­miehistä loukkaa itsensä ja on pakko käydä lääkärillä ompeluttamassa haavat kiinni ja puh­distamassa ruhjeet, hän ottaa kaikki muutkin mukaansa kaupunkiin pyykille ja pe­sulle. Tällaiset pienet kaivokset, jotka työllistävät muutaman miehen, ovat yleisiä Namibiassa. Perheyrityksinä niillä voi elää, mutta harvoin ne kiinnos­tavat suuria kaivosyhtiöitä. Kuulimme myöhemmin, että Botha oli myynyt oman louhoksensa jollekin amerikkalaiselle yhtiölle hurjasta hinnasta, sillä alkuaineet niobium ja tant­taali, joita louhos tuotti, ovat harvinaisia metalleja, joita käytetään erikoisterästen ja -instrumenttien valmistuksessa. Siellä vieraillessamme oli hin­naksi jo tarjottu mil­joona randia, noin puolitoista miljoonaa markkaa, mutta sitä omistaja piti vielä nau­rettavan pienenä summana. Ilmeisesti myöhemmin tuli pa­rempi tarjous, koska kauppa syntyi. Erämaassa oli harvakseltaan rautatankoja pystyssä merkkinä kai­vosvaltauksesta. Joissakin oli suoritettu koekaivauksia, mutta toiset näyttivät ole­van täysin koskemattomia. Namibin autiomaa on valtion omistuksessa, joten valtaukset ovat mahdollisia siellä, mutta päinvastoin kuin Suomessa ei yksityisten farma­reiden maille ole menemistä ilman lupaa edes tie­teellisessä tarkoituksessa. Farmit ovat monesti isompia kuin kunnat tai pitäjät Suomessa. Yksityinen omistus on kuitenkin pyhä asia, eikä ole olemassa jokamie­hen oikeutta kulkea missä miellyttää. Luvatonta kulkijaa pidetään karjavarkaana, ja kohtelu on sen mukaista.

VILMA, VALMA JA KEKSIJÄ-KALLE

Namibiassa asui kaksi Suomessa opiskelleiden namibialaismiesten kanssa avioi­tu­nutta naista, sanottakoon heitä vaikka Vilmaksi ja Valmaksi. Kuulimme heistä aluksi vain huhuja, mutta lopulta myös tapasimme henkilökohtaisesti. Heidän koh­talonsa osoittautuivat vielä huhujakin kovemmiksi. Vilma asui Windhoekissa, asuu edelleenkin miehensä ja kolmen poikansa kanssa. Pojat ovat tietenkin värilli­siä. Heillä on asuttavanaan ihan oikea talo kaupungissa, ei Katuturassa. Mies vaalii kuitenkin afrikkalaisia perinteitä, ja mennä huitelee milloin missäkin kaverei­densa kanssa ja Vilma koittaa pitää kotia kunnossa. Ruokarahaa vaimo saa vajaa tuhat markkaa kuussa, josta pitää lisäksi maksaa lasten vaatteet ja koulumaksut. Pojat ovat syntyneet Suomessa, mutta lähti­essään Vilma, omaa lapsellisuut­taan, oli il­moittanut Suomen viranomaisille, että ja hänhän ei mitään lapsilisiä tässä tarvitse. Sille rahalle olisi nyt kyllä käyttöä. Heidän talonsa autotalli on annettu vuokralle, asuntokäyttöön. Parhaaseen aikaan siinä asui yksitoista ihmistä. Tämä joukko, jolla ei luultavasti kenelläkään ole työtä, maksaa vuokraa satunnaisesti, mutta vastapai­noksi varastaa pihalla kuivuvat pyykit säännöllisesti ja käy tyhjen­tämässä talon jää­kaapin, jos ulko-ovi on unohtunut auki. Niinpä jääkaapissa ei kuulema muuta ollut­kaan kuin avattu maitotölkki, kun Tuula ja Leena kävivät Vilmaa jou­lun alla kat­somassa. Maitolaseina oli pestyjä jugurttipurkkeja. Talo oli kuitenkin siisti, niin paljon kuin täysin rahaton koti voi olla. Niinpä rouvamme pistivät ra­hansa yhteen ja tekivät tuhdinlaisen ruokapaketin Vilmalle ja hänen po­jil­leen. Siinä oli kahvia, kaa­kaota, keksejä, suklaata, säilykkeitä, kyntti­löitä ym. Luovutushetkellä olivat kaikki kolme purskahtaneet itkuun, sillä joulun läheisyys herkisti mielet.

Valman tapaus oli vielä koskettavampi, mutta hän pääsi lopulta palaamaan ta­kai­sin Suomeen. Häneltä meni tässä seikkailussa säästöt ja asunnot. Lohduttautu­koon sillä, että henki säilyi ja kokemuksia kertyi. Valma oli jo iäl­tään vähän van­hempi, eronnut rouva, jolla oli edellisessä avioliitossa syntynyt seitsemän vuoden ikäinen poika mukanaan. Valma myi Suomessa asuntonsa, otti rahat mukaan ja lähti vihit­tynä miehensä mukana Namibiaan. Mies oli kuitenkin pa­hapäinen, löi ja hak­kasi ja keplotteli kaikki rahat vähitellen itselleen. Onneksi yhteisiä lapsia ei ol­lut. He asui­vat ensin Windhoekissa, sitten Swakopmundissa, missä vielä oli mu­kava talo missä asua ja oma auto. Mutta kun vuokrat jäivät maksamatta, tuli häätö ja oli muutet­tava. Tavarat pa­kattiin kuorma-autoon, jota ei koskaan sen koomin enää näky­nyt. Lopulta he asuivat Ambomaalla, missä Valmalla ja pojalla ei ollut mitään tekemistä, mutta miehen koko suku oli siellä. Siellä Valmalla oli enää vanha naisten polku­pyörä ja ne vaatteet mitkä olivat heidän päällään. Saa­dakseen rahat linja-au­tolippuihin Windhoekiin hän myi suomalaisille lähetys­työn­tekijöille  polku­pyöränsä, sillä ti­lanne oli jo niin vakava, että hänen Suomessa asu­vat van­hempansa olivat lä­hettäneet lentoliput suurlähetystöön. Rahaa ei ollut lupa Val­malle antaa, koska mies olisi saattanut ne jollain tavalla häneltä taas käl­miä. Heti Valman hävit­tyä oli mies arvannut, mitä oli tapahtunut ja mennyt lähe­tyssis­koilta tivaamaan Valmaa ja vaatinut tuntemaansa polkupyö­rää itselleen. Lähtö oli kui­tenkin niin taitavasti ajoi­tettu, että Valman lentokone ehti nousta il­maan en­nen­kuin hänen miehensä ehti lentokentälle.

Seurasimme näitä surullisia kohtaloita pitkään, mutta paljon mitään ei ollut tehtä­vissä, olivathan he tulleet tänne omasta tahdostaan.

Silloin tällöin sattui, että kaupunkiin tuli joku uusi suomalainen, jota kukaan ei en­nestään tuntenut. Näin ilmestyi suurlähetystöön keksijä-Kalle, jonka sukuni­meä en enää muista, mahdoinko edes sitä kuullakaan. Hänen saapumisestaan kuulin vä­rik­kään tarinan, mutta en vanno, oliko se todella näin. Kalle oli ostanut Suomesta lentolipun Johannesburgiin, ja maahan saavuttuaan oli repinyt paluu­osan ja anonut poliittista turvapaikkaa. Sitä ei myönnetty, koska täysin kielitai­dot­tomana miehenä hänen perustelunsa eivät varmaan olleet  uskottavia. Jostain syystä hänet oli sieltä lähetetty sitten Windhoekiin, ja hän ilmoittautui lähetys­töön. He majoittivat Kallen kirkon vierastaloon, jossa asui muitakin suomalaisia samaan aikaan. Lähetystö otti Yypeehen yhteyttä, koska Kallella oli jonkinlainen malmin­etsintäajatus mielessään, ja meitä pidettiin sen alan ammattimiehinä. Niinpä me­nimme Yypeen kanssa ta­paa­maan tätä sankarimatkailijaa. Kalle oli yli 60 vuotias, hyvin sympaattisen tun­tuinen vanha setä, joka vaikutti ihan täysjärki­seltä, aluksi. Kävi ilmi, että hän sai ansaittua työeläkettä sekä Suomesta että Ruotsista, mutta jompikumpi näistä maista aikoi katkaista eläkkeentulon, mistä kimpaantuneena hän oli päättänyt läh­teä maailmalle. Hänen kuningasajatuksensa oli rakentaa kel­luva ponttooni, jonka päälle ajettaisiin maastoauto, takapää tun­kattaisiin ilmaan ja näin takapyöristä saataisiin voimaa hih­nakäyttöiselle imu­ruoppaajalle. Tällä voi­taisiin imeä joen pohjan sorasta timantteja ja kultaa. Kuultuamme tämän, katse­limme vähän aikaa Yypeen kanssa toi­siamme, ja aloitimme käännytys­työmme siitä, että voi veli hyvä, vaikka karttaan on merkitty runsas jokiverkosto, ei niissä silti ole vettä. Ainoat virtaavat joet ovat rajajokia, eikä niille ole mene­mistä. Itse kek­sintöä emme tyr­männeet, sillä miksei se toimisi, koska saman ta­paisia on käytössä Brasiliassa. Kuultuaan että muuallakin on hänen keksimäänsä ideaa myös kokeiltu hän näytti meille kek­sintönsä piirustukset, tosin omien sano­jensa mukaan venttii­lejä  ja suo­dattimia hän ei meille paljasta, koska niissä piili koko keksinnön idea. Piirustukset oli selvästi tehnyt joku ammattilainen, kuten hän it­sekin sanoi, ja sa­noi vielä mak­sa­neensa niistä paljon. Se että Namibi­assa ei ollut­kaan jokia, oli hänelle yllätys. Ettei mies täysin masentuisi, veimme hä­net kau­pungille syömään. Syödessä jat­koimme jutustelua ja koitimme taivutella häntä palaamaan takaisin Suomeen. An­noimme muutaman tuntemamme suomalai­sen geologin nimetkin, joihin voisi ko­timaassa ottaa yhteyttä piirustuksensa kanssa, jotta sitä voisi ensin tosimielessä kokeilla vaikkapa Lapissa. Lopuksi saimme vielä taivuteltua hänet pysymään ny­kyisessä majapaikassaan, sillä hän aikoi mennä "johonkin jokiuomaan telttailemaan ensi yöksi, kun on niin kuumakin". Niin mak­soimme laskun ja veim­me hänet ta­kaisin majapaikkaansa. Seuraavalla lennolla keksijä-Kalle oli palannut Suomeen. Mitkä mahtoivat olla miehen miet­teet? Rahaa oli mennyt ainakin paljon tähän vii­kon vie­railuun eteläisellä pallon­puoliskolla.

RAHALIIKENNETTÄ

Eräs ensimmäisiä tehtäviä maahan saavuttuamme oli avata pankkitilit rahaliiken­nettä varten. Valitsimme pankiksi Commercial Bank of Namibian, jonne ava­simme henkilökohtaiset tilit ja projektitilin. Talletettuamme sinne mukanamme tuomam­me dollarit, saimme sekkivihon, jolla myöhemmin voi nostaa käteistä tai maksaa suo­raan liikkeisiin ostoksia. Visakorttia emme mielellämme käyttäneet, koska las­kujen valvominen oli hankalaa. Sillä sai kyllä rahaa automaatista tai pankista, mutta tilitie­toja ei saanut. Namibia oli sikäli poikkeuksellinen kehitysmaa, että siellä ei käyty pimeää valuuttakauppaa, koska randi oli tuolloin virallinen valuutta, ja sen arvo pysyi vakaana. Rahan kulku Suomesta kangerteli. Vika oli kylläkin Suomen päässä. Olin sopinut pankissa lähtiessäni, että joka kuukausi siirretään tietty summa valuuttati­lilleni, josta puolestaan siirretään tietty summa Namibialai­selle tililleni dollareina. Toisinaan rahaa ei kuitenkaan tullut kuukausiin, ja välillä tuli taas tupla­summa. Kaikenkaikkiaan en ollut tyytyväinen pankkini toimintaan, koska joka siir­rosta kuitenkin otettiin välityspalkkio virallisen ohjehin­naston mu­kaan, mutta usein itse sai kysellä tilitapahtumien perään. Loppuaikana nostin rahaa vain Visakortilla ja peruutin muut rahansiirrot.

Myös projektiautojen hankinta oli alkuaikojen ensimmäisiä tehtäviä. Projektimme käyttöön oli määrä ostaa viisi ajoneuvoa, jotka sitten lopulta jäisivät, kuten muu­kin projektimateriaali, Namibian geologiselle tutkimuslaitokselle. Ensin ostimme VW Syncron, nelivetoisen pikkubussin. Saimme sen edullisesti, koska se oli käy­tetty, mittarissa oli 12 000 kilometriä. Todellisuudessa sillä oli ajettu pal­jon enemmän, ja siinä oli kaikenlaisia vikoja, mutta sitähän emme silloin tienneet. Hauska episodi oli pian tämän auton oston jälkeen, kun pankistani soi­tettiin toi­mis­toom­me, ja pyy­dettiin minua saapumaan keskustelemaan pankinjoh­tajan kanssa. Niinpä menin, enkä yhtään osannut aavistaa, mistä voisi olla kysy­mys. Pankissa selvisi, että tuo Syncron hinta, muistaakseni suomen rahassa yli 150 000 markkaa, oli veloitettu minun tililtäni, jolla ei ollut rahaa kuin ehkä muutamia tu­hansia. Tämä oli käsittä­mätöntä. Olin kyllä mukana ostamassa au­toa, mutta Yypee maksoi sen projektin tilin sekillä, eikä minun nimeäni ollut mis­sään papereissa. Pankinjohtaja oli huo­mat­tavan helpottuneen näköinen kun kuuli, että hänen pan­kissaan on mui­takin suoma­laisten hiljattain avaamia tilejä. Sotku selvisi lopulta jotenkuten, ehkä "tietokone oli tehnyt virheen", kuten sanotaan tällaisissa tapauk­sissa. Seu­raavaksi ostimme kaksi VW Jettaa, ja loppukesällä vielä kaksi Mazda avolava-maastoau­toa kenttäkäyt­töön. Siinä vaiheessa Pekkalan talon piha oli kun auto­kauppa, meillä kolmella mie­hellä oli käytössämme viisi projektiautoa omiemme lisäksi. Kyllä ne siitä vähitellen väheni­vät, kun muu miehistö saapui pai­kalle ja muutti omiin taloi­hinsa.

SULO JA ELISABETH

Meillä oli kotonamme kaksi kuumavesipulloa. Tuulan vaaleansininen oli nimeltään Sulo ja minulla ruskea, Elisabeth. Olin aina naureskellut englantilaisille, jotka värk­käili­vät kodeissaan näiden pullojensa kanssa, mutta kun kylmät yöt alkoivat touko­kuun lopussa, piti itsekin ostaa sellaiset. Yölämpötila laski ulkona usein lä­helle nollaa, joskus allekin, ja koska taloissa ei ollut muita lämmityslaitteita kuin sähkö­patteri makuuhuoneessa, olivat yöt kylmiä. Ikkunat olivat yksinkertaiset ja puit­teista veti niin, että verhot heiluivat. Ostimme aluksi flaneliset py­jamat, joita Suo­messa harvoin tarvitsee, mutta kun nekään eivät tuntuneet riittä­vän, oli tur­vaudut­tava äärimmäisiin keinoihin. Kun pullon illalla täytti kuumalla vedellä, lämmitti se vielä aamullakin mukavasti peiton alla. Oli inhottava nousta vuoteesta kylmään kylpyhuoneeseen ja keittiöön, sillä aamuisin talossa saattoi olla lämpöä vain 12 as­tetta. Eikä se siitä paljoakaan noussut päivän mittaan, vaikka ikkunoita ja ovia pi­dettiin auki lämpimän ulkoilman saamiseksi sisälle. Kylmää aikaa kesti elokuun lo­pulle, ja lähes koko tuon ajan podimme vähintään yskää ja nuhaa. Ilma oli erittäin kuivaa ja pölyistä, sillä talviaikaan oli kovia tuulia ja pölymyrskyjä, joista jäi kaik­kein hienojakoisin aines leijumaan ilmaan viikkokausiksi. Kävimme usein viikon­loppuisin Gross Barmenin kylpylässä, joka on noin 120 kilometrin päässä pääkau­pungista. Kylpylä on perustettu kuumien lähteiden ympärille, ja siellä on aikoinaan ollut yksi Reinin lähetysseuran en­simmäisistä lähetysasemista Namibiassa. Nykyisin vahasta asemasta, joka perus­tettiin 1844, ei ole paljon mi­tään jäljellä. Tilalle on ra­kennettu uudenaikainen kylpylä ravinto­loineen ja majoi­tustiloineen. Vesi, joka tulee 65-asteisena syvältä maan sisältä ja tuoksuu rikkive­dylle, jäähdytetään sisähallissa 40-asteiseksi ja ulkoaltaassa se on, vuodenajasta riippuen 25 - 35-asteista. Jou­lunaikaan siinä uidessa tulee hiki, mikä ei tunnu yh­tään virkistävältä. Mutta kylminä kuukausina se on oivallinen rentou­tumispaikka viikonloppuisin, ja siellä vietimme juhannuksen 1992. Alueella on myös padottu pieni lampi, jossa pysy­västi asustaa kaloja, vesikilpikonnia ja runsas linnusto. Me­rimetsot, erilaiset sor­salinnut ja joskus jopa pelikaanit asustavat lam­mella. Esitteen mukaan täällä on tavattu yli 150 eri lintulajia. Lampea reunustaa erittäin tiheä kaislikko, joten se saattaa kätkeä sisäänsä mitä vain. Vesi tuoksuu pahalta ja näyttää samealta, mutta siihen on eläimistö kui­tenkin sopeutunut.

Muita kylmän ajan viikonloppukohteita olivat muun muassa Etoshan eläinpuisto, Waterbergin erikoislaatuinen, tasaisen pöytävuoren laella ja ympärillä oleva eläin­tensuojelualue, sekä ennen kaikkea Swakopmund, jossa lomakauden ulkopuo­lella saimme käyttää Lähetysseuran koulukodin rakennuksia majoittumiseen muo­dol­lista korvausta vastaan. Siellä on sitäpaitsi Namibian paras sauna. Rakennusten ylläpito tulee maksamaan Lähetysseuralle varmasti melkoisesti, mutta voin hyvin kuvitella miltä tuntuu palata, työskenneltyään kuukausia yl­häällä Ambomaalla ai­naisessa hä­linässä ja helteessä, rannikon hiljaisuuteen ja viileyteen. Tämä paikka on välttämä­tön, jotta työ Ambomaalla olisi mahdollista. Meillähän, pääkaupungis­sa työtämme tekevillä, olot olivat paljon mukavammat kuin pohjoisessa työskente­levillä. Silti mielellämme piipahdimme rannikolla kuuntelemassa Atlantin rauhoit­tavaa kumua ja nauttimassa kosteasta meri-il­masta.

UUTISIA SIELTÄ JA TÄÄLTÄ

Projektillemme tilattiin Uusi Suomi ja Suomen Kuvalehti, jotta pysyisimme koti­maan tapahtumien tasalla. Ensimmäisiä tehtäviä Windhoekissa oli hankkia oma postilokero, sillä postia ei täällä kanneta koteihin. Aluksi saimme käyttää suurlä­he­tystön lokeroa, mutta muutamassa viikossa saimme myös oman Ausspannplatzin postitoimistosta. Postin kulku Suomesta kesti yleensä noin vii­kon, joten lehdet, sitten kun niitä rupesi tulemaan, olivat suhteellisen tuoreita. Kun Uusi Suomi suu­reksi harmiksemme sitten lopetettiin, tilasimme Helsingin Sanomat. Meille ei ollut paljokaan iloa lehden runsaista mainoksista, ja kun ker­ralla saattoi tulla koko vii­kon lehdet, oli postilokero monesti niin täynnä, että puolet postista oli jonotettava pos­tin tiskiltä. Paikallisissa lehdissä ei kerrottu paljo­akaan Euroopan tapahtumista, pu­humattakaan, että Suomi olisi ylittänyt uutis­kynnyksen. Mieltämme lämmitti kui­tenkin Seppo Rädyn keihäässä heittämä maailmanennätystulos, sillä The Na­mibian julkaisi puolen sivun kokoisen ­kuvan ja lyhyen kuvatekstin tapah­tu­mas­ta. Muita uutisia suomalaisista ei ollut, paitsi jos Namibiassa olevat olivat tehneet jo­tain merkittävää. Suomen kehitysyh­teistyöapu sekä kansalaisjärjestöjen projektit uuti­soitiin paikan päällä hyvin. Windhoekissa ilmestyi arkipäivisin neljä sanoma­lehteä: The Namibian, Windhoek Advertiser, afrikaansiksi Republikein ja saksaksi  Allge­meine Zeitung. Lehtiä sai ostaa myös kaupoista, mutta pääasiassa niitä myi­vät pojat kadulla. Aikakauslehdet olivat eteläafrikkalaisia. Radiolähetyksiä ula-taa­juuksilla oli ainakin kuudella eri kielillä, stereolähetyksiä ei ollut. Maan kaukai­simmat kolkat tavoi­tettiin lyhytaaltokanavilla, joilla lähetyksiä oli myös pienem­millä pai­kallisilla kielillä. Televisiossa oli yksi kanava, joka lähetti uutisia, urheilua, keskuste­luoh­jelmia ja yleismaailmallisia sarjafilmejä. Uutislähetysten lopuksi oli aina myös sää­tiedotus karttoineen. Yleensä se oli tällainen: maan pohjoisosa - very hot, muu osa - hot ja rannikolla - cool. Pilvenkuvia tai salamoita näkyi aino­astaan marras-hel­mikuussa. (Roger kutsui lokakuuta itsemurhakuukaudeksi, sillä silloin saattoi taivaalla olla paksujakin pilviä, mutta ne eivät sataneet pisaraakaan). Sate­liittiantenneita oli joidenkin talojen pihoilla, ja kaapelika­navaver­kostoa oltiin ra­kentamassa.

Koska Windhoekin diplomaateille tarkoitettu verovapaa myymälä oli valikoimal­taan hyvin vaatimaton, tilasimme tanskalaisesta Justessenin postimyyntiliikkeeltä lyhytaaltoradiot, joilla saatoimme kuunnella suomalaiset radiouutiset päivittäin. Joskus ne kuuluivat hyvin, toisinaan taas huonommin, ja oli aikoja, jolloin kuului vain pelkkää suhinaa. Justessenin postimyyntiluettelon selailu oli mukavaa ajanku­lua, sillä sen yli 1200 värikästä sivua oli täynnä mitä merkillisempiä tavaroita, tee­pusseista auton­ren­kaisiin. Lähes kaikkea voi sieltä tilata, sillä maailmassa on maita, missä kaik­kea ei olekaan saatavissa noin vain kaupan hyllyltä. Wind­hoekista sai, ruisleipää lukuunottamatta, kaikkea mitä tarvittiin. Meillä oli oi­keus käyttää tätä vero­tonta myyntiä ensimmäiset kuusi kuukautta, (paitsi alkoholia ja tu­pak­kaa emme sieltä saaneet ostaa). Lyhytaaltoradioiden lisäksi tilasimme auto­radioita, Yypee tilasi televi­sion sekä Leena joitakin pienempiä tavaroita.

Lehdistä olimme jo jonkin aikaa nähneet, että kerskakulutus Suomessa tulee pian päättymään, mutta syksyn 1991 devalvaatio yllätti meidät silti. Palkkamme pu­tosi heti tuon 16 %, sillä palkka maksettiin markoissa, jotka täytyi ensin vaihtaa joko dollareiksi tai Saksan markoiksi ja sen jälkeen vielä randeiksi. Suomen markkaa ei täällä pidetty oikeana rahana, kuten randiakaan ei pidetä Suomessa. Devalvaatiota eikä myöhemmin seurannutta markan kellutusta korvattu meille mitenkään. Tulo­taso putosi noin 30 % kaikkiaan, mikä jonkin verran harmitti. Nyt eläminen, joka oli ollut vahvan markan aikana suorastaan halpaa, muuttui suurin piirtein sille ta­solle mikä se oli Suomessakin. Jotkut elintarvikkeet, kuten esimerkiksi kahvi ja maitotuotteet olivat tosin täällä olleet kalliimpia kuin kotona koko ajan. Mutta leipä, voi, liha ja makkarat olivat edelleen edullisia. Ja täällä oli mahdollista mennä ulos syömään iltaisin silloin kun siltä tuntui ja halusi saada vaihtelua kotiruokaan, koska ravintola-annokset olivat suuria ja maukkaita, mutta hinnaltaan vielä edulli­sia. Pihvit tilattiin monissa pai­koissa painon mukaan, joista niinsanottu "ladies steak" oli pienin ja painoi 150 grammaa. Muutamissa ravintoloissa oli mahdollista tilata kilo lihaa lautaselle, lisukkeineen. Tietoja Suomen työttömyyden kasvusta saim­me myös lehdistä. Täältä käsin se poru näytti käsittämättömältä, koska sosi­aali­turva ja työttömyys­korvaukset olivat Suomessa hyvät. Me näimme joka päivä työttömiä istumassa kadun varsilla joukoittain, josta heitä voi palkata päiväksi te­kemään mitä tahansa, ja maksaa juuri sen verran kun huvitti. Näillä miehillä ei ol­lut vaihto­ehtoja, puhumattakaan työt­tömyyskorvauksista. Jos työtä ei saanut, ku­ten usein näytti käyvän, eivät he sitten syöneet sinä päivänä, eivätkä syöneet hei­dän lapsen­sakaan. Työttömiä kävi usein kysymässä työtä myös toimistossam­me­kin. Eihän meillä ollut mitään tarjota, joten jouduimme käännyttämään kyselijät pois. Useimpien liikkeiden, kauppojen ja toi­mistojen ovessa olikin "ei työtä" lappu usealla eri kielellä. Niin oli meilläkin, mutta ei se heitä paljon hidastanut. Näiden asiallisten työnhakijoiden joukossa oli myös näpistelijöitä ja oikeita rosvojakin, jotka kiertelivät katselemassa paikkoja. Oma toimistohuoneeni oli ensimmäisenä sisääntultaessa, joten he yleensä tulivat ensin sinne kyselemään, mutta yrittivät joskus livahtaa huomaamatta peremmälle käytä­vään, josta jouduin sitten heitä hä­tistelemään ulos, jollei joku muu sitä kerennyt ensin tekemään. Pidin huoneeni ovea aina avoinna tarkkaillakseni, mitä käytävällä tapahtuu. Väkivaltaa ei esiin­ty­nyt, mutta sitkeätä yrittämistä ei toisinaan puuttu­nut. Menetin jollekin tällai­selle työnkyselijälle matkaradioni, sillä eihän valvonta aina pelannut.

Lehdissä ja televisiossa oli välillä kummallisia uutisia, jonkalaisia Suomessa har­voin näkee julkaistavan. Ensinnäkin kaikki avioerot, jotka raastuvassa käsiteltiin, esiteltiin laajalti syytöksineen ja puolustuksineen oikeita nimiä käyttäen. Ehkä oli tarpeen tiedottaa myös naapureille, minkälainen se aviomies tai -vaimo oikeasti oli. Suurta hilpeyttä herätti "Tsumebin tapaus", jossa avioliitossa oleva valkoinen nainen oli ravintolasta lähtenyt kahden liikemiehen mukaan, ja kaupungin puis­tossa ryhtynyt sitten toisen miehen kanssa "niihin puuhiin". Pahaksi onneksi poliisi oli seurannut tätä kolmikkoa jo jonkin matkaa, ja yllätti nyt pariskunnan niin sano­tusti rysän päältä. Kun puolustus tiukkasi poliisilta, miksei tämä aikaisemmin puuttunut asioihin, oli vastaus "eihän se kähmiminen vielä ole rikos, mutta yhdyn­tä on". Oli varmaan ollut vaikeaa pimeyden takia seurata, milloin kähmintä oli varmasti jo siirtynyt toiseen vaiheeseen. Oikeus vapautti miehet, mutta määräsi naiselle tuntuvat sakot. Vaikutti vähän siltä, että tässä oli takana jotain muutakin, mitä lehdessä ei sanottu. Tämän tapaisia juttuja oli lehdissä usein. "Otjiwarongon tapaus" sai lehtien lisäksi myös paljon huomiota televisiossa, sillä tässä oli kysy­mys selvästi rotusyrjinnästä, mikä herätti aina kuumia tunteita puolin ja toisin. Lä­hellä Otjiwarongoa olevalla farmilla oli valkoinen nuori nainen, kauniskin vielä kaiken lisäksi, rakastunut farmilla työskentelevään, häntä neljä vuotta nuorempaan mustaan mieheen. Mies oli päätään lyhyempi tyttöä, mutta ei se näyttänyt haittaa­van, sillä rakkaushan ei ole peruna. Kun pariskunta vuosikausia jatkuneen seurus­telun jälkeen aikoi mennä vihille, suuttuivat tytön kaksi vanhempaa veljeä lopulli­sesti, ja pieksivät tämän onnetto­man sulhasmiehen, ja telkesivät sidottuna vajaan päivä­kausiksi. Mutta tyttöpä nostikin asiasta oikeusjutun veljiään vastaan, ja sitä sitten käytiin lehdissä ja televisiossa kaikkine yksityiskohtineen muutama viikko. Lopuksi tyttö ja veljet itkien halailivat toisiaan kuvaruudussa, mutta olen varma ettei sul­hoa sittenkään oikein su­kuun hyväksytty.

Esimerkin vanhoista asenteista sai myös Lauri mennessään lähetystön autonkuljet­tajan, Arvin kanssa Windhoekissa olevaan korukiviliikkeeseen. "Is that yours?" kysyi omistaja Laurilta osoittaen Arvia sormellaan, eli "onks' toi sun?" Mitäpä Lauri siihen muuta kuin myöntelemään, ei selityksistä olisi ollut mitään hyötyä. Erityisen paljon nuorta kansakuntaa kiinnosti "Miss Universum" tittelin 1992 voittanut Michelle McLean sekä myöhemmin tietysti vielä enemmän Frankie Fre­dericks. Itsekin tapasin Michellen kaupungilla kadulla useammankin kerran, millä tie­tysti oli hyvä kiusata tuttavia. Ainahan asioita tämmöisissä tapauksissa on lupa vähän liioitella. Tosiasiassa tämä missi, jolla oli silloin yllään kruununsa ja viit­tansa, kyllä minulta jotain kysyikin, ja väläytti samalla par­haimman hymynsä, mutta kun en osannut afrikaansia, en osannut vas­tata häm­mennykseltäni yhtään mitään. Tuulalle sanoin missin ehdottaneen tapaa­mista il­lemmalla, koska hän näki tapahtuman, mutta ei kuullut mitä puhuttiin.

Frankien voittaessa Barcelonassa hopeaa 100 metrin juoksussa, olimme isom­malla joukolla retkeilemässä Soussusvlein dyynialueella, jossa kuuntelimme kisoja Suo­men lyhytaalloilta. Tuntui aivan siltä, kuin oman maan mies olisi saavuttanut pi­kamatkalla mitalin.

Paikallisvaalien yhteydessä 1992 sattui muutama kuolemaan johtanut välikohtaus, joista jonkin verran kerrottiin myös uutisissa. Ensimmäinen tapahtui pohjoisessa, lähellä Angolan rajaa, ja siihen liittyi taikauskoa ja niin omituisia yksityiskohtia, että niitä oli vaikea uskoa todeksi. Tapaus oli lyhyesti kuitenkin tällainen: toiseksi suurimman puolueen DTA:n ehdokas oli mennyt tekemään vaalityötä vankalle Swapolaisten hallitsemalle alueelle, joten ei ollut ihme että hänet siellä surmattiin. En välitä kertoa mitä kaikkea tähän toimitukseen liittyi. Toinen tapaus oli lähes yhtä kummallinen, mutta tapahtui Katuturassa. Vaalivoiton jälkeen juhlittiin siellä marssimalla kulkueena keskellä päivää, kun sivukadulta törmäsi siihen auto, jossa oli kolme miestä, mustia kuten marssijatkin olivat. Törmäyksessä ei käynyt kuin­kaan, ehkä joku sai mustelmia tai kaatui maahan, mutta ei sen kummempaa. Auton kuljettaja lähti jostakin syystä kuitenkin karkuun, ja auton takapenkille jäi kaksi matkustajaa. Väkijoukko repi takapenkkiläiset ulos ja surmasi heidät. En tiedä vaikuttiko tähän kuljettajan kar­kuunlähtö vai mikä, mutta näin sen lehdessä ker­rottiin tapahtuneen.

Isoja asioita olivat myös Englannin kuningattaren vierailu samoin kuin Jasser Arafatin käynti Namibiassa. Olivathan Sam Nujoma ja PLO:n johtaja aikoinaan molemmat edustaneet vapautusliikkeitä, nyt enää toinen oli ilman omaa valtiota. Tähän jälkimmäi­seen liittyi pikku yksityiskohta, joka tuntui meitä huvittavan. On­han niin, että ys­täviemme vastoinkäymisissä on jotain, mikä ei ole meille vas­ten­mielistä. Pääkaupungissa on kaksi lentokenttää, joilla on välimatkaa noin 50 kilo­metriä. Nyt olivat presidentti, maan hallitus ja diplomaattikunta vastassa vää­rällä kentällä. Muutaman tunnin odottelun jälkeen selvisi, että vieras onkin toisella kentällä. Ei muuta kuin kiireesti autoihin, ja tuhatta ja sataa sinne. Matkalla tuhou­tui kaksi poliisiautoa liiallisen vauhdin vuoksi, mutta lopulta olivat kaikki merkki­henkilöt taas yhdessä ja vastaanottoseremonia saattoi alkaa.

 LOMAMATKA ETELÄ-AFRIKKAAN

SEEHEIMIN VIINAKAUPPA

Oli Björnin ja Leenan kanssa sovittu, että lomamatkalle ja pääsiäistä viettämään Etelä-Afrikkaan läh­detään aa­mukahdeksalta. Mersu ilmestyi talomme eteen vähän myöhässä, mutta iloiset ilmeet poistivat näräm­me, ja olimme toki odottaneetkin heidän myö­hästyvän jonkin verran. No, matkaan päästiin ja Björn suuntasi auton kohti etelää. Windhoekin ja Kapkau­pungin välinen matka on täsmälleen 1500 ki­lometriä, mutta emme olleet aikoneet ajaa sinne suoraan, vaan ensimmäinen yö oli määrä viettää Ai-Ais nimisessä turistikoh­tees­sa. Se sijaitsee suuren ja mahtavan kanjonin etelä­päässä, joka on Colora­don Grand Canyonin jälkeen toiseksi syvin maailmassa, sanotaan esitteissä. Namibian pisin joki, 800 kilometriä pitkä Fish, tai afrikaansiksi Vis, on uurtanut uoman­sa 160 kilometrin matkalla peh­me­ään kal­lio­perään, ja uo­ma on paikoin jopa 500 metriä syvä. Mutta sinne päästäksemme oli taitet­tava tai­valta koko kuuma päivä. Ajomatkaa tulisi olemaan lähes 800 kilo­met­riä. Ohi vi­lahtivat lähellä Windhoekia olevat Auas-vuoret, jonka jälkeen onkin ta­sankomaata tu­hat kilo­met­riä. Ensimmäi­nen pikku­kaupunki on Rehoboth, väril­lis­ten, ns. baste­rien asuttama paikka, jossa tuskin asuu yhtään valkoista. Basterit, joita on nykyi­sin noin 30 000, ovat tulleet tän­ne viime vuosisadan puo­livä­lissä Kap­kaupungin lie­peiltä, ja pitävät itseään alkuperäiskansa­na. Heidän äidinkielensä on afrikaans ja he kuuluvat, kuten useimmat buuritkin calvinistiseen uskonhaa­raan.  Yrittivätpä he jopa muodos­taa Reho­bothista itsenäisen valtion samalla kun Namibi­a­kin itsenäis­tyi. Nämä buurien ja Nama-kansan sekoi­tuksena syntyneet ihmiset ovat ys­täväl­lisiä mutta kaupunki­kuvasta päätel­len jokseen­kin epäsiiste­jä. Myöskään suu­ria rikkauk­sia ei asumuk­sista päätellen täällä ollut, talot olivat ver­raten pieniä ja huonokun­toisen näköisiä. Täällä ei meillä ollut muuta tekemistä kuin ajaa kaupun­gin läpi kohti seuraavaa kaupunkia, Marientalia. Sinne oli koto­amme matkaa 250 kilometriä, joten siellä olisi hyvä pitää ensim­mäinen tauko. Olimme kyllä käyneet täällä asti ennen­kin viikon­loppuajelulla, joten haimme vain kau­pasta kylmiä olusia ja Mimmalle mehua. Mariental on eteläisen Namibian suu­rimpia kaupunkeja, mikä ei kylläkään tarkoita sitä että se olisi mikään suurkaupun­ki. Kaupunkikuva on aa­mupäi­vällä hiljainen, vain joitakin ihmisiä oli liik­keellä. Joimme oluet ja jatkoimme matkaa. Lämpötila ulkona alkoi vähitellen nousta yli 30 asteen, mutta autossa oli siedettävää, koska se oli varustettu ilmastointilait­teella. Maisema Marientalin jäl­keen ei tuntunut muuttuvan miksikään tuntikausiin, vaikka no­peutemme oli siinä 150 kilometriä tunnissa kaiken aikaa, joten taival taittui. Vain hiekkaista erämaata, missä silloin tällöin oli hieman puita tai pensaita alavilla paikoilla muistona jostain ajat sitten kuivuneesta joenuo­masta. Namibiassa ei ole teiden varsilla bensa-asemia vähäisestä liikenteestä johtuen, mutta noin 50 kilometrin välein on autoilijoille tehty levähdyspaikkoja puiden katveeseen. Niissä on yleensä betoninen pöytä ja penkit, iso roskatynnyri ja muurattu tukeva grilli. Tällä välillä näimme muutamia retkipyö­räili­jöitä isoine satulalauk­kui­neen, mikä herätti autos­samme hilpeää keskustelua ihmis­ten sisukkuu­desta. Vaatii lujaa kun­toa ja uskoa asiaansa lähteä pyöräilemään sel­laiseen maisemaan kun Namibiassa,  poljet päivän jos toisenkin eikä maisema muutu miksi­kään. Toisen vaihtelun yksi­toikkoi­seen maisemaan toi tien sivulla kul­keva junarata, joka yhdistää Windhoekin Etelä-Afri­kan rauta­tieverkkoon. Radan varrella oli paikoin miehiä työssä korjaa­massa rataa, ja paikoin oli pieniä taloja sei­sakkeen virkaa teke­mässä. Ilmeisesti paikalli­set far­marit käyttivät noita asemia, sillä minkäänlais­ta asutusta ei tien var­rella näkynyt. Ei tosin ollut monta junaa­kaan, yksi tavarajuna puuskutti etelästä päin kohti poh­joista. Buurien farmit sijait­sevat kau­empana tiestä otollisissa maas­tokohdissa, lä­hinnä siellä mistä on vettä saatavana. Parin tunnin ajorupeaman jäl­keen saa­vuimme eteläisen Namibian pää­kaupunkiin, Keet­manshoopiin. Täällä on vuo­sisa­dan alussa raken­nettuja komeita saksalaistyyli­siä taloja ja vihreitä pikku puistoja. Kaupunki on erikoislaatuinen erämaa­keidas, mutta saa­vuimme sinne juuri siestan ai­kaan, jo­ten mo­net liikkeet olivat suljetut. Niinpä etsimme itsekin ravinto­lan ja ruokai­limme. Tästä ei tosin muodos­tunut mi­tään kulinaarista nautin­toa, ruoka oli melko mautonta, tehty sel­västi paikallisten makutottumusten mukaiseksi, ja eurooppalai­nen tu­risti onkin täällä käsittääk­seni hyvin harvinainen vieras. Katse­limme ruuan jälkeen vähän kau­punkia, yritimme ostaa juomia ja varsinkin samp­panjaa tulevia tarpeita sil­mälläpi­täen, mutta keski­päivällä olivat kaikki kaupat kiinni. Katsoimme siis tiekartalta, että seuraava kau­punki, Seeheim, on noin 50 kilometrin päässä, joten sinne os­toksille. Maasto muo­dostui täällä pienistä kukku­loista ja elämääkin näkyi tien var­rella enemmän kuin ai­koihin, oli aaseja, vuohia ja karakull-lammas­laumoja. Pian olimme ajaneet sen vaadi­tun matkan eikä Seehei­mista näkynyt mi­tään merkkiä, ja asutus­kin oli vähitel­len lop­punut tien varrelta. Eräässä kohtaa oli uusi komea silta kuivuneen joenuo­man ylitse, joka ilmeni ole­van sen tunnetun Fish-joen päähaara, mutta vettä ei tässä joessa ollut tippaakaan. Pysähdyimme sil­lalle juomaan oluet ja muistelimme taka­vuosien hittiä "Kalajoen Hiekat", taisimme jopa laulaakin sitä niin paljon kuin muistimme. Ajelimme jokai­sen pikkutien mikä päätieltä lähti, mutta ei kaupunkia, ei edes taloa missään. Tu­limme sii­hen tulok­seen, että sen täytyi olla Keetmanshoo­pista Lüderitziin menevän rautatien seisake, koska radan varressa oli tosiaan joku asemantapainen. "Nyt on kaksi vaihtoeh­toa" totesi Björn vakavana, "ajetaan takai­sin Keetmanshoopiin, tai otetaan iso riski ja jatketaan matkaa ilman samppanjaa". Asiasta sukeutui tiukka perheneuvot­telu miehet vas­taan naiset. Kun juomapuoli oli inventoitu ja todettu sen sisältävän vettä viisi lit­raa, mehua ja limsaa riittävästi, kaksi pulloa punaviiniä, yksi pullo giniä sekä 14 oluttölkkiä, an­noimme me miehet periksi ja matka jatkui erämaahan. Ai-Aisiin oli hiekkatietä pitkin matkaa vielä 150 kilometriä, eikä välillä ollut mi­tään asutusta. "Nyt jätämme sivistyksen taak­semme", totesin kun Björn käänsi  auton asvaltilta hiek­katielle. "Sivistys jäi Seutulan lento­ase­mal­le" oli Lee­nan synkkä vastaus. Hieman jäi kaivelemaan, että mokoma paikka oli maantie­kart­taan merkit­ty kuin parempikin kau­punki.

 AI-AIS, KUUMA KYLPYLÄ

Ajo hiekkatiellä sujui joutuisasti, sillä se oli leveä ja hyväpintainen, joten matka­vauhti oli reilusti toistasataa. Liikennettä ei ollut juuri nimeksikään, muutama vas­taantulija koko matkalla. Maisema oli pienten mäkien rikkomaa hiekkatasan­koa, jossa ei paljon ollut katseltavaa. Mieliala autossa oli kuitenkin korkealla, koska kauan kaivattu ja suunniteltu loma oli vihdoinkin alkanut. Pohdimme välillä kui­tenkin sitä, mitä tapah­tuisi jos auto tekisi täällä tenän. Olisi mentävä ulos auton alle varjoon, juotava säästeli­äästi ja odotettava satunnaista ohikulkijaa. Päivän siellä sel­viäisi, mutta seuraavana päivänä olisi jo saatava kyyti, muuten kuumuus koituisi kohtaloksi. Seudulla tiedetään olevan villihevoslaumoja, mitä ei maise­masta päätel­len voinut millään uskoa, niin kui­valta se näytti. Mutta vettä ja kuivaa ruohoa on joissakin joenuomissa riittävästi pi­tääk­seen nämä muinoin uudisraivaa­jil­ta tai sota­joukoilta karanneet eläimet hengissä. Emme kuiten­kaan nähneet tällä välillä lam­maslaumoja kummempaa elämää. Poikkesimme päätieltä pienem­mälle hiekkatielle, jossa oli viitta "Fish River Canyon" kolmella kielellä. Ennen kanjonin reunalle pää­syä on maksettava sisäänpääsymaksu Hobas nimisellä lei­rintäalueel­la, jossa on pieni kioski. Täydensimme olutvarastoamme, koska täältäkään ei saanut kuohujuo­maa. Niinpä tulimme kuilun partaalle, ensimmäi­seen varsinaiseen mat­ka­kohteeseemme. Tässä oli tarkoitus juoda sitä paljon puhuttua samppanjaa, mutta olosuhteiden pa­kosta korvasimme sen usealla oluella. Itse nähtä­vyys oli lievä pet­tymys. Onhan se syvä ja onhan siinä jylhyyttä, mutta koska seinämät eivät ole pystysuorat vaan las­keutuvat porrasmai­sesti, ei kokemus ollut mitenkään hen­keä­salpaava. Jollei olisi ollut niin kuuma, olisi ollut hyvinkin mahdollista kipaista tuonne alas ja takaisin ylös. Täällä oli joen pohjalla, kaukana alhaalla, muutamin pai­koin vettä, mikä vih­reänä kimalteli. Sadeaikana, kun vettä on enemmän, voi paikka olla paremman nä­köi­nen. Tästä näköala­paikalta lähtee suosittu vaellusreitti rinkkakulki­joille Ai-Ai­siin, taipaleen pituus on lähes 90 kilometriä ja hyväkuntoi­simmat selviävät siitä kolmella yöpymisellä, muut leiriytyvät siellä neljästi. Reitti on käytettävissä vain kui­vana vuodenaikana, maalikuun puolivälistä loka­kuun lop­puun. Näköalapaikan vieras­kirjaan oli joku huumorihenkilö kirjoittanut englan­niksi "kuka maksoi niille hepuille jotka kaivoi­vat tämän ojan?". Keksimme siihen kyllä useitakin vas­tauksia, mutta emme kuitenkaan kirjanneet niitä ylös. Mutta ni­met piti tietysti kirjoittaa vie­ras­kirjaan, totta­kai. Eipä sattunut siinä kir­jassa muita suomalaisnimiä olemaankaan. Katseltu­am­me aikamme maisemia nousimme taas autoon ja ajoimme päivän viimei­sen taipaleen. Olimme Ai-Aisissa vähän ennen auringon laskua, mikä oli täysin suunni­telmiemme mukaista. Majoituimme etukä­teen varattuun huoneistoon ja ar­voimme suihkuvuo­rot. Naisten kuivatessa tuk­kaansa haimme Björnin kanssa ravin­tolasta sen puuttuvan kupli­van juhlajuoman, ja sillä skoo­lasimme pois matkan rasi­tuk­set. Majapaikkamme oli siisti ja viihtyisä huoneisto, jossa makuuhuo­neita erotti pieni oleskelutila. Asunto sijaitsi kylpylän yläkerrassa, ja se oli varustettu isolla parvek­keella, josta oli mukava illalla seurailla lomakylän tapahtu­mia. Ai-Ais on ra­kennettu jylhään kapeaan kanjoniin, jonka sei­nämät kohoavat ainakin toistasataa metriä pohjatasosta. Rakennukset ovat valko­tii­lisiä ja hyväkun­toisia. Varsinainen vetonaula täällä kuitenkin ovat kuumat läh­teet, joista osa on avoaltaita ja osan ym­pärille on rakennettu nykyaikainen kylpylä vesityk­keineen ja porealtaineen. Seuraa­vana päivänä, joka oli pääsiäislauantai, nautimme kyl­py­läpal­veluista, ja teimme pieniä kävelyretkiä ympäristöön. Juhlapy­hien vuoksi kylpylä oli aivan täynnä, ja jou­duimme vaihtamaan huonetta. Björn oli varannut Wind­hoekista käsin majoituk­sen, ja koska virkailija oli vakuut­tanut, että kaikki "luxury flatit" ovat, paitsi hinnal­taan, myös tasol­taan samanar­voisia, oli etukäteen jo sovittu että tämä huo­neen­vaihto kuuluu asi­aan. Uusi asun­tomme ei kuitenkaan ollut läheskään niin mukava kuin edellinen oli ol­lut. Tämä sijaitsi myös kylpylän yläkerrassa, kirjaimellisesti, sillä asunnon yksi seinä oli avoyhteydessä itse allashalliin. Kosteus oli huoneissa suuri, mikä tosin ei tuntunut kovin pahalta, mutta asunto oli takapihan puolella, eikä siinä ollut parveketta. Jäimme ihmettele­mään, miksi näin eritasoiset majoi­tusti­lat oli hinnoiteltu samanarvoi­siksi. Kyse­lyistä huolimatta tämä asia ei meille valjen­nut. Ehkä selitys oli siinä, että kukaan asiasta päättävistä ei ollut käynyt paikalla katsomassa, ja koska ky­seessä on val­tion ylläpitämä yritys, eivät valituksetkaan kovin nopeasti vaikuta.

Seuraavana aamuna ennen poislähtöä kävimme vielä auringon nousun aikaan ui­massa ulkoal­taassa, jossa vesi oli noin 30 asteista. Oli ruhtinaallista kelluskella lämpimässä vedessä, josta kohosi sankka usva kylmempään ulkoilmaan. Jättäes­sämme kylpylän taaksemme tiesimme, että tämä oli taas yksi niitä paikkoja, johon emme enää koskaan pääsisi käymään, niin kaukana se on kaikesta. Tunsimme hai­keutta, sillä paikka oli to­della erikoinen ja mukava.

KUULUISA SUOMALAINEN

Matka jatkui kohti etelää, päivän ajosuunnitelmassa oli yli 800 kilometriä, joten siinä saisi taas istua autossa kyllikseen. Aluksi tie kulki läpi kalliorotkojen, joissa oli niin suuria kiven­lohkareita etten ole muualla nähnyt. Toiset olivat pienen ta­lon ko­koisia, ja tie kiemur­teli niiden vä­lissä. Yllättäen täällä oli myös talo, farmin pää­ra­kennus kivien välissä. Meille ei käynyt selväksi, millä täällä voi elää, sillä maasto oli loputonta vuo­renkuvetta ja kivikkoa. Jos heillä oli jokin elinkeino, ku­ten oli pak­kokin olla, pohdim­me kuinka illat kuluisivat, koska täällä ei kuulunut mikään taval­linen radiolähetys pu­humattakaan televisiosta. Sähkö piti tuottaa omalla ge­ne­raat­torilla, ja lähimpään kaup­paan oli mat­kaa toistasataa kilometriä. Mutta il­meisen py­syvä oli asu­tus, koska talo näytti siistiltä ja hyväkuntoiselta. Kun vuoret ja kivikko loppuivat, menetti mai­sema loputkin todelli­suudentajustaan, sillä nyt al­koi kumpui­leva autiomaa, jossa siellä täällä oli mustia tuli­vuoren kartioita ja niiden välillä pal­jasta mustaa hiekkaa. Luulimme jo tietävämme jotain Namibi­an erä­maasta, mutta tämä löi meidät ällikällä. Ja silti täälläkin oli farmeja laakso­jen poh­jilla, olivat istut­taneet jokusen puunkin talojensa ympärille. Farmit näytti­vät vilje­lytiloilta, sillä lam­paita näkyi vain vähän. Ilmeisesti sadekausi täällä saa maan vi­heriöimään, ja kun sato on korjattu, ei maisemassa sitten enää ole­kaan mitään muuta kuin itse mai­sema. Selvisimme tästä oudosta paikasta kuitenkin tunnin ajourakalla ja pääsimme Oranje-joelle. Tämä on yksi Namibiassa olevista kol­mesta joesta jossa on aina vettä, muut ovat pohjoisessa Kunene ja Kavango. Maantie­teellisistä syistä johtuen kaikki kolme muodostavat samalla valtakunnan ra­jan, Oranje on rajana Etelä-Afri­kan kanssa. Rajanylitys täällä Noordoewerin raja-ase­malla sujui mutkattomasti, Namibian tulli vain viittasi jatkamaan matkaa joen yli, joka oli täällä vajaa sata metriä leveä, ja pysähdyimme Etelä-Afrikan puolella pie­nen vartioko­pin eteen. Nousin ensim­mäisenä ulos autosta ja menin koppiin täyttä­mään maahantulo­kaava­ketta. Nuori värillinen tul­limies silmäili pas­siani ja sanoi yllättäen ystävällisesti "minä tunnen yhden Hokkasen". Olin varmaan aika pölläh­täneen näköinen, koska hän hetken mietittyään jatkoi, "No, sorry, se nimi onkin Kankkunen". Koska edel­lisenä iltana oli tullut jonkin verran juhlit­tua eikä olo ollut täysin timanttinen, vas­tasin silmät punoit­taen mutta ilahtu­neena "ai niin, kyllä mi­näkin hänet tunnen". Pu­helimme vielä niitä näitä, saim­me leimat pas­sei­himme ja matka jatkui. Noordoewe­ria emme joutaneet ih­met­tele­mään sen suu­remmin, sillä edessä oli pitkä ajomatka, mutta päällisin puolin se oli suhteellisen epäsiistiltä näyttävä peräkylä, jonka ainoa olemassaolon edellytys oli tie, joki ja raja-asema. Tämä oli sitä aluetta, jossa läm­pötila keskikesällä nousee hel­posti yli 50 asteen, muunmuassa 1991 jouluviikolla näillä main oli koko viikon lämpöä 48 - 52 astetta. Kuulin sen ra­diosta, kai se kui­tenkin oli poikkeuksellista koska siitä erikseen mainittiin säätiedoituk­sien yhtey­dessä.

KOHTI KAPKAUPUNKIA

Rajanylityksen jälkeen vajaan sadan kilometrin päässä oli ensimmäinen pikkukau­punki, Steinkopf, ja maisema oli sitä mitä nimikin lupasi, vuorenrinnettä ja kivik­koa. Siellä täällä kas­voi Namibian kansallispuu, quiver eli kokerboom (Aloe dichotoma), mikä ei koskaan muodosta metsiköitä vaan kasvaa yksikseen kuin äksy vanhapoika. Täällä yhtyvät kaksi suurta, Namibin aavikko ja Korkea Karoo (High Karoo), ja yhdessä ne pohjoisessa käyvät kol­mannen, Kalaharin kimp­puun. Autiomailla ei ole maantieteellisiä rajo­ja, ja on mahdoton sanoa missä yksi päät­tyy ja toinen alkaa. Tässä maisemassa ne tuntuivat kyllä olevan kaikki läsnä. Tarvit­simme autoon polttoainetta, mutta oli varhainen sunnuntaiaamu, ja tässä pikku­ky­lässä olivat molemmat huoltoasemat suljetut. Jatkoimme matkaa seuraavaan kau­punkiin, jossa olikin jo sitten pakko saada auton tankki täytetyksi. Paikan nimi oli kar­tan mu­kaan Nababeep. Ihmetystä meissä kui­tenkin herätti,  että liikkeellä oli ai­noas­taan mustia ihmisiä, ja heitä oli paljon. Ajelimme edestakaisin, kävimme jopa kirkon pihalla kääntymässä, ja täällä kuului voimakas virrenveisuu ulos avoimista ovista. Avointa huoltoasemaa ei kuitenkaan löyty­nyt ja Björn alkoi lievästi jo tus­kastua, koska auton polttoaine oli loppumai­sillaan. Lopulta oli pakko pysähtyä ja kysyä, eikä vastaus näin jälkikä­teen tieten­kään ollut mitenkään yllättävä, tä­mä on mustien Nababeep, val­koisten Naba­beep on viiden kilometrin päässä. Luultavasti oli olemassa myös värillisten Nababeep, mutta sitä emme nähneet. Olimme Etelä-Afrikassa, minkä olimme jo unohtaneet, koska mikään ei ollut muuttunut verrattuna Namibiaan. Valkoisten kaupungista löytyi kauan kaivattu avoin huoltoasema ja saatoimme jat­kaa taas mat­kaa. Toisella kartalla käytettiin tästä kaupungista nimeä Springbok. Seuraavat 330 kilometriä olivat maise­maltaan mahdolli­simman karua ja kivistä erämaata, joten Björn pisteli vauhdille eteenpäin. Onneksi tie oli hyväkun­toinen, joten matka taittui nopeasti. Mimma nukkui tämän välin, mikä ilman muuta oli vii­sas ratkaisu, koska mitään uutta ei ollut nähtävissä. Mimma oli mitä mainioin mat­kakumppa­ni, ei kitinää eikä narinaa vaikka matka oli varmasti hänelle yhtä puu­dut­tava kuin meille muillekin. Iloinen laulu ja rallatus kävi takapenkillä silloin kuin hän oli hereillä. Saavuttuamme Olifant Riverille Björn pysäytti puiden kat­veeseen tau­kopai­kal­le, otimme vä­hän välipa­laa, ja olutta, tietysti. Täällä kasvoi jonkun­lai­nen männyn sukuinen puu, näytti  sem­bralta, ja sitä piti käydä oikein ha­laamassa ja haistele­massa, koska se oli ensimmäi­nen havupuu meille yli vuoteen. Tästä ete­lään muuttui maisemakin viljavaksi. Ohitim­me valtavia kumpuilevia pel­toaluei­ta ja he­delmä­puuvil­jelyksiä, pääasiassa sitruuna-  ja appel­siinipuu olivat täällä suosi­ossa. Lähempänä Kapkaupunkia olivat tien varsilla sitten ensimmäiset viiniti­lat, mutta ne näin alkusyksystä olivat ruskeavoittoisia, sato oli jo korjattu ja tule­vaan tal­veen oli varauduttu. Kapkaupun­gin ohitimme tällä kertaa vauhdilla, sillä majoituksem­me oli varattu 80 kilometriä Kapista itään olevasta Hoew Hoek Innistä, Etelä-Af­rikan van­himmasta toiminnas­sa olevasta majata­losta. Oli jo pimeä kun pääsim­me perille.

MAAILMAN ÄÄRELLÄ

Majapaikka löytyi helposti ja kävimme taloksi. Ensimmäisenä havaitsimme tuok­sut, niitä ei voi­nut olla huomaamatta, koska tulimme niin kuivasta ilmastosta. Oli syksy, ja vaahterat ja tammet olivat parhaassa ruskassaan, mihin sekottui havupui­den rai­kas tuoksu. Ilma oli merellisen koste­aa, mistä sitten aiheutui sekin, että la­kanat ja peitteet olivat myös oudon tuntuisia ja kylmiä kun vuoteisiin pääsimme. Majatalo muodostuu useista rakennuksista, ja meidän huoneemme olivat lähellä ravintolara­kennusta olevas­sa erittäin vanhalta vaikuttavassa talossa. Huoneemme olivat seinä­naapureita, joiden välissä oli vaatekomero, johon oli käynti molem­mista huoneista, mutta oven sai auki vain Finnen huoneesta. Vaatekomerosta kä­sin piti Mimma sit­ten meitä ajan tasalla huutelemal­la oven läpi  kehoituksia, kuten "nyt syömään, oottekste jo heränny, tai, mitä kuuluu?" Ensin kuului heidän huo­neestaan kuitenkin Leenan voimakas sadattelu "voi perrrjantai, käsil­läänkö ne buurimammat täällä suihkussa seisoo". Kylpyhuo­neessa oli heillä kuten meilläkin kyl­pyamme, jonka yläpuolella korkealle oli seinään kiinnitetty kastelukannun nok­kaa muistutta­va suihku, vesihana oli lavuaarin yhteydessä toisella puolella huonet­ta. Kuten sanottu, on tämä majatalo ollut paikallaan jo vuodesta 1834 lähtien, ja korjaukset on tehty harkiten, joten vahaa on säilytetty missä se vain on ollut mah­dollista. Suihkut kui­tenkaan eivät liene alkuperäisiä, mutta tässä suhtees­sa olisi ollut ehkä parempi seu­rata hieman kehityksen kulkua.

Se ei kuitenkaan ollut meille mikään kynnyskysymys, ja niinpä asuimme tässä pai­kassa koko viikon ja täältäkäsin retkeilimme ympäristöön, useimmiten kuiten­kin Kapkaupunkiin. Jo tulo­matkalla oli pistänyt silmään se valtava autopaljous joka tuntui liikkuvan kaupungin liepeillä yötäpäivää. Ajettiin jonoissa, joiden nopeus usein oli toistasataa ja silti hyvin lähellä edelläaja­van auton takapuskuria. Olimme kuulleet, että yleensä Etelä-Afrikan pääsiäisliikenteessä mene­tetään noin 700 ih­mishenkeä, eikä se nyt tuntunut lainkaan omituiselta. Vauhti oli todella kova. Pa­himmissa onnettomuus­paikoissa oli isoja varoituskyltte­jä ja poliisipartiot tark­kaili­vat liiken­nettä erittäin näky­västi. Tiet ovat täällä hyväpintaisia mutta mäkisiä ja paikoin mutkaisia, mutta pahin kaikista on mereltä tuleva paksu sumu, joka saat­taa maantiellä yllättää milloin tahansa.

Kävimme tapaamassa Björnin entistä Sambian komennuksen aikaista työtoveria, suo­malaista Kirstiä, joka nykyisin asuu Grabouw nimisessä pikkukaupungissa eng­lantilaisen miehensä Derrikin kanssa. He pitävät siellä pientä puutarhamyymä­lää ja vaikuttavat kaikin puolin tyyty­väisiltä oloonsa. Heiltä saimme arvokkaita vihjeitä, mitä ehdotto­masti kannattaa nähdä ja mitä on syytä varoa Kapkaupunkin ympäris­tössä. Heillä oli myös hyvä sauna talossaan, joten saa­toimme yksimielises­ti ja rehel­lisesti todeta sen olevan ylivoimaisesti paras sauna missä Etelä-Afrikassa olimme kylpeneet. En muista Kirstin maininneen mitään kaupungin ulkopuolella ole­vasta puolen miljoonan ihmisen slummista, mutta koska tie itään meni sen ohi, ei sitä voinut olla näkemättä. Kauhistutti ajatus, että jos autosta menisi esimerkiksi rengas tällä vajaan kymmenen kilometrin matkalla, niin paljonko olisi aikaa vaihtaa se en­nenkuin autontyhjentäjät tulisivat. Pelko saattoi siihen aikaan, ennen Chris Hanin murhaa ja isoja le­vottomuuksia, olla kyllä aiheetonkin. Tiellä oli vilkas lii­kenne, ja oletin val­kois­ten keskuudessa olevan täällä voimakas solidaarisuus tällai­sissa onnet­tomuus­tapa­uksissa. Olin kuullut, että vastaavassa tapauksessa Johan­nesbur­gin liepeillä on pakko ajaa tyhjäl­lä renkaalla niin kauan, että varmasti tie­tää ole­vansa turvassa. Meille ei kuitenkaan sattu­nut mitään hankaluuksia, vaan päivät ku­luivat tutustues­samme miljoonakaupunkiin ja sen näh­tävyyksiin. Kävimme Hy­vän Toivon Nie­mellä katsomassa kuinka Atlantti ja Intian Valtameri  yhdentyvät, noin ylei­sesti ottaen, sama merihän se on koko ajan, mutta nimi muuttuu. Tie nie­meltä länsi­kautta takaisin kaupunkiin kulkee samanlaisissa maise­missa mitkä ovat pohjois-Norjan rannikkoteitä ajaneille tuttuja, meri kaukana alhaalla toisella puo­len ja toi­sella puolen on korkea vuorenseinä. Niemen kärjessä Cape Pointin park­kipaikalla näimme kuinka iso urospavi­aani hyppäsi vanhahkon rouvashenkilön sel­kään ja sieppasi tältä nakkisäm­pylän. Paviaanit olivat ilkeännä­köisiä ja pelotto­mia täällä, missä ajattelemattomat ihmi­set olivat ne sellaisiksi opetta­neet. Ne kii­peilivät auto­jen katoilla ja kyräilivät parkki­paikan liepeillä ruokaa saadakseen. Kai niitä joku kuitenkin ankarista kielloista huoli­matta ruokki, sillä muuten ne olisivat yrit­täneet ke­rätä ruokansa luonnos­ta.

Kävimme myös Pöytävuoren juurella, mutta Björnin pettymykseksi kukaan meistä ei suostunut nousemaan vuorelle kiikkerällä kaapelivaunulla. Matka kestää yhteen suun­taan kahdeksan minuuttia, mi­kä meistä oli aivan liikaa moisessa huterassa veh­keessä maan ja taivaan välillä. Yksin hän ei viitsinyt matkaan lähteä, koska huipulla olisi kuitenkin mennyt aikaa vähintään toista tuntia mai­semia katsellessa. Emme toki kieltäneet sitä, että olisi ollut hienoa nähdä tuo maisema, mutta kun sinne ei nyt päässyt kuin helikop­terilla tai kaapelivaunulla, ja molemmat olivat, ai­nakin mi­nulle, kauhistus. Joinakin päivinä näimme pöytävuoren laen peittyvän kuuluisaan "pöytäliinaan". Tietyissä tuulis­sa mereltä tuleva kosteus tiivistyy vuo­ren päälle pai­kallaan pysyväksi litteäksi pilveksi, ja näin ilmiö saattaa jatkua tunti­kau­sia, kenties päiväkausiakin. Joka tapauksessa tuo vuori on komea näky mistä ilman­suunnasta tahansa, kohoaahan se kilometrin korkeu­teen me­renpinnasta Sitä mata­lammat Sig­nal Hill ja Lions Head ovat myös näyttävän näköisiä maamerk­kejä, ja niistä mata­lamman, Signal Hillin laelle pääsee myös autolla. Täällä vanhan perin­teen mukai­sesti laukaistaan päivittäin tykki puolenpäivän merkiksi. Teimme päi­väretkiä myös vii­ninviljelyalueille Stellenbo­schiin ja Paarliin, sekä tutus­tuimme rannikon pieniin kaupunkeihin, mutta epä­huomiossa unohdimme käydä Afrikan eteläisimmässä kär­jessä, Kape Agulhasissa. Koska oli syksy ja omenasatoa oltiin kuljettamassa Kap­kaupunkiin edelleen laivattavaksi, jou­duimme usein ajamaan vuoristoteillä isojen omenarekkojen perässä niiden madellessa tuskastut­tavan hi­taasti pitkin mutkaisia serpentiiniteitä. Ohi ei päässyt ja perässä ei olisi viitsinyt ajaa. Mutta tulipa katsot­tua noita komeita maisemia sitten sitäkin tarkemmin. Viikko kului nope­asti, ja hy­vin levänneinä ja varsinkin syöneinä lähdimme jatka­maan matkaa, koska oli sovittu Pekkaloiden ja Lehtosten kanssa tapaamisesta rannikolla George nimisessä kau­pungissa. Tämä toinen retkikunta ajoi päinvas­taista reittiä kuin me, joten saa­toimme vaihtaa tietoja kokemuksis­tamme, jotka toisella retkueella olivat vielä edessä. Kiertelimme pari päivää isommalla joukolla Knysnan ja Georgen ympäris­tössä katsel­len nähtävyyksiä ja pelaten hiekkarannoil­la petanqueta, josta olimme mielen virkistämi­seksi kehittäneet rahapelimuunnok­sen. Uimiseen vesi oli tähän vuodenaikaan liian kyl­mää. Täällä se kuitenkin läm­peni kesäksi uimakelpoiseksi, päinvastoin kuin kotona Namibiassa. Vietettyämme muutaman päivän yhdessä, tiemme taas erkanivat, ja me suuntasimme pohjoiseen kohti sisämaata. Tutus­tuimme Oudshoornissa teollisuusmai­seen strut­sin kasvatuk­seen ja siitä saataviin tuot­teisiin, krokotiilifarmiin sekä Cangon valtaviin tippukivi­luoliin, josta on tehty suurimittainen matkailunähtävyys. Ajoimme läpi huikean kauniin Swartbergin so­lan, jossa tie menee lähes 1600 metrin korkeudessa vuorten yli. Seuraavan yön vie­timme Prince Albertin pikkukaupungissa. Aamulla oli edes­sä taas kova ajo läpi preeriamaisen Karoon autiomaan päästäksemme retkemme vii­meiseksi yöksi Upingtoniin Oranje joelle, lähelle Namibian rajaa. Viimeinen mat­ka­päivä meni hy­vin viimeiselle levähdyspaikalle Marientalin lähellä, jossa huo­mattiin että Mersun eturengas tyhjeni nopeasti. Onneksi se päätti tyhjentyä vasta nyt eikä ajon aikana. Rengas vaihdettiin ja ajoimme viimeiset sadat kilometrit ko­tiin. Olimme erittäin tyytyväisiä retkeemme, mutta kyllä oli mukava olla taas ko­tonakin. Ajokilometrejä oli kahdessa viikossa kertynyt 5200, olimme käyneet vain Kapin provinssissa, joten suurin osa kaunista Etelä-Afrikkaa jäi vielä näke­mättä. Mutta hyvä näinkin. Olimme tyy­tyväi­siä lomaamme.  

TAKAISIN SUOMEEN

Kotiinlähdön aika koitti helmikuussa 1993. Finnet pitivät meille sydämelliset läk­siäiset, ja lupasimme tulla käymään, mikäli he olisivat vielä siellä jonkun vuoden. Ystävämme Marja Böös, joka oli kokenut monia lähtöjä Afrikan eri maista, antoi kullanarvoisen neuvon: älkää luulko, että ystävänne ja tuttavanne Suomessa ovat kovin kiinnostuneita siitä, mitä te olette kokeneet, sillä jokai­sella on siellä omat murheensa, ja mieluummin he keskustelevat niistä.

Kun helmikuun 20 päivänä saavuimme kotiin, totesimme melko nopeasti Marjan tienneen mistä puhui. Lähinnä ihmisiä tuntui kiinnostavan, miltä tuntuu olla taas kotona. Lähes aina "jouduin" sanomaan, että mukavalta.  Kieltämättä ensim­mäiset viikot olivatkin mukavia. Mutta ilmapiiri Suomessa oli kahdessa vuodessa muut­tu­nut. Oli lamaa ja työttömyyttä. Ostoskeskukset ovat päivisin täynnä surkeannä­köi­siä luusereita, mikä ei voi pel­kästään johtua rahan puutteesta, vaan kansan luon­teesta. Tiedän sen nyt  nähtyäni, että voi olla vaikka kuinka köyhä mutta silti säilyt­tää arvokkuutensa ja iloisuu­tensa. Se ei ole rahasta kiinni. Sen opin Namibia-retkel­läni.

MITÄ ANNOIN, SAINKO MITÄÄN?

En osaa arvioida, oliko tämä kehitysyhteistyökohde valittu hyvin vai huonosti ja olivatko käytetyt menetelmät oikeita. Tai vastasiko siihen panostettu rahamäärä toteutuneita tuloksia. Nämä asiat ovat muiden arvioitavissa. Me toimimme niissä puitteissa mitkä meille oli annettu. Kartat, joita siellä teimme, ovat nyt kuitenkin menossa painoon, joten työstä kyllä selvittiin hyvin. Ja kunnollinen geologinen kartta on puolestaan se kivijalka, jolle jatkotutkimuksia voi rakentaa. Se vie kui­tenkin aikaa ja rahaa, eikä siinä voi hoputtaa nopeisiin tuloksiin. Namibia hyötyy pitkällä aikavälillä työs­tämme, ja ne viisi uutta geologia, jotka nyt saavat opetusta Helsingin yli­opistossa projektimme rahoituksella, tulevat lievittämään aikanaan sitä työvoimapulaa mistä siellä kärsitään.

Mutta minä itse olin tässä suurin voittaja. Sain nähdä eri­koislaatuisen ja kauniin maan, tutustua vieraaseen kulttuuriin ja tehdä mielenkiin­toista työtä ou­dossa ym­päristössä. Jos se ei kasvata ihmistä niin mikä sitten?

NAMIBIA SYYSKUUSSA 1994

Koska mieleemme olivat jääneet mukavat muistot Namibian vuosiltamme, pala­simme vaimoni kanssa sinne kuukauden lomalle puolentoista vuoden poissaolon jälkeen. Paikalla olivat vielä "vanhoista" suomalaisista Finnet ja Kohoset. Suomen Namibian suurlähettiläs oli vaihtunut, ja virkaa hoitaa nyt Yrjö Karinen, mutta suurlähetystön kakkosmies oli kuitenkin vanha tuttu, Juhani Toivonen. Saimme majapaikan Finneiltä, jotka myös ystävällisesti kuljettivat meitä kaukaisiinkin koh­teisiin. Windhoek oli lähes entisellään, joskin muutamia uusia teitä ja asuntoalueita oli rakennettu. Myös Geologian tutkimuslaitos oli saanut uuden, upean toimistorakennuksen, jossa oli nyt tilat myös suomalaisten projektille. Kaupungin ohikulkutien Rehobotin puoleiseen päähän oltiin kovalla kiireellä rakentamassa juhlahallia, jossa tultaisiin järjestämään seuraavat Miss Universum-kilpailut, sillä maallahan on jo yksi "maailmankaikkeuden kaunein". Swakopmundin vanhaa, kaunista rautatieasemaa restauroitiin nykyaikaiseksi hotelliksi. Myös muutama uusi ravintola oli tähän rantakaupunkiin rakennettu, joten turismin odotetaan ilmeisesti kasvavan lähivuosina. Osa Windhoekin vanhoista saksalaisperäisistä kadunnimistä oli muutettu, mutta paljon vanhaa oli myös jäljellä vastaisia tarpeita varten. Walvis Bayn satamakaupunki, johon pääsemiseksi ennen tarvittiin Etelä-Afrikan viisumi, oli nyt liitetty Namibiaan, ja lisäksi maa oli saanut oman rahayksikön, Namibian dollarin.

Eteläi­nen naapurimaa, Etelä-Afrikka, oli lopultakin siirtynyt demokratian aikaan. Kulunut talvikausi oli ollut Namibiassa poikkeuksellisen kylmä, ja muutamina heinäkuun aamuina Windhoekissa oli pakkasta ollut maanpinnassa jopa 10 astetta, jolloin monet kasvit olivat paleltuneet. Mutta nyt syyskuussa oli aurinko kuumempi kuin muistimmekaan, ja kukkimistaan aloittelevat jakarandat olivat juuri niin kauniita kuin muistoissammekin.

Tällä kertaa meillä oli tilaisuus tutustua myös "oikeaan Afrikkaan", joka meiltä oli vielä näkemättä. Vaikka olimme olleet maassa lähes kaksi vuotta, emme olleet tul­leet käyneeksi Ambomaalla. Nyt matka kuitenkin järjestyi.

AMBOMAA

Oshivelon karjatarkastusaseman pohjoispuolella meitä odottikin yllätys, vaikka tiesimmehän jotain tällaista kyllä odottaakin. Tasainen maisema makalanipalmui­neen ja yksinäisine kraaleineen oli niin erikoinen, että katse hakemalla haki edes pientä mäennyppylää, mutta ei, vain yhtä valkoista hiekkaa ja autiota, lähes puutonta tasankoa. Myös päätien varrella olevien olutpuotien valtava määrä hämmästytti. Jos kylässä oli 3 taloa, niin varmasti 2 niistä oli maalattu julkisivultaan kirkkain värein, ja niminä oli sellaisia ihanuuksia kuin: Seven Seas Up and Down taikka One More Time Bottlestore. Muut kuin olutkaupat olivatkin sitten varsin vaatimattomia peltisiä viritelmiä. Kraalit, Ambomaan alkuperäiset asumukset olivat asia erikseen, ja ne ovatkin ikiaikaiseen tapaan kepeistä tehdyin aidoin rajattuja asumiskokonaisuuksia, tosin paljon matalampia kuin olin kuvitellut.

Oshakati, joka nykyisin on maan toiseksi väkirikkain kaupunki, näytti köyhältä ja oli vaikea hahmottaa sitä kaupungiksi, koska "oikeita" taloja oli vain muutamia, loput olivat savitiilistä rakennettuja laatikoita tai pellistä ja telttakankaasta tehtyjä majoja. Kaupungin läpi kulkevan tien varrella käytiin vilkasta kauppaa, ja myynnissä oli kaikkea mahdollista, ja olipa jopa toimivia teurastamoita akaasiapuiden varjossa. Tällaisesta ei kaupallisissa matkailuesitteissä ole mitään mainintoja, vaikka täällä Afrikka on aidoimmillaan. Myös useat Namibiasta kertovat matkailuaiheiset kuvakirjat sivuuttavat Ambomaan kokonaan, tai korkeintaan ohimennen mainitsevat Ruacanan putoukset. Nyt tämän nähtyämme ymmärsimme, miksi maa tosiaan tarvitsee kehitysapua, ja annoimme entistä enemmän arvoa täällä työskenteleville lähetystyön tekijöille.

Kävimme Oniipan suomalaisella lähetysasemalla heitä myös tapaamassa, koska halusimme tutustua Martti Rautasen aikoinaan perustamaan Ambomaan ensim­mäiseen kirkkoon, mutta emme sitä omin voimin löytäneet. Neuvon ja avaimen saatuamme löysimme tämän äskettäin kunnostetun Olukondan kirkon, jossa kun­nioitimme tämän uranuurtajan muistoa syvän hiljaisuuden vallitessa. Mikä valtava työmaa hänellä on ollut edessään, ja kuitenkin hän pysyi täällä aina kuolemaansa saakka, 56 vuotta. Tutustuimme myös Suomen kehitysyhteistyövaroilla rakennet­tuun Engelan sairaalaan, jossa saimme yösijan ystävällisen Kyrönsepän pariskunnan luona. Edelliset kaksi yötä olimme viettäneet Ogongon maanviljelysopistolla, jossa Erkki Putkonen toimi mainiona isäntänä. Opisto oli hyvin hoidettu ja saimme sen toiminnasta erittäin myönteisen kuvan. Tämä on parasta kehitysapua, mitä ylipää­tään voidaan antaa. Opetusta, koulutusta, tietoa. Erkin opastuksella kävimme myös Angolan rajalla Ruacanan putouksilla ja Kunenejoen varrella tutustumassa erääseen Afrikan erikoisimmista kansoista, himboihin, joita asuu Kaokolandissa, maan luoteisosassa noin 30 000 ihmistä. Tosin tarkkaa lukumäärää en ole heistä missään nähnyt esitettävän, sillä himbat luetaan kuuluvaksi herero-heimoon, koska ulkonaisista suurista eroista huolimatta kieli on yhteinen. Himbat eivät välitä eurooppalaisesta elämäntavasta tuon taivaallista, vaan kulkevat puolialasti, värjäävät kehonsa okran, rasvan ja lehmänlannan sekoituksella eivätkä peseydy koskaan. Nuoret naiset ja lapset, jotka auliisti antoivat ottaa valokuvia itsestään osasivat kaksi maagista eng­lannin kielen sanaa: two rand, kaksi randia poseerauksesta.

Angolan puolella rajaa näytti hiljaiselta, koska sotaa käydään paljon pohjoisem­pana. Voi Angola parkaa, niin kaunis ja rikas maa, mutta sen elinehdot on tuhottu kym­me­niksi vuosiksi mielettömällä sodankäynnillä.

Ruacanalla on maan suurin sähkövoimala ja sieltä myös lähtee vesijohto pohjoiselle Ambomaalle, joka avokanavana kulkee useita kymmeniä kilometrejä kuivalle tasan­golle. Kanavasta saadaan kastelu- ja talousvesi monille kylille, ja siinä eläimet käy­vät juomassa ja naiset pyykillä. Vesi ei ole puhdasta, mutta se on ainoata mitä täällä maan pohjoisosassa on helposti saatavilla.

Ambomaan suurin vitsaus näytti olevan aasit. Alunperinhän niitä ei ole täällä ollut, mutta jostain syystä näitä täällä täysin turhia eläimiä kuljeksii vapaina joka paikassa syöden sen vähäisenkin ruohon juurineen, mikä muuten olisi hyödynnettävissä kar­jankasvatukseen. Aasi on Ambomaalla varallisuuden mittari, pankkikirja, vaikka en voikaan ymmärtää, miten joku voi väittää juuri jonkun nimenomaisen aasin olevan hänen omaisuuttaan. Silti niitä tuodaan Etelä-Namibiasta yhä vain lisää, tien reu-nuk­sia pitkin paimentamalla, tuhat kilometriä. On kai oltava asioita, joita ei ole tarkoitettukaan kaikkien ymmärrettäväksi. Myös vuohet ovat melkoinen riesa, sillä ne syövät kaikkea mahdollista, mieluummin vihreää ja maasta kasvavaa, mutta myös olutpullojen etiketit näyttävät niille maistuvan. Engelan sairaalan ongelmana on, miten saadaan vuohet pysymään pois sairaala-alueelta syömästä ruohoa ja istu­tuksia, joita hiekan ja pölyn sitomiseksi on ollut pakko istuttaa.

Jätimme Ambomaan taaksemme melkoisin sekavin tuntein, sillä ihmisten iloisuus ja hyväntahtoisuus olivat jyrkässä ristiriidassa ulkoisten puitteiden kanssa. On var­masti vaatinut aikaa ja elämänarvojen uudelleen arvioimista tulla tänne lähetystyö­hön Suomesta ja oppia hyväksymään vallitsevat olosuhteet. Lähtijöitä on kuitenkin riittänyt jo yli 120 vuotta, ja useat ovat palanneet sinne vielä toiseksi ja kolmanneksikin kaudeksi ensimmäisen työrupeamansa jälkeen.

NÄKEMIIN NAMIBIA !

Paluumatkalla Ambomaalta pääkaupunkiin kävimme vielä kerran Etoshan eläinpuistossa, johon olimme ihas­tuneet aikaisemmilla käynneillämme. Nyt meillä oli tilaisuus nähdä norsulauman suorittama mutakylpy lähietäisyydeltä, jopa liiankin läheltä eräiden retkikuntamme jäsenten mielestä. Suositeltava etäisyys näihin majesteetillisiin eläimiin on 50 m., mutta yllättäen lauma tuli aivan automme viereen kylpemään, emmekä enää uskaltaneet lähteä liikkeelle, etteivät ne olisi häiriytyneet. Unohtumattoman vaikutuksen tekivät myös ne 5 sarvikuonoa, jotka näimme iltayön tunteina Okaukuejon valaistulla juomapaikalla. Niistä 2 oli emoja pienine, muumipeikon näköisine poikasineen.

Paluu maan pääkaupunkiin oli kuin tulo toiseen maailmaan, ja niinhän se itse asi­assa olikin.

Namibia on monimuotoinen maa, jossa on erämaan villiä karuutta, kui­vuutta ja ankaria elinolosuhteita, mutta myös vihreyttä ja  silmää hivelevää kauneutta. Ja ennenkaikkea, maa kahden autiomaan välissä on asutettu ihmisillä, joille ulkoiset rikkauden tunnusmerkit eivät ole tärkeimpiä asioita maailmassa, vaan osataan iloita pie­nistä asioista, nauretaan ja seurustellaan.

Siinä suhteessa meillä "hyvinvointivaltiossa" asuvilla on vielä paljon opittavaa af­rikkalaisilta ystäviltämme.

Espoossa 31.10.1994          Kalevi Hokkanen